Pitkä parisuhde, kivinen tie, edelleen yhdessä

Joo, meillä tulee syyskuussa 15 vuotta seurustelun alkamisesta, avioliittovuosia takana nyt pääle 13. Kyllähän tässä on yhtä jos toista ehditty soveltaa, ja oman lisänsä tuo sekin, että itse olin seurustelun alkaessa 15-vuotias. Eli mieheni oli minulle ensimmäinen "vakava" parisuhteilu. Mutta nyt tuntuu, että voiton puolella ollaan ja hirveen ihanaa meillä keskenämme on. Lapsia löytyy kolme kappaletta (kaikki siis yhteisiä, kummallakaan ei lapsia muiden kanssa).

Joo, on muitakin.

Meillä on parisuhdetta takana jo 20v, joista 16 naimisissa.

Eiköhän kaikkiin suhteisiin kuulu sekä ylä- että alamäkiä, tuntuu vaan, että nykyään vaikeuksien edessä ensimmäinen ratkaisuehdotus on ero.

Muutama vuosi sitten oli niin hankalaa (stressiä, potkut, uskottomuutta), että minäkin pohdin jatketaanko yhdessä. Nyt meillä taas menee parisuhteessa paremmin, kuin varmaan ikinä. Olen onnellinen ja mieskin tuntuu olevan.

Lasketaanko meitä kun ollaan oltu vasta 8 vuotta, kerron kuitenkin...on meilläkin kihlasormukset lennellyt jne, minä kävin kerran vieraissa, kaikki ennen lasta..nyt alkaa olemaan aika seesteistä..mutta välillä kyllä äänentaso nousee kun ollaan molemmat aika itsepäisiä

Kyllä!

Takana 15v avioliittoa ja lapset. 

Alkuaikoja en todellakaan haluaisi takaisin! Nyt on ihanan seesteistä, avointa, keskustelevaa ja luottamus on 100%.

Alettiin seurustella 20 vuotta sitten, himpun vajaa täysikäisinä. Naimisissa on oltu reilu 10v. Monta mutkaa on matkaan mahtunut, tapahtuuhan ihmisen elämässä koko ajan jotain. Alkuaikoihin kuuluu pettämistä, eroamista, eri maanosissa asumista jne. Yhteen kuitenkin päädyttiin ja yhdessä on kasvettu vastuullisiksi aikuisiksi. Kaikki vaikeudet eivät myöskään johdu aina parisuhteesta tai siitä miten itse tai mies käyttäytyy; elämä tuo mukanaan kaikenlaista; lähipiirin, perheenjäsenten tai omaa vakavaa sairautta, kuolemaa, lasten sairastelua, yövalvomisia, joillakin talousvaikeuksia jne.

Meillä elämä on tuonut poikkeuksellisen paljon vastoinkäymisiä, näin uskallan väittää. Ystäväpiirikin ihmettelee miten voi aina meille tapahtua jotain ja miten olen vielä järjissäni kaiken tapahtuneen jälkeen. Uusille tuttavuuksille en viitsi edes kertoa elämäntarinaani, sillä en halua sääliä, päivittelyä jne ja huomaan, että kaikki eivät edes usko jos kerron. En ala tässä niitä asioita sen kummemmin erittelemään. Helppoa ei ole todellakaan ollut, ja kaikki tapahtunut on luonnollisesti vaikuttanut myös parisuhteeseen. On aikoja, että toisen on täytynyt ottaa suurempi vastuu arjesta ja perheestä ja kannatella toista, puolin ja toisin. On myös aikoja, että kummankaan pää ei ole ollut kestää, ei kyetty tukemaan toisiamme ja siitähän vaikeudet kasautuivat, mies alkoi juoda ja minä suunnittelin eroa. Siitäkin ajasta on selvitty. Lapset ovat jo kouluikäisiä eli elämä on helpottanut monella tapaa, mutta toki uusia haasteita tulee aina, vähintääkin lasten teini-ikä.

Itse alan uskoa siihen, että meidät on niin monissa liemissä keitetty, että meidän liittoa ei välttämättä kaada mikään. Koskaanhan ei kuitenkaan voi tietää. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että nykyään erotaan aivan liian helposti. Kun ei olekaan enää kivaa, kun arki astuu kuvaan ja istutaan sohvalla katsomassa tv:tä, kun lapsi valvottaa ja väsyneenä tulee riitoja jne. Meillä on muutamia kavereita, joilla on jo kolmas kierros menossa ja tuntuu, että syyt eroihin ovat aika heppoisia. Kuvio näyttää olevan aina sama. Joka kerta rakastutaan suin päin, eletään pilvilinnoissa ja hehkutetaan onnea Kun se arki astuu sisään, erotaan kun toinen ei ollutkaan niin ihana ja elämästä tuli tylsää. Kyllä itselläkin on joskus ikävä sellaista huumaavaa rakastumisen tunnetta, mutta kyllä pitkässäkin liitossa tulee aikoja, kun menee oikein hyvin ja mahan pohjassa vähän kutkuttaa ;) Yhdessä koetut vaikeudet lujittavat suhdetta, enkä usko että voisin koskaan keneenkään luottaa, kuten luotan mieheeni. Tiedän, että hän on aina vierelläni ja ottaa kopin jos kaadun. Tätä tunnetta en vaihtaisi alkurakkauden huumaan, jonka kohde vaihtuu tasaisin väliajoin.

Taistelkaa siis liittojenne puolesta ja kunnioittakaa niitä vanhoja mummoja ja pappoja, jotka ovat olleet naimisissa jo 50 tai 60 vuotta! Miettikää mitä kaikkea he ovat käyneet läpi ja ovat vielä tässä!

Pahoitteluni, että teksti on näköjään yhtä pötköä. Sitä on raskasta lukea! Jaoin sen kyllä kappaleisiin, mutta en tiedä miksi se tuli tuollaisena?!
t. 7

15 vuotta yhdessä, ihan alussa oli pettäminen ja liikaa alkoa, mutta kun siitä selvittiin, ihanaa on ollut. Tuntuu hullulta kun esim. ystäväni heitti miehen heti pihalle yhdestä vastoinkäymisestä, vaikka on lapsiakin. Ihan kuin kaikki olisivat aina täydellisiä. Kertoo mielestäni enemmän naiivista mustavalkoisesta ajattelumaailmasta, ellei koskaan saa mikään mennä pieleen. Jos rakkautta ja halua yhteiseen elämää riittää, niin mokiakin saa tulla.

Nimenomaan! Kyllä naimisiin mennessä tahdotaan rakastaa niin myötä- kuin vastamäessäkin. Vastamäessä sitä tahtoa tarvitaan enemmän! Ei heti pidä luovuttaa. Ja vaikkei olisi naimisissakaan, niin sama pätee ylipäänsä pitkiin liittoihin.

Toki rajansa kaikella, eihän esim. väkivaltaa ym. tarvitse kenenkään sietää.

Pitkä, kivinen 25 v. ja edelleen onnellisesti yhdessä. Koettu on sivusuhde, alkoholismi, lapsen sairaus, koe-ero ja sitten ne normit pikkuongelmat, mitä kaikilla muillakin on. En vaihtaisi mitään, enkä tekisi mitään toisin, koska lopputuloksena oli kuitenkin me, nyt ja tällaisina. Nyt kun lapset alkavat pikkuhiljaa muuttaa pois, meillä on aivan ihanaa, ollaan kuin vastarakastuneita uudelleen. 

Kiva lukea pariskunnista, jotka ovat pysyneet yhdessä vaikeuksista huolimatta. Itsellä nyt kolme vuotta suhdetta takana ihanan miehen kanssa, mutta mietin eroa päivittäin. Johtuu omasta epävarmuudesta, turvattomasta kiintymys suhteesta ja siitä, että "kaikki" ympärillä eroaa. En haluaisi ketään toista, mutta parisuhteessa eläminen on minulle vaan hirmuisen vaikeaa. Kiitos kirjoittajille, kun valatte uskoa parisuhteeseen.

Juu kivistä reittiä menty nyt 13 vuotta. Ensimmäiset kolme toki mukavaa, sen jälkeen miehen taholta henkistä väkivaltaa (tyranni, kontrollifriikki), kävin itse lopulta vieraissakin. Meillä on ollut kaksi lasta tämän taistelun joukossa.

Kaikkien käänteiden jälkeen nyt tuntuu hyvältä. Olen saanut piirrettyä miehelle rajat ja hän tuntuu oppineen jotain. Tilanne oli jokunen vuosi sitten sellainen, että ero näytti jo selvältä. Nyt uskallan jo kuvitella, että olemme yhdessä vielä senkin jälkeen kun lapset on lentäneet kodista. Tuntuu hienolta!

16 vuotta takana,joista 12 naimisissa. 4 lasta,rakentaminen,yrittäjyys,konkurssi,uusi yritys. Kaikki tämä ollaan yhdessä koettu. Välillä on ollut tosi rankkaa,parisuhdeterapiassa ollaan käyty. Yhdessä silti ollaan ja pysytään. Yhteiselo on hitsautunut tiiviiksi,toista arvostavaksi ja kunnioittavaksi kaikin tavoin. Ihanaa nauttia pitkästä suhteesta,kiintymyksestä ja siitä varmuudesta että meidät on luotu toisillemme.

Jännä että pitkissä suhteissa on enemmän sääntö kuin poikkeus että jompikumpi tai molemmat pettää jossain vaiheessa.Ja tää on niin valitettavan totta.Näin kävi meilläkin .20 v.yhdessä ja pettämistä on ollut puolin ja toisin.Yhdessä yritetään vielä mutta välillä mietin vakavasti eroa.

Jännä kun minä en tunne yhtään helposti, "ensimmäisten vaikeuksien" tai "arjen" astuessa kuvaan eronnutta paria. Monta eronnutta pariskuntaa kyllä, ja kaikilla eroa on mietitty vuosikausia, käyty terapiat, yritetty kaikin keinoin saada homma toimimaan. Melkoista muiden ihmisten aliarvioimista heittää näitä "nykyään erotaan liian helposti" -kommentteja.

22 vuotta takana ja siihen mahtuu monenlaista. Joku ois ottanut ja lähtenyt mutta joku asia pitää yhdessä. liekkö se rakkautta...