Hankala äiti-ja isäsuhde, vaiko hankala tytär?

Huoh. Tästä on varmaan tuhat samankaltaista aloitusta, mutta koen että minun on pakko päästä purkautumaan anonyymisti. Meillä on pieni 3 kk lapsi ja olen naimisissa, näin taustoja aluksi.

Elikkäs kärsivällisyyteni, empatiani ja ymmärykseni on tullut tiensä päähän. Äitini on mielenterveyskuntoutuja ja isä vakavasti sairas. Tähän mennessä olen yrittänyt uskoa ja valaa heihin toivon kipinää ja sitä asennetta "elämä jatkuu". Nyt kuitenkin katkesi kamelin selkä. Koska äitin on sairastunut enemmän tai vähemmän masennusta koko minun elämäni kärsin myös itse toisinaan ahdistuksesta ja paniikkihäiriöistä. 

Viikko sitten sain ahdistuskohtauksen ja hölmöyksissäni soitin äidilleni. Itkin, että vihaan tätä tunnetta ja äitini tokaisi vain kuinka hänkin ja alkoi surkuttelemaan tilannetta ja tiesi että oireet palaavat synnytyksen jälkeen. Suutuin ja huusin luuriin kuinka en kestä tuota negatiivista asennetta, paskassa vellomista ja enkä koe saavani äitiyteen ja vanhemmuuteen mitään tukea. Sitten riitelin isäni kanssa ja isä toisteli koko puhelun ajan kuinka on niin sairas ja kuinka minä en tee muuta kuin hauku heitä. Noh, huusin puolustukseksi, että kerroin vain kuinka asia on. Kuinka he ovat läpeensä katkeroituja ja luovuttaneet.

Myönnän, että olen osunut arkaan paikkaan, mutta olen yrittänyt hillitä itseäni jo muutaman vuoden minkä ajan tätä loppumatonta surua on perheessäni ollut ja siinä pyörimistä. Myönnän tehneeni väärin kun en hillinnyt itseäni. Koen että myrkytytän oman mieleni sekä mieheni ja pikkuinen tyttömme kärsii myös siitä ajan kanssa, jos kuulen vielä kerrankin kuinka sairaita ja surkeita he ovat. Ennen tarjosin olkapäätä ja kuuntelin vuodatusta samalla kun vaihdoin vaippaa, nyt huudan pää punaisena luuriin mitä todellisuudessa tunnen ja koen.

Oletanko liikaa heiltä, onko minulla liian suuret odotukset? Vai pitäisikö minun ymmärtää heitä vielä enemmän ja keskusteluissa sivuuttaa sairaus ja masennus, josta juttelemme lähes päivittäin? Olen ottanut nyt tietoisesti etäisyyttä, ennen kuin pää halkeaa. Koen olevani umpikujassa asian kanssa. Äitini uhkailee välien katkaisemisella ja isä kokee että olen hylkäämässä heidät niin kuin kaikki muutkin. 

Olen yrittänyt ymmärtää ja tukea heitä, mutta nyt kun vauva on vielä pieni niin koen,, ettei energiani riitä tähän enään. He eivät halua nähdä, että elämässä on muutakin kuin synkkyys tai siltä minusta ainakin tuntuu. Olen vihainen ja ärsyyntynyt ja ei huvita puhua kummankaan kanssa. Onneksi kuitenkin mieheni tukee minua ja näkee samat asiat; katkeruuuden ja vihan omaa terveyttään kohtaan.

Samanaikaisesti koen huonoa omaatuntoa ja häpeää mitä olen tehnyt. Mitä sinä tekisit? Antaisitko pölyn laskeutua ja sen jälkeen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? En haluisi katkaista välejäkään. Tilanne on hankala, mutta kaikesta huolimatta, rakastan heitä. Kiitos jos jaksoit edes vilkaista :)