Lue keskustelun säännöt.
Ystäväni alkaa olla raskasta seuraa
25.07.2021 |
Minulla on ystävä, jolla on tosi vaikeita asioita tapahtunut elämässä ja hän käy nyt niitä asioita läpi terapiassa ja tietysti muutenkin paljon niistä puhuu.
Olen koittanut olla tukena tietysti hänelle ja olen alkuaikoina sanonut, että voin kuunnella hänen murheitaan, mutta en osaa välttämättä auttaa.
Mutta nyt tämä kuuntelijan ja tukijan rooli on alkanut yhtäkkiä tuntumaan aika raskaalta.
Eipä siinä, että hän välillä vaikeista asioistaan puhuu. Mutta nyt hän puhuu joka kerta kun näemme. Hän jatkuvasti (yli)analysoi itseään tai muita, yliajattelee, näkee jokaisessa asiassa jotain negatiivista tai ongelmia, ei osaa pitää hauskaa.
Hän saattaa takertua johonkin pahaa tarkoittamattomaan tai huolettomaam lausahdukseen tai naurahdukseen ja luulla, että sillä on jokin syvempi tai loukkaava tarkoitus ja rupee kyselemään siitä, että mitä tarkotit tuolla ja mikä sua niin nauratti jne...
Hankala selittää.
Joka tapauksessa hän on alkanut käymään oman mielenterveyden päälle ja huomaan, että en enää nauti hänen seurastaan enää samanlailla kuin ennen. Joudun keräämään nykyään voimia nähdäkseni häntä. Olen harventanut tarkoituksella näkemisiä.
En tiedä miten pääsisin tästä taakasta (niin kauhealta kuin se kuulostaakin). En voi sitä hänelle suoraan sanoa, kun pelkään että hän loukkaantuu tai alkaa voimaan vielä huonommin. Hänellä ei ole paljon ystäviä. En haluaisi välejä katkaista, haluaisin vain hänen ymmärtävän sen, että en ole terapeutti ja minullekin tuntuu hänen asiansa raskailta. Ja hänen tietynlainen käytöksensä myrkyttää muita ihmisiä ja voi aiheuttaa ahdistusta muille.
Toisaalta ymmärrän, että hänen täytyy käydä asioita läpi, että hän pääsee elämässään eteenpäin. Mutta samaan aikaan minun on tosi vaikea ymmärtää sitä, että hän jatkuvasti elää menneessä.
Olen ehkä itse sen sorttinen, että elän tässä hetkessä ja haluan nauttia elämästä juuri nyt. Minullakin on vaikeuteni ollut, mutta minua enemmän auttaa se että hyväksyn ne ja keskityn nykyhetkeen ja tulevaisuuteen.
Esim. Olimme metsäretkellä ja itse haluan nauttia luonnosta, mutta hän rupee puhumaan hirmu ahdistavista asioista niin että hän ei ede huomaa kaunista luontoa ympärillään vaan elää aivan päänsä sisäisiä asioita. Ihan on jossain muualla kuin läsnä. Samalla aiheuttaa minulle ahdistavan tunteen, enkä nauti enää retkestä.
Hän on vielä sen sorttinen, että hän puhuu niin kauan kun saa asiansa sanottua. Puhuu päälle jos koitan hänelle vastata.
En tiedä mitä tekisin. Tällä menolla joka tapauksessa uuvun itse. Miten voisin tästä sanoa hänelle kauniisti loukkaamatta ja musertamatta häntä. Toisaalta olen kyllä joskus sanonut hänelle, että en aina jaksa keskustella syvällisiä. Hän ei taida enää muistaa sitä.
Kommentit (45)
Jotkut ovat kiinni ongelmissaan ja terapioissaan niin, että se on heidän mielestään sitä oikeaa elämää.
Kun ei asiat ja olo muutamassa vuosikymmenessäkään kohennu, se käy raskaaksi. Kuuntelijan rooli voi olla täysin yksipuolinen. Lopulta ei jaksa kuunnella, kun se on sitä saman kasan kääntämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisään siis vielä sen, että ymmärrän, että mielenterveysasiat on tosi vaikeita ja niitä voi olla vaikea toisen ymmärtää, jos ei ole itellä samanlaisia kokemuksia.
Se tästä tekeekin niin vaikean, kun haluaisi olla tukena, mutta omat voimat ja ehkä myös ymmärrys ei vaan enää riitä siihen mitä hän ehkä tarvitsisi.
Sanoit sen itse jo "haluaisin olla tukena, mutta omat voimat ja ehkä myös ymmärrys ei vaan enää riitä siihen mitä sinä ehkä tarvitset."
Vierailija kirjoitti:
Puhutaan vaan jonninjoutavia. Se olis ihanaa. Kepeetä ja kivaa.
Se jonninjoutavan puhuminen kääntyy hyvin äkkiä ikävien asioiden märehtemiseen.
T. Kokemusta on
Mulla on ollut 2 tuollaista raskasta ystävää, yhdellä oli mielenterveys ongelmia ja toisella vain uskovana liikaa syntielämää,molempia yhdisti se että olivat yksinäisiä ja eläkkeellä olevia, ja molemmat halusivat lähes päivittäin monta tuntia putkeen puhua ja laittoivat jatkuvasti viestiä ongelmistaan yms:/ olen luonteeltani introvertti ja viihdyn paljon yksikseni ja lisäksi teen fyysisesti raskasta töitä enkä jaksa olla päivittäin tekemisissä.
Sanoin kyllä molemmille näistä asioista,lopputuloksena se että joko loukkaantuivat tai sitten sanoivat että joo ymmärrän,olivat Max 2-3 päivää ilman mitään yhteyttä sitten taas alkoi maraton puhelut ja viestittelyt, oli pakko laittaa estolle ja olla vastaamatta viesteihin ja soittoihin, olivat niin raskasta seuraa ja henkisesti uuvuin aivan älyttömästi:/ ja melkein purskahdin aina itkuun jos jomman kumman nimi puhelimen näytössä vilahti. Nyt helpompi olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuollaista käytöstä voi laittaa ainoastaan masennuksen piikkiin. Olen myös itse hyvin ahdistunut ja masentunut, mutta pidän huolen siitä, että puin asiani terapiassa ja kaverisuhteissani keskityn aivan muuhun. Tiedän itse, ettei kaverit ole terapeuttejani, enkä myöskään itse ole kaverieni terapeutti. Aivan yhtälailla myös itselläni on läheisiä ihmisiä, jotka tahtoisivat kaataa kaiken kuormansa niskaani, mutta en millään kykene olemaan siinä roolissa - eikä kuulukaan olla.
Kannattaa lukea myötätuntouupumuksesta, se on ihan oikea tila. Tai sijaistraumatisoituminen. Koulutetut terapeutit ovat sitä varten, että he ottavat vaikeat asiat vastaan. Läheisissä ihmissuhteissa kun on automaattisesti tunteilla mukana, joten ne läheisen kuormat tottakai kuormittaa aivan eri tavalla.
Mutta tsemppiä ja voimia! Pidä rajoistasi kiinni.
En haluaisi kaltaistasi pinnalista paskaa ystäväksi. Ei hyvän tähden, toivottavasti karma antaa sinulle osasi - muista sitten ettet narise kennellekään, ruoja.
Voi ihmisten pinnallisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnen yhden keski-ikäisen naisen joka ruikuttaa ja kuormittää aina väsyneenä lähipiirin ihmisiä samasta aiheesta kuinka on hankalaa kun menetti miehensä.
Jos et myötäillyt niin raivari tuli kun salama kirkkaalta taivaalta, eikä tuntunut leppyvän moneen tuntiin.
Jotain lääkkeitä söi jatkuvasti ja terapiassa kävi.
Nykymenoa en tiedä, oman terveyden suojelemiseksi poistin kavereista.
Aivan varmasti joku MT ongelma oli mutta ei itse myöntänyt mitään ja salasi sairautensa.
Mieli vaihteli päivän mittaan yli-innokkaasta touhuajasta romahdukseen jossa elämällä ei ollut merkitystä kun oli miehensä menettänyt. Mikä kumma sairaus tuommoista teettää?
Minulla oli joskus Kaveri joka oli aika samanlainen ku aplla muttei suostunut hakea Ammattiapua ongelmiinsa. Hänen mielestään minun piti olla se apu ja vetosi aina ystävyyteen ja vaikka mihin jos vähänkin osoitin etten halua/jaksa. Jos onnistuin välttämään vaikka esim yhteisen kauppareissun niin se syyllistäminen, voi luoja...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivon sinulle koronaa ja long covidia. Opit sinäkin kärsimyksen alkeet ja myötätuntoa.
Ystäväsi on ns. rajaton ihminen joka näkee ympärillä olevat ihmiset tilaisuutena saada huomiota vatvomalla asioitaan loputtomiin. Tällaiset ihmiset ovat aivan häikäilemättömiä energiavampyyrejä ja sinun on asetettava rajat oman jaksamisesi mukaan. Jopa siinä määrin, että jos koet että oma mielentilasi tai -terveytesi on uhattuna, älä ole yhteyksissä. Huomaat sisäisen olosi parantuvan ajan mittaan. Se ei ole hylkäämistä, vaan itsesuojelua. Ystäväsi on jo hylännyt sinut ystävänä ja käyttää sinua huomiokoneena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivon sinulle koronaa ja long covidia. Opit sinäkin kärsimyksen alkeet ja myötätuntoa.
Taidat itse olla näitä muille vuodattajia, jotka olettavat, että samat paskat vuodesta toiseen on ok kipata muiden kuunneltavaksi ja eteenpäin ei voi mennä vaa vuosikymmen samaa monolokia on kuunneltava muiden.
Itsesi ei tarvitse muiden juttuja kuulla/ kuunnella vaan jauhat reippaasti päälle omaa pa$kaasi ja arvotat oman kokemuksesi muiden kokemusten yli. Voit haukkua muita, mutta sinua ei voi velvoittaa antamaan muille mitään arvostusta. Toivot vielä mulkvistina jotain sairautta muille hyvin sä vedät! Ohis.
Masentuneen on usein hyvin vaikeaa muuttaa asennettaan, varsinkaan jos ei tarvitse. Itse olen ollut koko aikuisikäni masentunut ja olen tuhonnut kaikki ihmissuhteet. Nyt kun minulla ei ole vuosiin ollut ketään jolle vyöryttäisin pahaa oloani, olen oppinut pitämään asioita sisälläni. Ei se niistä muille paasaaminen kuitenkaan mitään hyödytä, päinvastoin.
Joten kyllä se etäisyyden ottaminen on lopulta ainut asia mikä auttaa. Ei ihmissuhteet saa olla yksipuolisia. Ja jos ei kertakaikkiaan osaa pitää yhtään hauskaa, on parempi olla yksin jonkin aikaa. Itsellä on ainakin tehnyt hyvää olla ihan erakkona tässä muutama vuosi. Voihan sitä koittaa sosiaalistua myöhemmin uudelleen, vanhempana ja viisaampana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli myös ystävyyssuhde, joka kuormitti muuttuessaan yksipuoliseksi. Masennuksesta ei tosin ystäväni kohdalla ollut kyse, mutta tuin ja kuuntelin häntä päivittäin todella paljon muissa ongelmissa. Tuntui jo ihan että ahdistuin kun näin hänen taas soittavan. Hän puhui vaan omat asiansa ja lopetti puhelun, ei kysellyt mun kuulumisia. Nyt hänen elämäntilanne on parempi mutta ei ystävyys ole edelleenkään muuttunut vastavuoroiseksi. Hän puhuu edelleen vain itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli myös ystävyyssuhde, joka kuormitti muuttuessaan yksipuoliseksi. Masennuksesta ei tosin ystäväni kohdalla ollut kyse, mutta tuin ja kuuntelin häntä päivittäin todella paljon muissa ongelmissa. Tuntui jo ihan että ahdistuin kun näin hänen taas soittavan. Hän puhui vaan omat asiansa ja lopetti puhelun, ei kysellyt mun kuulumisia. Nyt hänen elämäntilanne on parempi mutta ei ystävyys ole edelleenkään muuttunut vastavuoroiseksi. Hän puhuu edelleen vain itsestään.
Miten hän reagoi, jos oma-aloitteisesti puhut omista asioistasi hänelle?
Vierailija kirjoitti:
Toivon sinulle koronaa ja long covidia. Opit sinäkin kärsimyksen alkeet ja myötätuntoa.
Ystävyytesi on kadehdittavaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei tuollaista käytöstä voi laittaa ainoastaan masennuksen piikkiin. Olen myös itse hyvin ahdistunut ja masentunut, mutta pidän huolen siitä, että puin asiani terapiassa ja kaverisuhteissani keskityn aivan muuhun. Tiedän itse, ettei kaverit ole terapeuttejani, enkä myöskään itse ole kaverieni terapeutti. Aivan yhtälailla myös itselläni on läheisiä ihmisiä, jotka tahtoisivat kaataa kaiken kuormansa niskaani, mutta en millään kykene olemaan siinä roolissa - eikä kuulukaan olla.
Kannattaa lukea myötätuntouupumuksesta, se on ihan oikea tila. Tai sijaistraumatisoituminen. Koulutetut terapeutit ovat sitä varten, että he ottavat vaikeat asiat vastaan. Läheisissä ihmissuhteissa kun on automaattisesti tunteilla mukana, joten ne läheisen kuormat tottakai kuormittaa aivan eri tavalla.
Mutta tsemppiä ja voimia! Pidä rajoistasi kiinni.
Mitenkähän nämä asiat hoidettiin siihen aikaan, kun koulutettuja terapeutteja ei ollut olemassa?
Mulla taas on yhden tyypin kanssa päinvastoin. Kaikki puhe on niin pinnallista ja ihan jonninjoutavaa höpötystä esim ihmisistä joita en ees tunne, ei mua tommonen kiinnosta. Varsinkin jos itsellä on vähän raskaampi ja väsyneempi fiilis niin ei kiinnosta joku kumminkaimanveljensisko. Tai mikää yli pirtee ihkuu, huikeeta, hehkutus. Et joskus ois ihan kiva puhuu oikeistakin asioista eikä mistään höttösestä.
Mulla on ihan samanlainen kokemus! On niin surullista, kun kaveruudesta katoaa kaikki vastavuoroisuus ja jossain vaiheessa tajuaa olevansa toiselle lähinnä ilmainen terapeutti. Mä otin siinä vaiheessa kaveriin etäisyyttä, koska tilanne alkoi vaikuttaa minuun ja jaksamiseeni negatiivisesti. Vetosin työkiireisiin ym, että ei tarvinnut tavata niin usein. Nykyään olemme taas vastavuoroisessa ystävyyssuhteessa ja minulla on oikeasti taas mukavaa hänen seurassaan. Toivon, että pääsette tuosta vaiheesta yli. Laita oma jaksamisesi etusijalle!