Miksi kehuskelet pitkällä avioliitollasi?

Missä näitä kehuskeluja kuulee? Töissä, sukujuhlissa? En ole koskaan kuullut kenenkään kehuskelevan avioliittonsa pituudella.

Vierailija kirjoitti:

Aivan sairaan ärsyttävä oli sekin viesti, joka kiersi facessa joitakin päiviä sitten ja jossa juuri oli piiiitkä sepustus siitä, miten henkilö ei ole luovuttanut vaan on jatkanur puolisonsa kanssa niin ja niin kauan, toisin kuin ne, jotka ovat ”luovuttaneet ensimmäisten vaikeuksien kohdalla”.

Sitä sitten jakoivat ne kaverit, joilla tuntuu okevan juuri noita ”vaikeuksia” mutta jotka eivät osaa lähteä suhteesta (näin sivullisen huomiona). Tai muut syistä, joita en oikein tajua. Kyllähän siinä ihmisen arvoa mitattiin sillä, onko pitkässä parisuhteessa, vaikka jokainen varmaan ymmärtää, että suhteet saattavat päättyä monesta muustakin syystä kuin ”luovuttamisen” takia.

Toisaalta jos ylipäätään ihmisen voi arvottaa, niin miksei tosiaan luovuttaminen voisi olla yksi osa-alue?

Jostain syystä luovuttamista ei arvosteta suuresti. Eikö myöskään liian pitkään odottamista ihan kuten sinä tuot hyvin esille yleisen mielipiteen.

Et todellakaan näytä arvostavan ihmistä, joka väkisin pitää kiinni jostain huonosta liitosta.

Monella taas se raja on eri kohdassa kuin vaikka sinulla. Se missä jollekin pettäminen on ”pikku vaikeus” toisille se on ylitsepääsemätön vaikeus. Toisille pitkä liitto on ollut äärettömän helppoa. Kaksi helppoa ihmistä ja vähän ulkopuolisia ongelmia. Toiset taas ovat tosiaan kamppailleet ja tuntevat sen suurena saavutuksena, että ovat saaneet edes häät järjestettyä vaikka erosivat muutaman vuoden jälkeen.

Mitä väliä sillä on mistä ihmiset ovat ylpeitä, eivät he oikeasti ajattele muiden liitoista totuutta. Kaikkea värittää heidän oma kokemuksensa.

On tosiaan pariskuntia, jotka ovat eronneet todella helposti. Hullaannuttaan jossain ryyppyreisulla ja koko perhe jää. Tunsin erään parin lapsen äidin, joka kävi kaverinsa kanssa rantalomalla ja kun tuli takaisin niin oma mies tuntui tylsästä ja siihen jäi se mies ja perhe-elämää. Aika turhalta se ero tuntui minusta. Mutta joki voisi ajatella ettei se ole koskaan turhaa elää sitä nuoruutta, joka aikoinaan jäi elämättä.

Ja sitten on näitä, joiden toivoisi eroavan tai siis etteivät olisi koskaan edes menneet naimisiin. Heidän kohdallaan suurin saavutus on ero ja jota lähipiiri arvostaa suuresti, kun he lopulta sen saavat aikaan.

Minä olen ylpeä siitä, että miehen kanssa haluamme ja osaamme kohdella toisiamme hyvin, ja siksi pitkä liittomme on onnellinen. Ei ole henkistä, fyysistä tai taloudellista väkivaltaa, ei kontrollointia eikä rajoittamista, ei uskottomuutta, epäluottamusta, päihteitä, ilkeyttä, lyttäämistä, huutoa eikä riitoja.

Kaikesta ei olla aina samaa mieltä, mutta osaamme keskustella rauhallisesti ja järkevästi, jos siihen on tarvetta.

Olen ylpeä siksi, että olemme yhdessä päättäneet ja opetelleet suhteemme säännöt ja tarvittavat ihmissuhdetaidot. Meillä kummallakin on lapsuudenperheet, joissa monia asioita ei ole hoidettu fiksusti tai rakentavasti, ja olemme halunneet tehdä asiat eri tavalla. Alussa se vaati työtä, mutta sen jälkeen asiat on rullanneet mukavasti ilman sen kummempaa ponnistelua.

Hyvä liitto ei ole tullut itsestään, mutta olemme siinä onnistuneet ja elämä on onnellista.

Tiedän pariskunnan joka on ollut naimisissa n. 30 vuotta ja facebookissakin julkaisivat kuvan käsi kädessä hääpäivän kunniaksi niin onnellisen näköisenä..mukamas. Tiedän että mies joka on johtavassa asemassa nai lähes kaikkea mikä liikkuu ja rouvallakin on ollut vipinää. Toki kunnioitettavaa että pysyy yhdessä noin kauan mutta tuollainen liitto on mielestäni irvikuva eikä siinä ole mitään ihailtavaa.

Kyllä minun mielestäni elämänmittainen avioliitto on ihanne. Olen nähnyt Facebookissa 40 v täynnä hehkutusta.

Minusta pitkästä avioliitosta voi ja saa olla ylpeä ja sen voi ihan ääneenkin sanoa. On hienoa voida jakaa elämä vain yhden suuren rakkauden kanssa, vanheta ja kasvaa yhdessä, oppia tuntemaan toinen oikein hyvin. On onni voida jakaa koko elämänsä saman ihmisen kanssa.

Onnea on myös saada kokea rakkautta erilaisten ihmisten kanssa. Kasvaa aina vähän matkaa jonkun kanssa ja jos ei ole onnellinen, on onni olla niin rohkea, että osaa luovuttaa ja jatkaa eteenpäin yksin. 

Ei ole olemassa yhtä hyvää tapaa elää elämä. Siitä ajatuksesta luulisi jokaisen aikuisen päässeen jo irti ja eroon. Elämä on yhtä hyvää molemmissa tapauksissa, kunhan muistaa olla kiitollinen ja ylpeä omista kokemuksistaan ja vahvuuksistaan. Ja kyllä niistä voi kehua itseä muiden kuullen ja olla ylpeä itsestä. Minä ainakin olen kohta vasta 20 vuotiaasta liitostani ylpeä. Ehkä joku päivä tulee hetki, että olen ylpeä osatessani erota ajoissa. Kuka tietää.

Hyvästä ja pitkästä liitosta kannattaakin olla ylpeä, sen sijaan siinä, että sinnittelee vuodesta toiseen puolison kanssa, joka tekee elämästä surkeaa, ei ole mitään ihailtavaa, se on ainoastaan surullista.

Mielestäni pitkä liitto on ehdottomasti ylpeyden aihe ja kertoo sitoutumisesta, jota useammilla soisi nykypäivänä vielä olevan. Saa nostaa hattua ja minä nostan myös.

Silti, mielestäni on ehdottomasti väärin arvostella ihmisiä, joiden liitot eivät kestäneet tai puhua avioerosta luovuttamisena. Avioliitosta eroaminen, vaikkei olisi lapsiakaan, on henkisesti todella vaikea ja raskas prosessi. Sitten kun on vielä lapsiakin, menee parhaimmillaankin niin vereslihalle, ettei sitä kukaan huvikseen tee. Pitkässä parisuhteessa on mukana työn ja tahdon lisäksi myös onnea. Tai ainakin joidenkin kohdalle sattuu niin paljon epäonnea, ettei hyväkään parisuhde sitä kestä. Onnea on myös mukana, jos onnistuu 15-20-vuotisana valitsemaan itselleen puolison, jonka kanssa elämät sopivat yhä 50 vuotta myöhemmin yhteen. Moni haluaa jossain taitekohdassa vaihtaa isostikin suuntaa, eikä se haluttu suunta aina sovi toiselle, vaikka kuinka rakastaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan sairaan ärsyttävä oli sekin viesti, joka kiersi facessa joitakin päiviä sitten ja jossa juuri oli piiiitkä sepustus siitä, miten henkilö ei ole luovuttanut vaan on jatkanur puolisonsa kanssa niin ja niin kauan, toisin kuin ne, jotka ovat ”luovuttaneet ensimmäisten vaikeuksien kohdalla”.

Sitä sitten jakoivat ne kaverit, joilla tuntuu okevan juuri noita ”vaikeuksia” mutta jotka eivät osaa lähteä suhteesta (näin sivullisen huomiona). Tai muut syistä, joita en oikein tajua. Kyllähän siinä ihmisen arvoa mitattiin sillä, onko pitkässä parisuhteessa, vaikka jokainen varmaan ymmärtää, että suhteet saattavat päättyä monesta muustakin syystä kuin ”luovuttamisen” takia.

Toisaalta jos ylipäätään ihmisen voi arvottaa, niin miksei tosiaan luovuttaminen voisi olla yksi osa-alue?

Jostain syystä luovuttamista ei arvosteta suuresti. Eikö myöskään liian pitkään odottamista ihan kuten sinä tuot hyvin esille yleisen mielipiteen.

Et todellakaan näytä arvostavan ihmistä, joka väkisin pitää kiinni jostain huonosta liitosta.

Monella taas se raja on eri kohdassa kuin vaikka sinulla. Se missä jollekin pettäminen on ”pikku vaikeus” toisille se on ylitsepääsemätön vaikeus. Toisille pitkä liitto on ollut äärettömän helppoa. Kaksi helppoa ihmistä ja vähän ulkopuolisia ongelmia. Toiset taas ovat tosiaan kamppailleet ja tuntevat sen suurena saavutuksena, että ovat saaneet edes häät järjestettyä vaikka erosivat muutaman vuoden jälkeen.

Mitä väliä sillä on mistä ihmiset ovat ylpeitä, eivät he oikeasti ajattele muiden liitoista totuutta. Kaikkea värittää heidän oma kokemuksensa.

On tosiaan pariskuntia, jotka ovat eronneet todella helposti. Hullaannuttaan jossain ryyppyreisulla ja koko perhe jää. Tunsin erään parin lapsen äidin, joka kävi kaverinsa kanssa rantalomalla ja kun tuli takaisin niin oma mies tuntui tylsästä ja siihen jäi se mies ja perhe-elämää. Aika turhalta se ero tuntui minusta. Mutta joki voisi ajatella ettei se ole koskaan turhaa elää sitä nuoruutta, joka aikoinaan jäi elämättä.

Ja sitten on näitä, joiden toivoisi eroavan tai siis etteivät olisi koskaan edes menneet naimisiin. Heidän kohdallaan suurin saavutus on ero ja jota lähipiiri arvostaa suuresti, kun he lopulta sen saavat aikaan.

Olen eri mutta niiden yhdessä väkisin pysymistä hehkuttavien mielestä ne liiton vaikeudet oli nimenomaan lähes ylitsepääsemättömiä mutta "hei! Me roikuttiin toisissamme kuin kahlevangit!" Eli ei sillä ole mitään merkitystä minkä asteinen ongelma jonkun ulkopuolisen mielestä on kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ylpeä siitä, että miehen kanssa haluamme ja osaamme kohdella toisiamme hyvin, ja siksi pitkä liittomme on onnellinen. Ei ole henkistä, fyysistä tai taloudellista väkivaltaa, ei kontrollointia eikä rajoittamista, ei uskottomuutta, epäluottamusta, päihteitä, ilkeyttä, lyttäämistä, huutoa eikä riitoja.

Kaikesta ei olla aina samaa mieltä, mutta osaamme keskustella rauhallisesti ja järkevästi, jos siihen on tarvetta.

Olen ylpeä siksi, että olemme yhdessä päättäneet ja opetelleet suhteemme säännöt ja tarvittavat ihmissuhdetaidot. Meillä kummallakin on lapsuudenperheet, joissa monia asioita ei ole hoidettu fiksusti tai rakentavasti, ja olemme halunneet tehdä asiat eri tavalla. Alussa se vaati työtä, mutta sen jälkeen asiat on rullanneet mukavasti ilman sen kummempaa ponnistelua.

Hyvä liitto ei ole tullut itsestään, mutta olemme siinä onnistuneet ja elämä on onnellista.

Kyllä, mutta en usko että hehkuttelet tätä vaikka facessa viikosta viikkoon, jatkuvasti painottaen kuinka olettekaan fiksuja ja onnekkaita? Et varmaankaan, koska se olisi törppöä.

Vierailija kirjoitti:

Eihän se tarkoita, että pitkä liitto olisi ollut huono valinta jos matkalle on mahtunut isojakin koettelemuksia. Elämästä ei selviä hengissä, mutta ei myöskään ilman vastoinkäymisiä.

Ei niin, mutta jos jokainen päivä on kauhea vääntö niin mitä järkeä siinä on?

Kannatan muutaman vuoden avioliittoa, sitten uusitaan jos siltä tuntuu.

Parisuhteiden ja etenkin avioliittojen pituus korreloi monien asioiden kanssa. Syy lienee osin siinä, että pitkiin suhteisiin kykenevät eivät mene muissakaan asioissa sieltä, missä aita on matalin. Pitkässä liitossa oleva on joutunut vuosien aikana näkemään myös vaivaa suhteen ylläpitämiseksi, eikä ole sortunut satunnaisiin ihastuksiin ja seksuaalisiin houkutuksiin, joita kaikille tietysti tulee.

Asun itse erittäin hyvinvoivalla helsinkiläisellä asuinalueella. Täällä on hyvin vähän eronneita, minkä näkee sekä tilastoista että omasta paikallisesta tuttavapiiristä. Lasten kasvatuksen kannalta tämä on lähes paratiisi, kun myös muiden perheiden elämänhallinta, taloudelliset asiat ja tärkeimmät ihmissuhteet ovat vakaita.

Ymmärrän ihan hyvin sen, että toisenlaisen elämäntavan omaksuneet puolustavat omia ratkaisujaan. Etenkin lapsiperheissä syy voi olla osin syyllisyydessä, jota useimmat eronneet kokevat suhteessa lapsiinsa.

Toki hedonismi on tämän ajan muotiaate, johon on helppo mennä mukaan.

Onhan pitkä liitto ihanne lasten ja suvun kannalta.

Ihanaa, jos on omat isovanhemmatkin vielä ne biologiset edelleen yhdessä.

Naapuri on alakoulun ope ja sanoo, että ero perheet ovat kamalan sekavia.

Ompas umpityhmä avaus.

Nykyaikana on ihan sama seurusteletko saman ihmisen kanssa kauan vai oletko naimisissa.

Ei ole susipareja eikä muutakaan tuomitsemista. 

Tämän aloittajan mielestä on jotenkin huono asia, että toiset viihtyvät yhdessä läpi elämän,

koetko kateutta, katkeruutta vai häpeää, että todennäköisesti et itse tähän kykene?