Ketä syytät huonosta itsetunnostasi?

Itseäni syytän. En ole arvostanut itseäni tarpeeksi että oisin tehnyt parempia elämänvalintoja...

En osaa sanoa "syytänkö" varsinaisesti ketään. 

Ihan varhaislapsuudessa olin lähes päivittäin tekemisissä erään lapsen kanssa vähän oikeastaan pakostakin. Tämä lapsi oli melkoinen herranterttu, ja otti minuun todella varhain valta-aseman. Minä olin luonteeltanikin melko ujo ja säyseä... ja hävisin automaattisesti, jos tämä lapsi sai päähänsä pilkata, kiusata tai muuten kyykyttää minua. Ja tätä hän teki ihan koko kouluajankin. Oli mukava kun se hänelle sopi, mutta ison osan ajasta kiusasi ja kyykytti muiden mukana. 
Äitinsä, meidän tuttumme, piti tätä lasta kerrassaan ihastuttavana ja kuvittelee kai vieläkin, että hän oikeastaan puolusti minua ja oli tukenani. Näin huonosti vanhemmat joskus lapsensa tuntevat.

Minua kiusattiin muutenkin koko peruskoulun ajan, minkä jälkeen sitten kai jokainen pienikin osuma musertaa itsetuntoa enemmän ja enemmän. Tuntuu kuin olisi alun perinkin raunioitunut linna, joka kaatuu herkästi pienestäkin hyökkäyksestä. Hetkellisesti olen päässyt jaloilleni ja parempaan, mutta oikeastaan koskaan ei ole ollut sellaista "olen ihan hyvä" oloa. Pahimmillaan on valvottu öitä, kun päässä jyskyttää vain ne haukkumasanat, mitä itselle syydän. Tietääkö kukaan tunteen? Haluaisi vain karjua, että olkaa nyt jo hiljaa, vaikkei kukaan oikeasti huudakaan mitään.

... Joskus puntaroin, syytänkö tuota tuttavalasta, joka musersi itsetuntoani jo heti alusta asti. Joskus syytin hänen äitiään, kun oli kasvattanut sellaisen herrantertun. Joskus olin katkera ja kaunainen koulukiusaajilleni. 

Oikeasti syytän itseäni. Nuo kaikki ihmiset aikoinaan lipuivat pois elämästäni, ja minulla olisi pohja ihan normaaliin, hyvään elämään. Ja vieläkin se pahin kiusaaja on koko ajan oman pääni sisällä vaikeuttaen elämääni öitä myöten.

Miksi etsiä syyllisiä. Miski marista huonosti kohtelemisesta. Elämä vain ei ole oikeuden mukaista. Meluummin käytä energiaasi siihen että arvostat itseäsi. Totuushan on että niin siunua arvostetaan kuinka sinä itse itseäsi arvostat.

Kyllä maailmassa riittää maahan polkijoita jos antaa polkea. Ensin opettele arvostamaan itseäsi, se vaatii kyllä työtä, mutta se kannattaa.

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 08:59"]Koulukiusaajiani, vanhempiani ja itseäni.

Koko kouluajan minua kiusattiin milloin mistäkin, mutta pahiten sattui ulkonäön arvostelu. Silmälasini, hiukseni, vaatteeni ja eräs sairauteni ruodittiin läpi moneen kertaan. Lisäksi huorittelu ja muut huutelut tulivat mukaan.

Muistan olleeni äidin mukana pitkillä pyörälenkeillä kun olin vasta oppinut pyöräilemään. Lenkin jälkeen puristin mahaani ja näytin äidille kuinka paljon siinä on vielä ylimääräistä. Aivan pikkulapsena! Äiti kannusti minua lenkkeilyyn ja painonpudotukseen. Äiti on myös muutaman kerran teiniaikoinani kysynyt, olenko raskaana. Olin normaalipainoinen, kai vielä hiukan lapsenpyöreä.

Isällä oli tapana käyttää itsetunnon lyttäämistä kasvatuskeinona. Kun olin unohtanut tehdä jonkin kotityön, tai huoneeni oli sotkuinen, hän sanoi etten koskaan tule pärjäämään omillani kun en osaa yksinkertaisintakaan hommaa. Kun olin masentunut ja itkin isälle ulkonäköhuoliani, hän sanoi että olen lihava ja ruoka maistuu minulle aivan liikaa. Kun erosin poikaystävistä ja surin, olin kuulemma lapsellinen ja erot olivat ihan omaa syytäni.

Syytän myös itseäni, sillä en saa tilannetta muuttumaan mitenkään. Olen käsitellyt asioita terapiassa mutta se ei ole auttanut. Olen muuttunut paljon ulkonäöllisesti teiniajoistani, ja nykyään tiedän olevani hyvän näköinen ja normaalipainoinen, siis muiden ihmisten mielestä. Mutta lapsuuden kokemukset painavat yhä ja itsetuntoni on huono.

[/quote]

Mulla on todella samankaltaiset kokemukset lapsuudestani :(

Ihan ensin vanhempiani ja kasvatustani joka oli hyvin tyypillinen 70-luvun kasvatus. Mua ei koskaan, ikinä kehuttu. Olin äärettömän hämmästynyt kun eräs poikaystäväni joka oli isäni työpaikalla kesätöissä kertoi isäni kehuvan mua. 

Mutta nyt ole jo aikuinen ja mun olisi ITSE pitänyt hoidella itsetuntoni kuntoon. Paljon olen sitä parantanut mutta hommia olisi vieläkin.

Eipä siitä hyödytä ketään syyttää. Voisin syyttää vanhempia, koulukiusaajia, työpaikkakiusaajia, miehiä, jotka kohtelivat kaltoin... Mutta loppupeleissä se on itsestä kiinni. Jokaisen takaiskun ja selkäänpuukotuksen jälkeen olen koonnut itseni. Vähän vahvempana ja viisaampana. Elämäni ei ole ollut helppoa, mutta niinpä olen oppinut luottamaan itseeni, ja vain itseeni, pahoissa paikoissa. Omaan vaistoon. En ole kenenkään kynnysmatto. 

Katkeruus ja toisten syyttely ei auta mitään. Se vie vain energiaa, joka on parempi kohdistaa muihin asioihin. 

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:04"]Eipä siitä hyödytä ketään syyttää. Voisin syyttää vanhempia, koulukiusaajia, työpaikkakiusaajia, miehiä, jotka kohtelivat kaltoin... Mutta loppupeleissä se on itsestä kiinni. Jokaisen takaiskun ja selkäänpuukotuksen jälkeen olen koonnut itseni. Vähän vahvempana ja viisaampana. Elämäni ei ole ollut helppoa, mutta niinpä olen oppinut luottamaan itseeni, ja vain itseeni, pahoissa paikoissa. Omaan vaistoon. En ole kenenkään kynnysmatto. 

Katkeruus ja toisten syyttely ei auta mitään. Se vie vain energiaa, joka on parempi kohdistaa muihin asioihin. 

[/quote]

Tämä on fiksu ajattelutapa. Joskus kuitenkin hieman katkerana sorrun miettimään, olisiko itsetuntoni parempi jos minua ei olisi kiusattu koko peruskouluaikaa...

Kotoa kaikki lähtee niinku yleisesti ottaen. Lasta täytyy arvostaa, kannustaa, innostaa, motivoida asioissa kuten koulunkäynnissä. Myös kehua tarvittaessa. Nykyäänhän on vallalla ihan toisenlainen kulttuuri mitä joskus on ollut. Toki siihen aikaan Matti-Pekka-Kallet ei häiriköineet luokassa kuten nyt Niko-Petteri-Jannikat. 

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:09"]

Kotoa kaikki lähtee niinku yleisesti ottaen. Lasta täytyy arvostaa, kannustaa, innostaa, motivoida asioissa kuten koulunkäynnissä. Myös kehua tarvittaessa. Nykyäänhän on vallalla ihan toisenlainen kulttuuri mitä joskus on ollut. Toki siihen aikaan Matti-Pekka-Kallet ei häiriköineet luokassa kuten nyt Niko-Petteri-Jannikat. 

[/quote]

Tuo, että ennen ei ole häiriköity, on kyllä täyttä puppua.

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:04"]

Eipä siitä hyödytä ketään syyttää. Voisin syyttää vanhempia, koulukiusaajia, työpaikkakiusaajia, miehiä, jotka kohtelivat kaltoin... Mutta loppupeleissä se on itsestä kiinni. Jokaisen takaiskun ja selkäänpuukotuksen jälkeen olen koonnut itseni. Vähän vahvempana ja viisaampana. Elämäni ei ole ollut helppoa, mutta niinpä olen oppinut luottamaan itseeni, ja vain itseeni, pahoissa paikoissa. Omaan vaistoon. En ole kenenkään kynnysmatto. 

Katkeruus ja toisten syyttely ei auta mitään. Se vie vain energiaa, joka on parempi kohdistaa muihin asioihin. 

[/quote]

Minulle pahinta on ollut se, kun on lakannut syyttämästä muita tahoja. Siitä on vähän kuin saanut voimaa, kun on jokin ulkopuolinen taho mitä vastaan taistella.
 
Sitten kun ne ovat poissa, on vain itsensä kanssa, ja huomaa syyttävänsä itseään. Ja vaikka ei syyttäisikään, on silti aivan tolkuttoman paha olla omissa nahoissaan.

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 08:58"]

Itsestäänhän Se on kiinni..

[/quote]

Ei se aina ole.

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:10"]

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:09"]

Kotoa kaikki lähtee niinku yleisesti ottaen. Lasta täytyy arvostaa, kannustaa, innostaa, motivoida asioissa kuten koulunkäynnissä. Myös kehua tarvittaessa. Nykyäänhän on vallalla ihan toisenlainen kulttuuri mitä joskus on ollut. Toki siihen aikaan Matti-Pekka-Kallet ei häiriköineet luokassa kuten nyt Niko-Petteri-Jannikat. 

[/quote]

Tuo, että ennen ei ole häiriköity, on kyllä täyttä puppua.

[/quote]

Nykyisin häiriköidään huomattavasti enemmän. Koti"kasvatuksessa" on menty toiseen ääripäähän.

t. ope

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:11"]

[quote author="Vierailija" time="25.07.2014 klo 10:04"]

Eipä siitä hyödytä ketään syyttää. Voisin syyttää vanhempia, koulukiusaajia, työpaikkakiusaajia, miehiä, jotka kohtelivat kaltoin... Mutta loppupeleissä se on itsestä kiinni. Jokaisen takaiskun ja selkäänpuukotuksen jälkeen olen koonnut itseni. Vähän vahvempana ja viisaampana. Elämäni ei ole ollut helppoa, mutta niinpä olen oppinut luottamaan itseeni, ja vain itseeni, pahoissa paikoissa. Omaan vaistoon. En ole kenenkään kynnysmatto. 

Katkeruus ja toisten syyttely ei auta mitään. Se vie vain energiaa, joka on parempi kohdistaa muihin asioihin. 

[/quote]

Minulle pahinta on ollut se, kun on lakannut syyttämästä muita tahoja. Siitä on vähän kuin saanut voimaa, kun on jokin ulkopuolinen taho mitä vastaan taistella.
 
Sitten kun ne ovat poissa, on vain itsensä kanssa, ja huomaa syyttävänsä itseään. Ja vaikka ei syyttäisikään, on silti aivan tolkuttoman paha olla omissa nahoissaan.

[/quote]

Silloin on oikea hetki tehdä MUUTOS. Tämän kaiken voi kääntää sen muutoksen moottoriksi. Niin olen itse tehnyt. 

Isää. Isällä oli itsellään kauhea lapsuus ja vaikka hän on suoriutunut isänä hyvin taustan huomioon ottaen, monet hänen käsityksensä ovat melko vinoutuneita ja häneltä opin lapsena mm. sen, ettei lähelläolo, romantiikka, seurustelu, rakkaus jne ole minua varten. Näitä oppimiani käsityksiä olen sitten aikuisiällä pyrkinyt purkamaan ja nollaamaan.

Haluaisin sanoa, että syyt ovat muualla, mutta kyllä kaiketi peilistä se suurin syyllinen näin aikuisiällä tuijottaa vastaan. Varmasti lapsena ja nuorena aikuisena monet itsetunto-ongelmat olivat kodin ja koulun peruja, mutta en voi enää rehellisesti kolmikymppisenä kertoa "...että kun ne muut kiusas eikä äiti ja isä antanut tarpeeksi tukea." Minulla on ollut aikaa ja mahdollisuuksia kohdata omat ongelmani, mutta mieluummin olen paennut niitä aina uusiin ihmissuhteisiin ja haasteisiin.

Tällä hetkellä olen ensimmäistä kertaa yksin varmaan koko aikuisikänäni ja tuntuu, etten kelpaa kenellekään. Sitten aloin miettimään, että ei hilavitkutin soikoon, eihän se nyt niin ole. En voi olettaa, että yksinäisyyteni on seurausta huonosta minusta vaan ehkä nyt on vaan ihan hyvä hetki olla yksin. Olen löytänyt vanhoista peloistani (jotka keskittyvät ennen kaikkea itsetuntoon) paljon pohdittavaa ja vaikka syyttävä sormi monin osin kohdistuu menneeseen ja jopa lapsuuteen, en mielestäni voi rehellisesti vedota enää noihin aikoihin. Itse olen ongelmiani vältellyt, joten itseäni niistä on syyttäminen.