Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Syyllisyyys ja epätodellisuus uupumisesta vielä kahdenkin vuoden jälkeen. Harmittaa mitä tapahtui.
18.07.2021 |
Edelleen elän siellä menneessä jollain tavalla. Rakastin työtäni, kehityn nopeasti ja työpaikka oli varsin loistava ensimmäiseksi vakituiseksi työsuhteeksi. En olisi voinut parempaa toivoa opin kannalta, mitä sieltä sain.
Valitettavasti kuitenkin työssäolo on melkoisen kyseenalaista alalla. Pitkät päivät ovat normaaleja, kiire, henkisesti ja fyysisesti raskasta, melko huono palkka ja saa antaa itsestään paljon, jotta asiakastyytyväisyys säilyy. Kilpailua ja kiirettä.
Siitä huolimatta ala oli minulle ominainen. Voi että, rakastin sitä. Pitkän päivän jälkeen tuli euforinen fiilis tehdystä työstä.
Valitettavasti nälkä kasvoi syödessä ja olin myös kiltti, en sanonut koskaan ei.
Sain jo vuoden jälkeen vastuutehtäviä, palkankorotuksen, 16- tuntisia päiviä eri kohteissa ja jatkuvaa kellon tahtiin juoksemista, aamu viideltä heräsin ja kymmenen jälkeen kotona. Alalle myös kuului "raskaat huvit" ja toisinaan sekin vei osansa. Minula oli taustalla muutenkin paljon asioita ja olen traumaselviytyjä, joten työstä tuli nopeasti osa identiteettiäni. Kaupunki oli myös vieras ja olin melko yksinäinen - työ täytti elämäni.
En tiedä mitä tapahtui. Töitä riitti, palkka oli jo huikean hyvä loppumetreilläni, olin osa yhteisöä sekä pidetty ja täynnä luovia ideoita. Sitten se tapahtui ja tuntui kuin olisi törmännyt päin seinää.
Voisin kirjoittaa niistä tuntemuksista oman aloituksen, oli niin monisävyistä se kaikki kun tajusin, että olin uupunut. En vain käsitä miten nopeasti loppuni tuli ja nyt edelleen olen herkkä sttessille enkä jaksa lainkaan samalla tavalla kuin ennen.
Harmittaa edelleen, että annoin kaiken sen tapahtua enkä himmannut. En vain ymmärtänyt. Siihen liittyi paljon muutakin vaikeaa ja nykyään se aika tuntuu epätodelliselta. Unenomaiselta enkä pysty tekemään niitä töitä, en edes varmaan osaisi enää. Vaihdoin alaa.
Kommentit (10)
Keho tarvitsee lepoa. Ihmisen olisi tarkoitus olla yhteistyössä sen kanssa. Kyllä se sulkee itsensä kun on pakko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja tätä kaikkea ehti kestämään vain kolme vuotta suunnilleen, jos edes sitäkään. Minusta haluttiin luovia paras, huippuammattilainen mutta valitettavasti olin liian heikko loppuen lopuksi vaikka yritin kyllä kaikkeni. Olisinpa ymmärtänyt rajani jo hyvässä vaiheessa mutta ensimmäisen uupumisen jälkeen en enää saanut kipinää takaisin vaikka yritin palata takaisin "ruotuun". En päässyt enää samaan tahtiin vaan luovutin alan suhteen tyystin.
Ap
Ymmärrän täysin tarinaasi. Se on kuin omasta elämästäni. Omasta uupumuksestani on myös kaksi vuotta, enkä ole vielä kokonaan parantunut, enkä ehkä koskaan ole enää oma itseni. Ehkä se on hyvä meille uupuneille. Suojaa meitä kikemasta enää koskaan samaa. Joillain meistä vaatii kai tuollaisen kokemuksen, jotta opimme vähän myös tervettä itsekkyyttä. Kaikkea hyvää sinulle! Pidä huolta itsestäsi.
Tämä teksti olisi voinut olla omasta kynästäni. Ensimmäinen työpaikka, etenin nopeasti ja oli todella antoisa työ, mutta vaati paljon ja ympäripyöreitä tunteja. Myös traumatausta. Uuvuin, aloitin terapian ja sairasloman ja nyt vuosien jälkeen alan olla vähitellen työkunnossa. Olen myös hyväksynyt tapahtuneen, vaikka tietty kaiho on hyvää työtä kohtaan ja mitä siitä olisi voinut tulla. Vaan itseni kannalta oli parempi, että kohtaan traumani ja käsittelen ne. Olen saanut ihan uutta potkua elämään sen ansiosta, sekä nyt tunnistan rajani. Uuvun kyllä helpommin, mutta olen armollinen sitä kohtaan, se on normaalia. Elämäni on niin parantunut muilla osa-alueilla.
Kiitos vastauksista :)
Kiva saada vertaistukea ja ymmärrystä. Hyvä pohtia näitä asioita.
Edelleenkin olen aika menevä ihminen omalla tavallani ja pidän uudesta alasta mutta pidän rajani joka on suuri muutos entiseen Puhun myös avoimemmin ja olen toki muuttunut ihmisenä mutta en tiedä aina, että olenko oikealla suunnalla vai en. Se kaiho menneeseenkin on säilynyt ja juuri siihen, että mitä minusta olisikaan voinut tulla. Tosin olisin täysin ihmisraunio jos olisin väkisin jatkanut samaan tahtiin, se stoppi vain tuli ja en nähnyt vaihtoehtoja muuta kuin lopettaa.
Jos nyt voisin jotenkin lohduttaa itseäni, niin en ollut ollenkaan ainoa joka kului loppuun. Siellä oli myös muita ja toiset yrittivät jatkaa mutta lopulta tippuivat myös pois - vuoden tai kahden päästä minun jälkeeni. Oli kuitenkin niitäkin jotka jaksoivat ja harmittaa, etten ollut yksi niistä mutta taas mietin, että yksityiselämäni saattaisi olla vain työn ympärillä edelleen jos olisin jatkanut.
En tiedä. Joka tapauksessa aloitan terapian koska kärsin edelleen traumataustasta eri tavoin ja tuo työ oli taas yksi sysäys sen puolesta eteenpäin. Luulen, että tulen vielä ymmärtämään ehkä paremmin menneisyyttä. On kuitenkin outoa kuinka epätodelliselta se tuntuu nyt, olinko oikeasti tekemässä sitä kaikkea hienoa mitä tein ja mukana järjestämässä ihmisille upeita illanistujaisia ja juhlia. Olin monessa mukana ja sinällään ylpeä noista ajoista.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistan vielä kun työkaverit ja perhe varoitteli uupumuksesta kun keskustelimme työvuoroistani. En ymmärtänyt sitä lainkaan. Lähinnä mietin, että jaa minäkö muka uupuisin? En käsittänyt termiä ollenkaan vaikka olin kuullut burnoutista. En vain kyennyt ymmärtää miten se tapahtuu. Olin kuitenkin melko lojaali työtä kohtaan ja halusin kehittyä sekä antaa itsestäni melkein mitä vain, jotta minusta tulisi huipputekijä.
Tiesin olevani väsynyt mutta en missään nimessä uupunut, kunnes tuli se päivä, sekaiset ajatukset ja ahdistus, viha yms. Jossain vaiheessa olin niin vihainen ja loppu taakkaan, alkoi töissä itkeminen sekä liian usein olin erittäin huonolla tuulella ja tiuskin työkavereille joka ei ole lainkaan sitä normaalia itseäni. Oli pakko nöyrtyä ja lopettaa. Loppuen lopuksi viimeinen niitti tuli melko nopeasti vaikka varoitusmerkkejä olikin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen vasta toipumisen alussa ja koen syyllisyyttä ja huonommuutta välillä kovastikin. Itsemyötätuntoa yritän opetella. Vaikeata tämä on ja pelkään, etten koskaan toivu. Olen kiitollinen siitä, että jaoitte omat kokemuksenne tänne, lohduttaa tietää, etten ole yksin näiden tuntemusten kanssa. Toivon kaikkea hyvää saman kokeneille. Meitä on varmasti paljon.
Alue: Aihe vapaa
Kymmenen jälkeen illalla kotona*
Enkä tietenkään aina mutta normaalisti. Lomatkin olin päänsääntöisesti töissä muistaakseni tai vain viikon lomalla ja takaisin tahtiin. Oli kyllä ihmeellistä, samalla upeaa ja pelottavan hektistä. Yhtä juhlaa ja paloin liian nopeasti loppuun. Olisinpa vain tehnyt toisenlaisia valintoja.
Ap