Te, jotka olette toipuneet masennuksesta: mikä auttoi? Kertokaa selviytymistarinanne, pliis.

Mulla puhkes vuosia muhinut masennus oikein ärhäkäksi edellisessä parisuhteessa, jossa oli väkivaltaa, valehtelua, jatkuvaa tappelua jne.. Kun vihdoin tajusin erota, helpotti jo hieman. Sitten tapasin nykyisen mieheni ja meille on vauva tulossa :) Lääkityksen olen lopettanut kokonaan ja tuntuu paremmalta kuin koskaan ennen! Voimia sinulle!



niin, ja psykologilla kävin 5-6 kertaa, mutten kokenut saavani siitä yhtään mitään apua.

Oli hyvä, kun oli joku paikka, jossa voi aidosti vaan purkaa mieltään. Enhän mä halunnut ympäristöä kuormittaa omalla olollani. Siitäkin koin syyllisyyttä. Terapeutti kuunteli ja keksi mun kanssa juttuja, joista voisin edes vähän nauttia. Alussa niitä oli vaikea löytää.



Pienin askelin. Kyllä se siitä.

Aloin vain väkisin lähteä jonnekin ja etsiä asioista hyviä puolia. Yksinkertaisesti päätin parantua. En halunnut pilata elämääni yksin sängyssä. Lopullisesti paranin, kun

a) aloin kertoa avoimesti ihmisille ongelmastani ja

b) päätin repäistä ja muuttaa hetkeksi ulkomaille.



Ulkomaille muutto vaati minua selvittämään erinäisiä asioita ja sain hillittömästi voimia siitä, että sain ne kaikki yksin hoidettua. Alkoi tuntua, että kun kerran selviän kaikesta tästä byrokratiasta, selviän mistä tahansa muustakin.



Mutta kuten sanoin, masennukseni oli lievä, joten nuo keinot eivät taida pahempiin tapauksiin tehota.

Viisi vuotta se vei.

Koira, jota oli pakko ulkoiluttaa. Musiikki.

Lääkkeitä en ole käyttänyt, mutta aika tai satunnainen keskusteluapu psykologilla ei auttanut. Takana viisi vuotta intensiivistä psykoterapiaa ja nyt uskon jo selviäväni tästä. Lapsen vuoksi aloitin terapian, muuten en olisi jaksanut. Lapsi sai tajuamaan, että mun on pakko huolehtia itsestäni.

Siis, että riipi itsensä pois sängystä? Vaikka väkisin?



Mua ärsyttää, kun mun poikakaveri yrittää saada mua mukaan esim. urheilemaan. Mä en vaan jaksa. En tänään, en eilen enkä huomenna. Ei tämä mene ohi.



Söittekö te lääkkeitä?

Tosin masennukseni ei päässyt kovin pahaksi, mutta ehdin jo suunnitella ties mitä... Ei tehnyt mieli enää herätä aamulla ollenkaan.



Olen sairastanut masennuksen aiemmin, silloin se oli todella paha koska se oli ollut jo vuosia. Vuosia meni parantumiseenkin!



Olen siis oppinut, että mahdollisimman nopeasti apua täytyy hakea. Voimia sinne, ymmärrän!

Terapian vika on vain sen hinta.



Mitenkäs kauan ap:n masennus on kestänyt?



nelonen

Äläkä mene freudilaiseen sontaan - se vain korostaa masentuneen kehämäisiä ajatuksia akuutissa vaiheessa. Ota vaikka kognitiivista terapiaa.

tuo " freudilainen sonta" . En tiennyt terapiamuodoista mitään, mutta jotenkin ajauduin psykodynaamiseen terapiaan. Ja kyllä auttoi: Jo kolme vuotta olen ollut ihan terve ja aivan uusi ihminen.



Tutkimusten mukaan masentuneilla dynaaminen ja kongnitivinen terapia ovat yhtä tehokkaita.

Persoonallisuushäiriöiden hoidossa taas dynaaminen pitkä suhde on tehokas.

Olin sairastanut masennusta jo muutaman vuoden, kunnes menin pikkuhiljaa niin huonoon kuntoon, että oksensin kaiken ruoan sisältäni ja itkin vain. Tässä vaiheessa en ollut poistunut talosta kuin kotipihaan vuoteen. Mut kärrättiin mielenterveystoimistoon, jossa aloin käydä avohoidossa kolme - neljä kertaa viikossa. Siis terapiassa. Siellä itkin vaan ja kerroin ahdistavista hetkistä, joita olin kokenut sessioiden välissä. Olin käytännössä jatkuvassa ahdistustilassa.



Söin lääkkeitä Seroxatia ja diapam pohjaisia rauhottavia päivittäin.



Kun oloni koheni hiukan, kävin kerran viikossa ratsastamassa. Se oli vapauttava tunne. Ei voinut olla vain omassa päässään ajatuksineen, vaan oli pakko toimia yhdessä hevosen kanssa.



Masennus jatkui ja jatkui. Välillä oli todellisia aallonpohjia. Terapiasta en kokenut koskaan saavani apua. Mulla diagnosoitiin krooninen psykoottinen masennus, eli skitsoideja piirteitä siinä paskassa lisämausteena, joten saattoi vaikuttaa asiaan. Terapiasta lähdettyäni itkin aina valtavasti.



Eräällä psykiatrin tapaamiskerralla hän ojensi käteeni paperin ja sanoi, että suosittelee minun allekirjoittavan sen. Katsoin paperiin ja siinä mulla oli kädessä paperit mielisairaalaan. Sanoin, että ei kiitos, sinne jos menen, niin sinne jään.



Siitä alkoi mun taistelu masennusta vastaan. Päätin, että sehän ei mua tapa, eikä vie mielisairaalaan 20-vuotiaana. Mulle suunniteltiin jo sairaseläkettäkin. Pikkuhiljaa aloin päästä niskanpäälle. Pahimmissa oloissa hoin mantramaisesti, että painu helvettiin, sua ei täällä kaivata. Siis masennukselle, niin hullulta kuin se kuulostaakin.



Lopulta olin niin hyvässä kunnossa, että lopetin lääkkeetkin. Opin hallitsemaan masennukseni, sillä ei ole minuun enää otetta. Olen tosin kasvanut masennuksen myötä muutenkin ihmisenä valtavasti ja se on niin mieletön voimavara, että sillä pääsee pitkälle.



Nyt olen terve nainen. Minulla on mies ja lapsi, olen todella onnellinen. Masennuksesta ei ole ollut tietoa viiteen vuoteen.



Kaikkiaan masennukseni kesti 7 vuotta, joista toipumista oli 3 vuotta. Mitään pikareittiä siitä eroon pääsemiseen ei ole, eikä mitkään kuntosalit siihen todellakaan tepsi. Ehkä tärkein asia on ollut sisäistää, että masennuksen kaltaiset tunteet ovat osa minua. En yritä juosta sitä karkuun ja kuvittele, etten ole koskaan ollutkaan masentunut yrittäen unohtaa koko asian, vaan sen nostaessaan päätään voin kohottaa peitseni ilmaan, huutaa sotahuutoni tietäen, että minä olen vahvempi kuin se.



Suosittelen, että soitat mielenterveystoimistoon ja aloitat taistelusi. Se on sen arvoista.