Mistä apua miehensä henkisesti ja fyysisesti pahoinpitelemälle? Erottu jo on.

Liian monta surullista tarinaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo pitkään miessinut sitä, mikä tästä "hyvinvointivaltiostamme" puuttuu. Se on sekä konkreettista että keskustelua tarjoava taho. Eli kuin läheinen ihminen mutta kuitenkin koulutettu niin, ettei anna omien tunteittensa viedä.

Auttavat puhelimet yms. ovat omien kokemuksieni mukaan tekohengitystä, joilla yhteiskunta toteaa kaikista huolehdittavan ja turvaverkkojen riittävän. Ei, tässä yhteiskunnassa saa apua vain vaatimalla, olemalla tarpeeksi terve ja sinnikäs sekä valitettavasti myös olemalla epärehellinen. Onkohan ikinä haluttu tutkia sitä, millaista tuhoa esimerkiksi vaikeassa kriisissä jonotusaika 1 kk saa aikaan? Tai kuinka moni apua tarvitseva on niin huonossa kunnossa, ettei ilman tukihenkilöä pääse terveyskeskuksen päivystykseen.

ap

Komppaan esittämiäsi ajatuksia. Ja sen, kun toit esille sen asian, että valtiossamme ei tarjota tarpeeksi ja kriisissä olevalle myötätuntoista, ymmärtävää ja auttavaa keskusteluapua.

Ei edes mt- puolella ja psykiatrian alalla olevilta. Joilta sitä pitäisi nimenomaan löytyä.

Aina liian moni on jäänyt ongelmiensa, traumojensa ja kriisinsä kanssa aivan yksin.

Aito, lämminhenkinen ja vuorovaikutuksellinen kommunikaatio hoitoalalla olevilta ja apua tarvitsevien väliltä puuttuu aivan liian paljon ja usein. Ihmisiä "hoidetaan", (jos sitä nyt miksikään kovin auttavaksi ja tehokkaaksi hoitamiseksi voi edes kutsua) vain lääkkeillä. Ja turistaan ja kysellään hoitokeskustelujen aikana jonniinjoutavuuksia. Syvällisiä ja syväluotaavia keskusteluja, ja ongelmien ratkaisukeskeisyyteen keskittyviä keskusteluja ei koskaan juuri tehdä. Resurssien puutteen, mutta myös tahdon ja auttamisen puutteen vuoksi. Ei haluta nähdä tarpeeksi vaivaa.

Tämä on oikeasti totta.

Mutta myös yhteiskunnassamme olevat ihmiset ovat poteroituneet ja siirtyneet liiaksi omiin valitsemiinsa kuppikuntiin. Jolloin syrjäytyneisyys, yksinäisyys ja mt-ongelmat vain kasvavat ihmisten keskuudessa ja yksilötasolla. Osa jää vääjäämättä yhteiskunnan ja yhteisöjen ulkopuolelle.

Edellä kuvatuista, yhteiskunnassamme ilmenevistä ongelmista, myös psykiatrisen hoidon laadusta ja hoitomenetelmien tehottomuudesta pitäisi puhua yhteiskunnassamme nykyistä huomattavasti avoimemmin ja enemmän. Kaikki lähtee asioiden laidan myöntämisestä.

Ja jokainen voi tehdä paljonkin lähellään olevien kanssaihmisten auttamiseksi ja tukemiseksi. Kysymällä ympäristössään ja lähellä olevilta ihmisiltä kuulumisia, esim. voiko auttaa, ja onko sinulla kaikki hyvin? Pienilläkin teoilla, huomioimisella ja nähdyksi tulemisella on valtava vaikutus ja merkitys. Enemmän, kuin kukaan arvaakaan. Kaikki lähtee asennemuutoksesta, niin yksilö, kuin yhteisötasolla.

Ja sen kaiken, lähimmäisten huomioimisen näkemisen ja konkreettisella tavalla auttamisen voi aloittaa jo tänään.

Kyllä, ja eron rankkuus usein aliarvioidaan, jopa muutenkin kuin tällaisissa pahoinpitelytapauksissa. Pahoinpitelu voi olla myös henkistä. Nykyään kaikilla on niin kiirettä, ettei toista ehditä/jakseta tukea (jotkut ovat tosin ihan muuten vaan itsekkäitä eivätkä välitä), eivätkä vanhemmat tai muut sukulaiset asu lähellä, ja vaikka asuisi, eivät ole aina kivoja.

Vierailija kirjoitti:

Liian monta surullista tarinaa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo pitkään miessinut sitä, mikä tästä "hyvinvointivaltiostamme" puuttuu. Se on sekä konkreettista että keskustelua tarjoava taho. Eli kuin läheinen ihminen mutta kuitenkin koulutettu niin, ettei anna omien tunteittensa viedä.

Auttavat puhelimet yms. ovat omien kokemuksieni mukaan tekohengitystä, joilla yhteiskunta toteaa kaikista huolehdittavan ja turvaverkkojen riittävän. Ei, tässä yhteiskunnassa saa apua vain vaatimalla, olemalla tarpeeksi terve ja sinnikäs sekä valitettavasti myös olemalla epärehellinen. Onkohan ikinä haluttu tutkia sitä, millaista tuhoa esimerkiksi vaikeassa kriisissä jonotusaika 1 kk saa aikaan? Tai kuinka moni apua tarvitseva on niin huonossa kunnossa, ettei ilman tukihenkilöä pääse terveyskeskuksen päivystykseen.

ap

Komppaan esittämiäsi ajatuksia. Ja sen, kun toit esille sen asian, että valtiossamme ei tarjota tarpeeksi ja kriisissä olevalle myötätuntoista, ymmärtävää ja auttavaa keskusteluapua.

Ei edes mt- puolella ja psykiatrian alalla olevilta. Joilta sitä pitäisi nimenomaan löytyä.

Aina liian moni on jäänyt ongelmiensa, traumojensa ja kriisinsä kanssa aivan yksin.

Aito, lämminhenkinen ja vuorovaikutuksellinen kommunikaatio hoitoalalla olevilta ja apua tarvitsevien väliltä puuttuu aivan liian paljon ja usein. Ihmisiä "hoidetaan", (jos sitä nyt miksikään kovin auttavaksi ja tehokkaaksi hoitamiseksi voi edes kutsua) vain lääkkeillä. Ja turistaan ja kysellään hoitokeskustelujen aikana jonniinjoutavuuksia. Syvällisiä ja syväluotaavia keskusteluja, ja ongelmien ratkaisukeskeisyyteen keskittyviä keskusteluja ei koskaan juuri tehdä. Resurssien puutteen, mutta myös tahdon ja auttamisen puutteen vuoksi. Ei haluta nähdä tarpeeksi vaivaa.

Tämä on oikeasti totta.

Mutta myös yhteiskunnassamme olevat ihmiset ovat poteroituneet ja siirtyneet liiaksi omiin valitsemiinsa kuppikuntiin. Jolloin syrjäytyneisyys, yksinäisyys ja mt-ongelmat vain kasvavat ihmisten keskuudessa ja yksilötasolla. Osa jää vääjäämättä yhteiskunnan ja yhteisöjen ulkopuolelle.

Edellä kuvatuista, yhteiskunnassamme ilmenevistä ongelmista, myös psykiatrisen hoidon laadusta ja hoitomenetelmien tehottomuudesta pitäisi puhua yhteiskunnassamme nykyistä huomattavasti avoimemmin ja enemmän. Kaikki lähtee asioiden laidan myöntämisestä.

Ja jokainen voi tehdä paljonkin lähellään olevien kanssaihmisten auttamiseksi ja tukemiseksi. Kysymällä ympäristössään ja lähellä olevilta ihmisiltä kuulumisia, esim. voiko auttaa, ja onko sinulla kaikki hyvin? Pienilläkin teoilla, huomioimisella ja nähdyksi tulemisella on valtava vaikutus ja merkitys. Enemmän, kuin kukaan arvaakaan. Kaikki lähtee asennemuutoksesta, niin yksilö, kuin yhteisötasolla.

Ja sen kaiken, lähimmäisten huomioimisen näkemisen ja konkreettisella tavalla auttamisen voi aloittaa jo tänään.

Kyllä, ja eron rankkuus usein aliarvioidaan, jopa muutenkin kuin tällaisissa pahoinpitelytapauksissa. Pahoinpitelu voi olla myös henkistä. Nykyään kaikilla on niin kiirettä, ettei toista ehditä/jakseta tukea (jotkut ovat tosin ihan muuten vaan itsekkäitä eivätkä välitä), eivätkä vanhemmat tai muut sukulaiset asu lähellä, ja vaikka asuisi, eivät ole aina kivoja.

Omalla kohdallani mm. äitini ja pari muuta sukulaista ovat aivan totaalisen täysin sivuttaneen huomioni siitä, että jouduin mustelmaisten kasvojen takia olemaan useampaan otteeseen sairauslomalla asiakaskontakteja sisältävästä työstäni. Olivat pahoillaan kuullessani erostani. Reaktiot luokkaa "voi harmi", "onpa sääli" jne. En koe luontevaksi pyytää heiltä apua sen kummemmin. En tässäkään tapauksessa tiedä, mitä pyytää/odottaa.

Soittaessani kriisipuhelimeen (tms.) naurahdin, kun työntekijä kuuden minuutin huolieni kuuntelun jälkeen halusi toivottaa minulle hyvää kesää ja toivoi minun nauttivan kesäisistä säistä. Kriisipuhelimen henkilö kommentoi tähän kaiken huipuksi niin, että "onpa hyvä kuulla sinun nauravan!". Totesin naurahtaneeni kuivakkaan sarkastisessa mielessä ja sanoin, ettei tämä kuluva kesäni tule mitään hyviä, kesäisiä muistoja minulle mieleeni jättämään. Rähän ei kommentoinut enää mitään ja puhelu päätettiin. Soitin kai ensisijaisesti kysyäkseni sitä, mistä tukea olisi mahdollista saada. Tähän aihepiiriin ei kuitenkaan ikinä päästy.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se taloustilanne kuitenkaan ihan huono voi olla, jos autoon on varaa? Ja uuden kodinkin olet saanut hommattua?

Olet kokenut trauman, anna itsellesi aikaa toeta ja toipua siitä. Kyllä se koti siitä kuntoon tulee pikkuhiljaa. 

Onneksi sinulla ei ole lasta tuossa tilanteessa, toisaalta se tekee sen, ettet ole kiireellisimmästä päästä viranomaisten listalla.

Miksi muuten puiden lehtien havinan tai valon ja varjon vuorottelujen havaitseminen olisivat jotenkin epärelevantteja asioita?   

Mistä kohdasta bongasit auton? Toisekseen, auto maksaa edullisimmallaan 500 € (nettiauto.fi). Eiköhän kyse ole nyt siitä, että tähän asai elämäni on ollut kunnossa. Nyt, kun apua tarvitsisin, sitä tämä yhteiskunta ei tunnu antavan. Olen maksanut veroja, olen tehnyt tunnollisesti töitä, olen tehnyt, tehnyt ja tehnyt. Ja joku kehtaa vauvapalstalla kuittailla siitä, etten ole tarpeeksi huonossa asemassa.

"Onneksi sinulla ei ole lasta tuossa tilanteessa, toisaalta se tekee sen, ettet ole kiireellisimmästä päästä viranomaisten listalla." Tämä suututtaa minua erityisesti. Miksi vastuuntunnottomuudesta pitäisi palkita? Miksi minä en ole verorahoja aktiivisesti tuottavana aikuisena olisi yhtä arvokas?

ap

Heti toisessa virkkeessä puhut autosta ja autolla ajamisesta, ja kuinka sisäinen kartta on ikäänkuin kadonnut päästäsi. Varmaan löydät sen kohdan itsekin aloituksestasi. Oli miten oli, tosiasia on, että ne tapaukset, joissa on lapsia mukana, menevät kiireellisyydessä edellesi. Ja niitä on mm. turvakodit pullollaan. Ja usko tai älä, on myös niitä perheitä, joilla ei ole edes sitä 500e autoon, - tai edes ruokaan.

En yritä kuittailla tai vähätellä kokemaasi, vaan tuoda vähän perspektiiviä sinulle tilanteestasi ja tästä yhteiskunnasta, jota kritisoit. 

Perspektiiviä? Pidätkö siis minua vähäarvoisempana kuin lapsiperhettä, joka on elänyt vuosikausia rahattomana? En ole ikinä osannut ajatella näin. Päin vastoin, minulla on ollut aina tavoitteena selviytyä elämssäni ilman yhteiskunnan tukea. Olen omalla työnteollani mahdollistanut useammankin toimettoman perheen elättämisen. Sen kerran , kun itse tarvitsisin apua, sitä ei tunnu olevan saatavilla. Reilua?

ap

Minä kylläkin tarkoitin nyt perheillä niitä tapauksia, eli yleensä äitejä ja lapsia, jotka sinne turvakotiin väkivaltaista miestä pakenevat, joiden tilanne kärjistyy äkisti ja jotka eivät mukaan saa välttämättä mitään. Ja kyllä, on tietty kiireellisyysjärjestys, jonka mukaan näitä tapauksia yhteiskunnassamme hoidetaan. Eiköhän meillä useimmilla ole tavoite selviytyä elämässä ilman yhteiskunnan tukea, kaikilla se vain ei syystä tai toisesta onnistu.

Ei se niin ole, että on vain kaksi ryhmää eli "lapsiperheet, jotka ovat vuosia eläneet ilman rahaa" ja sitten sinä, joka olet heitä jotenkin arvokkaampi. En ihan suoraan sanoen  ymmärrä, mitä olet yhteiskunnalta vailla? Rahaa? Sossu luultavasti käskee sinun myydä sen auton, josta heti toisessa virkkeessä puhut. Jos olet kerran vuosikausia tehnyt töitä, niin varmaan säästöjä ja omaisuuttakin on, jos et ole kaikkea tuhlannut? Silloin sossu tuskin kaataa syliisi rahaa.

Uusi mies on paras apu.

Missä päin Ap on? Tavaraa voit saada esim. Roskalava ryhmästä tai torista ilmaiseksi.

Jos Ap ei saa tavaroita muuten, niin poliisiin yhteyttä, jos vaikka jaksaisivat tehdä työnsä. Tee rikosilmoitus väkivallasta ja käy näyttämässä jäljet lääkärissä. Turvakodista voisi ehkä saada apua.

Jos tiedät saavasi rahaa, niin tilaa välttämättömät kamat laskulle.

Olen aika samanlaisia asioita kokenut ja jotenkin niiden jälkeen jatkanut elämää. Sinulla on varmaan pstd, jos saat kohtauksen/tulee hassu olo, niin yritä esim. Painaa seinää molemmin käsin, tai purista pikkukiveä tai korua kädessä. Lihasjännityksen pitäisi "maadoittaa" sinut nykyhetkeen. Hae lyhyttä sairaslomaa äläkä huoli paskasta kesästä.

Itse soitin joskus itsetuhoisena ja äärimmäisessä hädässä siihen auttavaan puhelimeen ja lopetin kun kyllästynyt henkilö toisessa päässä alkoi mitään sanomatta jutella eväistä ja tauoista jonkun toisen paikalla olevan kanssa minut ignooraten. Tajusin että tuskin kuunteli sanaakaan ja vielä vähemmän oli kiinnostunut auttamaan. En tiedä hakeutuuko sinne on kaikki entiset koulukiusaajat vai mikä on vialla.

Tarvitset aikaa. Minkälaista apua koet tarvitsevasi? Nyt tuntuu, että kaikki apu on "väärää". Oletko koittanut ottaa yhteyttää entisiin ystäviisi/läheisiisi? Vaikutat kuitenkin ihmiseltä, joka pystyy ilmaisemaan itseään kirjoittamalla - auttaisiko se traumaattisten kokemustesi käsittelyssä? Myös pikkuhiljaa arkeen palaaminen yksi asia kerrallaan per/päivä, vaikka puoliväkisin, jos ei muuta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se taloustilanne kuitenkaan ihan huono voi olla, jos autoon on varaa? Ja uuden kodinkin olet saanut hommattua?

Olet kokenut trauman, anna itsellesi aikaa toeta ja toipua siitä. Kyllä se koti siitä kuntoon tulee pikkuhiljaa. 

Onneksi sinulla ei ole lasta tuossa tilanteessa, toisaalta se tekee sen, ettet ole kiireellisimmästä päästä viranomaisten listalla.

Miksi muuten puiden lehtien havinan tai valon ja varjon vuorottelujen havaitseminen olisivat jotenkin epärelevantteja asioita?   

Mistä kohdasta bongasit auton? Toisekseen, auto maksaa edullisimmallaan 500 € (nettiauto.fi). Eiköhän kyse ole nyt siitä, että tähän asai elämäni on ollut kunnossa. Nyt, kun apua tarvitsisin, sitä tämä yhteiskunta ei tunnu antavan. Olen maksanut veroja, olen tehnyt tunnollisesti töitä, olen tehnyt, tehnyt ja tehnyt. Ja joku kehtaa vauvapalstalla kuittailla siitä, etten ole tarpeeksi huonossa asemassa.

"Onneksi sinulla ei ole lasta tuossa tilanteessa, toisaalta se tekee sen, ettet ole kiireellisimmästä päästä viranomaisten listalla." Tämä suututtaa minua erityisesti. Miksi vastuuntunnottomuudesta pitäisi palkita? Miksi minä en ole verorahoja aktiivisesti tuottavana aikuisena olisi yhtä arvokas?

ap

Heti toisessa virkkeessä puhut autosta ja autolla ajamisesta, ja kuinka sisäinen kartta on ikäänkuin kadonnut päästäsi. Varmaan löydät sen kohdan itsekin aloituksestasi. Oli miten oli, tosiasia on, että ne tapaukset, joissa on lapsia mukana, menevät kiireellisyydessä edellesi. Ja niitä on mm. turvakodit pullollaan. Ja usko tai älä, on myös niitä perheitä, joilla ei ole edes sitä 500e autoon, - tai edes ruokaan.

En yritä kuittailla tai vähätellä kokemaasi, vaan tuoda vähän perspektiiviä sinulle tilanteestasi ja tästä yhteiskunnasta, jota kritisoit. 

Perspektiiviä? Pidätkö siis minua vähäarvoisempana kuin lapsiperhettä, joka on elänyt vuosikausia rahattomana? En ole ikinä osannut ajatella näin. Päin vastoin, minulla on ollut aina tavoitteena selviytyä elämssäni ilman yhteiskunnan tukea. Olen omalla työnteollani mahdollistanut useammankin toimettoman perheen elättämisen. Sen kerran , kun itse tarvitsisin apua, sitä ei tunnu olevan saatavilla. Reilua?

ap

Minä kylläkin tarkoitin nyt perheillä niitä tapauksia, eli yleensä äitejä ja lapsia, jotka sinne turvakotiin väkivaltaista miestä pakenevat, joiden tilanne kärjistyy äkisti ja jotka eivät mukaan saa välttämättä mitään. Ja kyllä, on tietty kiireellisyysjärjestys, jonka mukaan näitä tapauksia yhteiskunnassamme hoidetaan. Eiköhän meillä useimmilla ole tavoite selviytyä elämässä ilman yhteiskunnan tukea, kaikilla se vain ei syystä tai toisesta onnistu.

Ei se niin ole, että on vain kaksi ryhmää eli "lapsiperheet, jotka ovat vuosia eläneet ilman rahaa" ja sitten sinä, joka olet heitä jotenkin arvokkaampi. En ihan suoraan sanoen  ymmärrä, mitä olet yhteiskunnalta vailla? Rahaa? Sossu luultavasti käskee sinun myydä sen auton, josta heti toisessa virkkeessä puhut. Jos olet kerran vuosikausia tehnyt töitä, niin varmaan säästöjä ja omaisuuttakin on, jos et ole kaikkea tuhlannut? Silloin sossu tuskin kaataa syliisi rahaa.

Jos auto on edellytys työntekoon, sitä ei todellakaan pakoteta myymään. Ja jos tilanne on väliaikainen (mitä se aloittajan puolelta näyttää olevan), tulea asumiseen on mahdollista saada myös omistusasunnossa.

Älä syötä höpöhöpöä! Tässä yhteiskunnassa heikoimmin menee usein heillä, jotka ovat asioistaan yrtttäneet huolehtia ja siksi heillä on myös taloudellisia velvoitteita.

Jos lähtökohta on tuulenpyyhkimä takamus, mitä hävittävää pn kun joka tapauksessa yhteiskunta maksaa toimeentulotuen, asumistuen ja mahdollisesta ulosotostakaan ei tarvitse tulottomana välittää.

Vierailija kirjoitti:

Uusi mies on paras apu.

Jos on hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se taloustilanne kuitenkaan ihan huono voi olla, jos autoon on varaa? Ja uuden kodinkin olet saanut hommattua?

Olet kokenut trauman, anna itsellesi aikaa toeta ja toipua siitä. Kyllä se koti siitä kuntoon tulee pikkuhiljaa. 

Onneksi sinulla ei ole lasta tuossa tilanteessa, toisaalta se tekee sen, ettet ole kiireellisimmästä päästä viranomaisten listalla.

Miksi muuten puiden lehtien havinan tai valon ja varjon vuorottelujen havaitseminen olisivat jotenkin epärelevantteja asioita?   

Mistä kohdasta bongasit auton? Toisekseen, auto maksaa edullisimmallaan 500 € (nettiauto.fi). Eiköhän kyse ole nyt siitä, että tähän asai elämäni on ollut kunnossa. Nyt, kun apua tarvitsisin, sitä tämä yhteiskunta ei tunnu antavan. Olen maksanut veroja, olen tehnyt tunnollisesti töitä, olen tehnyt, tehnyt ja tehnyt. Ja joku kehtaa vauvapalstalla kuittailla siitä, etten ole tarpeeksi huonossa asemassa.

"Onneksi sinulla ei ole lasta tuossa tilanteessa, toisaalta se tekee sen, ettet ole kiireellisimmästä päästä viranomaisten listalla." Tämä suututtaa minua erityisesti. Miksi vastuuntunnottomuudesta pitäisi palkita? Miksi minä en ole verorahoja aktiivisesti tuottavana aikuisena olisi yhtä arvokas?

ap

Heti toisessa virkkeessä puhut autosta ja autolla ajamisesta, ja kuinka sisäinen kartta on ikäänkuin kadonnut päästäsi. Varmaan löydät sen kohdan itsekin aloituksestasi. Oli miten oli, tosiasia on, että ne tapaukset, joissa on lapsia mukana, menevät kiireellisyydessä edellesi. Ja niitä on mm. turvakodit pullollaan. Ja usko tai älä, on myös niitä perheitä, joilla ei ole edes sitä 500e autoon, - tai edes ruokaan.

En yritä kuittailla tai vähätellä kokemaasi, vaan tuoda vähän perspektiiviä sinulle tilanteestasi ja tästä yhteiskunnasta, jota kritisoit. 

Perspektiiviä? Pidätkö siis minua vähäarvoisempana kuin lapsiperhettä, joka on elänyt vuosikausia rahattomana? En ole ikinä osannut ajatella näin. Päin vastoin, minulla on ollut aina tavoitteena selviytyä elämssäni ilman yhteiskunnan tukea. Olen omalla työnteollani mahdollistanut useammankin toimettoman perheen elättämisen. Sen kerran , kun itse tarvitsisin apua, sitä ei tunnu olevan saatavilla. Reilua?

ap

Minä kylläkin tarkoitin nyt perheillä niitä tapauksia, eli yleensä äitejä ja lapsia, jotka sinne turvakotiin väkivaltaista miestä pakenevat, joiden tilanne kärjistyy äkisti ja jotka eivät mukaan saa välttämättä mitään. Ja kyllä, on tietty kiireellisyysjärjestys, jonka mukaan näitä tapauksia yhteiskunnassamme hoidetaan. Eiköhän meillä useimmilla ole tavoite selviytyä elämässä ilman yhteiskunnan tukea, kaikilla se vain ei syystä tai toisesta onnistu.

Ei se niin ole, että on vain kaksi ryhmää eli "lapsiperheet, jotka ovat vuosia eläneet ilman rahaa" ja sitten sinä, joka olet heitä jotenkin arvokkaampi. En ihan suoraan sanoen  ymmärrä, mitä olet yhteiskunnalta vailla? Rahaa? Sossu luultavasti käskee sinun myydä sen auton, josta heti toisessa virkkeessä puhut. Jos olet kerran vuosikausia tehnyt töitä, niin varmaan säästöjä ja omaisuuttakin on, jos et ole kaikkea tuhlannut? Silloin sossu tuskin kaataa syliisi rahaa.

Jos auto on edellytys työntekoon, sitä ei todellakaan pakoteta myymään. Ja jos tilanne on väliaikainen (mitä se aloittajan puolelta näyttää olevan), tulea asumiseen on mahdollista saada myös omistusasunnossa.

Älä syötä höpöhöpöä! Tässä yhteiskunnassa heikoimmin menee usein heillä, jotka ovat asioistaan yrtttäneet huolehtia ja siksi heillä on myös taloudellisia velvoitteita.

Jos lähtökohta on tuulenpyyhkimä takamus, mitä hävittävää pn kun joka tapauksessa yhteiskunta maksaa toimeentulotuen, asumistuen ja mahdollisesta ulosotostakaan ei tarvitse tulottomana välittää.

Missä välissä ap on ehtinyt asuntokaupoille mielestäsi? Itse syötät höpöhöpöä. Ei sossu todellakaan tue, jos alkaa asuntoa tuossa tilanteessa ostamaan. Myöskään auton välttämättömyydestä töihin ap ei ole mitään puhunut. Ja edelleenkään, ei ole vain noita kahta ryhmää ihmisiä, vaan myös siinä välillä on paljon ihmisiä.