Läheisen itsemurha.
Ystävämme poistui heinäkuun alussa oman kätensä kautta keskuudestamme. Olo on niin tyhjä, kun jotenkin tuntuu etten osaa käsitellä tätä surua.
Haluaisitteko kertoa oman kokemuksenne tämmöisen asian eteenpäin pääsyssä? Miten olet käsitellyt asiaa?
Kommentit (11)
Päällä velloo tyhjyys, mutta pinnan alla suru ja syyllisyys. Ei ole kulunut edes kuukautta poismenosta ja tämä aika tuntuu vuosilta. Ap
Minun veljeni teki itsemurhan kun olin 27 ja hän 25-vuotias. Hän oli kärsinyt jo useamman vuoden masennuksesta ja söi siihen lääkkeitä, saamatta apua. Vaikka itsemurhan jälkeen toki oli kova ikävä, ja on tavallaan vieläkin, niin silti tuntui myös että nyt hänellä on lopultakin lepo, enkä oikeastaan osaa olla surullinen. Hänen ei tarvitse kärsiä enää koskaan.
Toki on totta, että tuntuu olevan myös helpotus, että toinen ihminen pääsi rauhaan pitkän piinan jälkeen. Toisaalta taas tuntuu, että olisiko sen voinut estää :< Ap
Ei siinä auta kenenkään apu ja on ihan turha tuntea syyllisyyttä. Jokainen päättää itse elämästään.
Olen itse käynyt kaikki nuo tunteet läpi ja tiedän mistä puhun.
Pitää vain hyväksyä, että ihmisellä on niin paha olla,että muuta ratkaisua ei ole löytänyt.
Itsemurha jättää aina niin paljon kysymyksiä, joihin ei koskaan saa vastauksia ja sekin on vain hyväksyttävä.
minäkin menetin erään heinäkuun alussa, teki itsemurhan.
Tiedostan sen kyllä. Kauanko meni edes oikeasti tiedostaa toisen ihmisen konkreettinen poissaolo? itse en ole vielä edes kunnolla tajunnut..
[quote author="Vierailija" time="27.07.2014 klo 02:09"]minäkin menetin erään heinäkuun alussa, teki itsemurhan.
[/quote]
lisään vielä, että mulla on voimakas tunne että puhutaan samasta ihmisestä - en tiedä miksi.
Ehkäpä kyseessä onkin sama ihminen. En vain ole oikein päässyt selville itse, olenko enemmän vihainen siitä, että tämä on jokin sairas pila siltä, vaiko siitä etten ehtinyt näkemään viimeistä kertaa ennen tapahtumaan.
Ap
Otan osaa.
Veljeni teki itsemurhan hiljan. Ensin olin täysin poissa tolaltani ja itkin lohduttomasti koko päivän. Seuraavana päivänä en itkenyt niin paljoa, koska olin jo ihan turta. Olin myös vihainen veljelle, kun lähti noin vain. Sitten aloin syytellä itseäni ja miettiä, mitä olisin voinut tehdä toisin. Itsensä syyttämiseen voi käyttää helposti koko ihmiselämän. Siksi päätin olla syyttämättä itseäni.
Jokainen työstää tyylillään. Minulle sopi parhaiten, että palasin arkirutiineihin mahdollisimman pian. Keskusteluapua otin vastaan jonkin verran, en kuitenkaan jaksanut liikaa vatvoa asian ympärillä, koska se oli niin raskasta. Eikä mikään määrä vatvomista saisi tehtyä tekemättömäksi. Vapaa-ajalle jouduin ensimmäiset kuukaudet miettimään aina jotain tekemistä. Mieluitsen sosiaalista sellaista. En kestänyt omaa päätäni yksin.
Isäni teki itsemurhan, kun olin 16-vuotias. Siihen aikaan ei ollut kriisiapua saatavilla.
Meillä oli tiivis perheyhteys ja tuimme toinen toisiamme. Huumori oli ratkaiseva tekijä tässä kauheassa tilanteessa, niin kummalliselle kuin se kuulostaakin.
Kuitenkin tämä kaikki on vaikuttanut elämääni todella paljon. Positiivisena koen kuitekin, että minusta on kasvanut elämää ymmärtävä ja empaattinen ihminen.
Lapsuus kyllä loppui silloin kertaheitolla. Olenkin oppinut elämään ja nauttimaan tästä päivästä. Monta muutakin menetystä on tullut koettua vuosien varrella.
Muistakaa kertoa läheisille, että rakastatte heitä, sillä se voi jäädä viimeiseksi mahdollisuudeksi.