Vauva ilman kuumetta?
Kirjoitan vauvakuumeosioon, vaikken kyseistä kuumetta sairastakaan. Haluan jakaa pohdintojani ja kuulla muiden pohdintoja siitä, milloin kannattaa lapsi hankkia - tai olla hankkimatta.
Olen 34-vuotias ja lapseton. Parikymppisenä elin tulisen vauvakuumevaiheen, jolloin tunsin ehdottomasti haluavani lapsia, mutta ajan saatossa se meni ohi... Mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän aloin arvostaa omaa rauhaa, omia arkirutiineja, tietynlaista vapautta. Saa vapaasti olla "terveellä tavalla itsekäs". Minulla ei ole sisaruksia eikä pari-kolmekymppisenä myöskään ystäviä tai muita läheisiä sukulaisia, joilla olisi vauvoja ollut. Vieraannuin vauvoista ja pikkulapsista. Lapset yleensä pitävät minusta, mutta minä en oikein tahdo tietää, miten olla...
Nyt olen vuoden ollut parisuhteessa itseäni 2 vuotta vanhemman miehen kanssa, jolla on 11-vuotias poika (asuu äidillään). Uuden parisuhteen myötä tulleet uudet tuttavuudet, lapsiperheet, sekä tämä "poikapuoleni" ovat näyttäneet, minkälaista elämä äitinä voisi olla...(joskaan vauva-ajasta ei vieläkään ole juuri kokemuksia). Esimerkkinä mainittakoon se, miten rakastan tuota 11-vuotiasta poikaa ja miten jo pelkästään elokuvan katselu hänen kanssaan sohvalla vierekkäin tuottaa tietynlaista emotionaalista mielihyvää. Tai se, kun hän tulee itse kädet ojossa antamaan unihalin ennen nukkumaanmenoa. Poika aiheuttaa minussa rakkaudentunteita ja halua suojella häntä - vaikkemme ole tunteneet pitkään ja tapaamme harvoin.
Voi vain miettiä, millaisia tuntemuksia oma lapsi saisi minussa aikaan...
Nyt uuden parisuhteen (ja miehen, jonka tiedän kykenevän olemaan isä) myötä olen alkanutkin miettiä, pitäisikö sittenkin yrittää saada lapsi... Meillä kummallakaan ei ole mitään ehdotonta mielipidettä suuntaan tai toiseen, ja alkujaan olikin ohimennen puhetta, ettemme taida kumpikaan lasta haluta. Nyttemmin on aihetta sivuttu uudemman kerran, eikä kumpikaan pahastuisi, vaikka lapsi tulisi.
Olen nyt kovasti pohtinut, pitäisikö lasta oikeasti HALUTA ennen kuin sen hankkii? Tiedän, että jos raskaaksi tulisin, ilahtuisin ja toki alkaisin lasta haluta. Mutta onko jollain tapaa väärin haluta vain, koska siinä tilanteessa on pakko haluta?
Onko väärin yrittää hankkia lasta (eli jättää ehkäisy pois), jos raskaaksi tuleminen on "ihan se ja sama"?
Mistä tietää, milloin kannattaa lapsi hankkia ja milloin olla hankkimatta, jos haluamisten vaakakuppi ei kerta kaikkiaan keikahda selkeästi kumpaankaan suuntaan?
Eniten pelottaa mahdollinen katuminen, jos lasta ei hankikaan... Harva kai hankittua lasta jälkeenpäin katuu, mutta hankkimatta (yrittämättä) jättämistä pelkään katuvani. Jos lasta ei sitten tule, sitä ei tule. Mutta kadunko, jos en yritä?
Entä tuleeko vauvan, lapsen ja teini-ikäisen kasvattamisesta liian vaikeaa, stressaavaa ja ylitsepääsemätön koetinkivi sekä omalle mielenterveydelle että parisuhteelle, jos sitä ei ole alusta asti tulenpalavasti HALUNNUT? Alanko jossain kriisitilanteissa vihata lastani? Entä jos kiukuspäissäni sanon lapselle, etten ole äidiksi oikeastaan edes halunnut?
Miettivätkö muut tällaisia ja mihin tulokseen muut ovat tulleet? :)
Kommentit (3)
Kiia80: Toi kuulostaa niin mun ajatuksilta. Mulla tosin oli tossa alle 20v:na halu tulla äidiksi. Sitten 25v:na mulle iski vauvakuume serkkujen lapsien myötä. Mutta ei mulla ole oikeastaan ollut vakavaa parisuhdetta ennen kuin nyt. Olemme miehen kanssa kumpikin -81.
Tapasin mieheni tossa lokakuussa 2012 ja puhuttiin silloin, että halutaan kumpikin lapsia. Ei mulla ole oikeastaan ollut ollenkaan vauvakuumetta. Sitten tuossa vuosi sitten jätettiin miehen kanssa ehkäisy pois. Alkuun olin joka kuukausi kauhuissani TOIVOTTAVASTI EN OLE RASKAANA. Mutta sitten tuossa loppu keväästä alkoi jo olla outo olo, että eikö sitä lasta nytten tulekaan. Olen tällähetkelläkin sitä mieltä, että ei ole pakko saada lasta, olemme kuitenkin menossa lapsettomuushoitoihin mikä mua myös kauhistuttaa. Mulle sanottiin, kun olin 19v, että luultavasti en voi koskaan saada lapsia ja ¨27v mulle sanottiin, että alle 30v:na voin raskautua ilman hoitoja. Mutta tässä sitä tosiaan ollaan 32v:na ilman lapsia ja ristiriitaisin tuntein.
Meillä on niin päin, että miehellä on kova vauvakuume. Mieskin alkaa pikkuhiljaa hyväksyä, että meille ei välttämättä lapsia tule. Mun anoppikin odotti jo silloin, kun kävimme heillä ekaa kertaa, että olisin raskaana. Alkoi heti taputella vatsaa, että "joko sieltä mummalle on tulossa vauva...". Mutta tosiaan kerroimme jo apeille, että kärsimme lapsettomuudesta, niin nyt on rauha maassa.
Mulla on jossakin määrin toiveita raskautumisesta, näen unia ja unelmoin siitä, että asumme ihanassa asunnossa perheenä: tyttö ja poika sekä Jack Russelin terrieri :D Mutta joo, jos yhden lapsen saa, niin ihan ok. Kuitenkin se vastuu hirvittää ja eniten se, että jaksaako sitä vauvaa/lasta :(
Tulipa vähän sekava viesti, kun koitin mahduttaa kaiken mahdollisen ekaan viestiin :D
Tavattu 10/2012
Aloitettu yrittäminen 08/13
Hoitoihin haettu 05/14
Miehen spermassa vikaa ja jatkekettu luomuna 09/14
Naimisissa 10/2014
Kylläpä kuulostaa tutulta! Tavallaan kärsin vauvakuumeesta, mutta se tulee ja menee aaltomaisesti. Täytän pian 30 ja olen alkanut ajattelemaan, että kyllä se vauva olisi erittäin tervetullut. Ollaan oltu ilman ehkäisyä jo lähes 2 vuotta, mutta yhtä varhaista keskenmenoa lukuunottamatta mitää ei ole tapahtunut. En ole kyllä mitään ovulaatioita juurikaan laskenut... Samoja ajatuksia kuin teilläkin, olen miettinyt elämää lapsen kanssa ja ilman. Ympärilläni on paljon pieniä lapsia, joista tykkään hirveästi. Saan nauttia heidän parhaista puolistaan ja jättää kitinät vanhemmille ;) Mutta oma olisi täysin eri asia... Olen tullut siihen tulokseen, että mitä enemmän asiaa ajattelee järjellä, sitä vähemmän sitä haluaa. Ja tunteella ajateltuna ei oikeastaan muuta haluakaan. Eli ei kai siihen voi koskaan olla täysin valmis?
Vapauteni haluaisin säilyttää, mutta koitan ajatella kaiken olevan vain järjestelykysymys. Helppo sanoa, kun ei ole kokemusta :P
Pakko tähän pohdintaan vielä lisätä:
Olen miettinyt elämääni ja tulevaisuuttani - millaista se olisi lapsen kanssa ja millaista ilman lasta.
Nuorempana, ennen nykyistä "uraani" ja vielä sen alkumetreillä mietin idealistina, että sitten joskus matkustelen, ostan sitä ja tätä ja tota, harrastelen ja nautin elämästä ilman lasta. Nyt on se "sitten joskus". Olen kohtuupalkkaisessa vakityössä. Olen kypsässä aikuisiässä. Käyn töissä, ulkoilutan koiriani, katson telkkaria. Joka päivä sitä samaa. Joskus käymme miehen kanssa ravintolassa syömässä, muutaman kerran puolessa vuodessa elokuvissa, vielä harvemmin missään juottolassa.
Matkusteluun ei ole töiden vuoksi aikaa. Rillutteluun ei ole halua. Pihinä ihmisenä mitään turhia elämän nautintojakaan ei tule harrastettua, koska rahaa pitää käyttää järkevästi ja säästää - vaikka talon tai lapsen hankintaa varten.
Tätäkö mun elämä on seuraavat 50 vuotta? Poislukien eläkkeelle jääminen, minkä jälkeen päivät olisi pelkkää telkkarin tuijottelua?
Toisiko lapsi sittenkin jotain toivottua uutta sisältöä elämään, vaikka joutuisinkin luopumaan vapaudestani? Vapaudesta, jota en kuitenkaan ole käyttänyt kuvittelemillani tavoilla.