Lue keskustelun säännöt.
Sosiaalinen fobia ja jatkuva itsensä nolaamisen tunne
19.07.2014 |
Te jotka kärsitte sosiaalisten tilanteiden pelosta. Koetteko ikinä, että olette nolanneet itsenne niin, että ette haluaisi enää kohdata joitakin ihmisiä tai ette kehtaa enää käydä jossain paikassa? Ja nimenomaan niin, että ette ole varsinaisesti tehneet tai sanoneet mitään järisyttävän noloa, mutta häpeätte kuitenkin itseänne. Esimerkki omasta elämästäni: asun kerrostalossa ja koen eräänlaista häpeää naapureita kohtaan enkä haluaisi kohdata heitä rapussa. Sanon kyllä moi jos tervehditään, mutta olen kiusaantunut jos joudun vaikka samaan hissiin ja jos joku juttelee minulle koen, että kiusaantuneisuuteni näkyy ja olen omituinen muiden silmissä. Ikään kuin olisin häpäissyt itseni naapurien silmissä vain olemassa olemassa ja en halua kohdata heitä. Koen myös "menettäneeni kasvoni" töissä mutta sinne on pakko mennä asiasta huolimatta.
Koetteko ikinä näin? Tietynlaista häpeää vain siitä, että on olemassa ja kun on sellainen kuin on.
Kommentit (40)
Kuulostaa tutulta. Paitsi että olen oikeastikin nolannut itseni saman porukan edessä, useasti. Pakko on vaan ihan pokkana mennä sekaan. Kuvittelen itseni ympärille sellaisen suojakilven jonka alle muiden ajatukset eivät pääse, eivätkä ne pääsekään. Ei kukaan voi satuttaa. Tämä on auttanut. Olen myös miettinyt että ketään tuskin kiinnostaa kovin pitkään mitä sanon tai teen, aika itsekeskeistä itseasiassa kuvitella niin. Ja että menee niihin tilanteisiin. Olen myös oppinut että välttely vaan pahentaa tilannetta joten pyyhin pelon mielestäni, en suo sille ajatustakaan vaan kuvittelen itseni joksikin toiseksi reippaammaksi ekstrovertiksi henkilöksi ja keskitän kaikki ajatukseni siihen tilanteeseen enkä suo ajatustakaan pelolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Häpeä on toisaalta vaan tunne. Tietysti se voi olla aika lamauttava sellainen, mutta mulle ainakin oli positiivinen kokemus aikoinaan, kun kerran vähän innostuin ja selitin työkaverille yhdestä minulle tapahtuneesta jutusta. Jotenkin se selitykseni lipesi vähän liian henkilökohtaiseksi, ja tilanteen jälkeen minuun valahti aivan fyysisesti ihan valtava häpeän tunne, sellainen olo että olin jotenkin "paljastanut" itseni täysin ja ylittänyt jotkut henkilökohtaisuuden rajat. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun samalla hetkellä tiedostin, että olotilani on nimenomaan voimakas häpeän tunne. Tunteen tunnistaminen häpeäksi tavallaan auttoi, se toi myös oivalluksen että kyseessä todellakin on vain tunne, ei mikään elämää suurempi voima, joka voisi tuhota minut. Sain siis tietyn analyyttisen etäisyyden siihen parhaillaan tuntemaani häpeäntunteeseen. Vaikka tunne ei ollutkaan miellyttävä, tunsin että jotenkin hallitsen sitä ja että se tosiaan on vain tunne eikä mikään "totuus minusta". Tällä tavalla siitä häpeästä tulee vähemmän kiinteä osa omaa itseä.
Olen itse jollain lailla samassa tilanteessa mut must tuntuu et ain ku meen jonnekki nii et kaikki tuijottais ja naurais mulle ja puhuis pahaa ujostelen myös ihmisten mielipiteitä todella paljon. En kehtaa mennä minnekkää ihmis ryhmii varsinkin saman ikästen joukkoihin. Mun on tosi vaikee olla uusien ihmisten lähellä. En oikeen tiedä oks tää joku oikeen kunnon fobia mut silt vaikuttaa. Mite teen.
Kuulostaa AP:n aloitus samalta mitä itse kertoisin. Valitettavasti keinoa päästä irti tästä häpeilystä ja pelosta en ole itse vielä keksinyt. Hävettää, kun alituiseen pelkää mitä muut minusta ajattelevat, kun en kykene kunnolla edes tervehtimään ihmisiä työpaikalla. Jatkuva ylianalysointi vaikkapa pelkästään vastaantulijan ilmeestä, että varmaan tuokin pitää heikkolahjaisena, liian pulleana ja typeränä kun varpaista päähän tuolla tavalla vilkaisi.
Pelkään sitä hetkeä milloin tämä oma hölmöily ajautuu siihen pisteeseen, etten kykene enää suorittamaan arkipäiväisiä asioita. Kaupassa käynti, uusien ihmisten kohtaaminen, useimmat puhelinsoitto ja lenkillä käynti tuntuvat jo nyt haastavilta ja tietysti nolottaa, että en saa aikaiseksi tehtyä ongelmalle mitään.
Anteeksi yletön avautuminen. Toivottavasti AP saat jotakin apua ja tilanteesi helpottaa. Yksin et ongelman kanssa ole :p
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan erilaisia. Ulkoinen käyttäytyminen on opittu kunkin ryhmän sisällä perheessä, koulussa, kavaripiirissä, työpaikalla jne. Käytöstavat ovat aina myös kultuurisidonnaisia. Tiedotusvälineet ja mainonta muokkaavat ihmisen ehdollistumaan tietynlaiseen tapakäyttäytymiseen, esimerkinä yhteiset palaverit, illalliset, päivälliskutsut, sukujuhlat, helpot puheenaiheet yms. On kuitenkin perheitä jotka eivät kuulu mihinkään kastiin tai mihinkään sosiaaliluokkaan. He jäävät eristyksiin muusta yhteiskunnasta, ja heidän lapsistaan tulee usein yksinäisä fiksuja filosofeja jotka tietävät kaiken mutta eivä toimi missään koska eivät ole luoneet itselleen minkäänlaisia tuttavuus tai suhdeverkostoja. Heillä ei ole myöskään sukulaisia koska suku ei ole osannut määritellä heitä miksikään, ei köyhiksi, rikkaiksi, mukaviksi ihmisiksi tai edes kummallisiksi koska he eivä tole mitään mitä voisi määritellä. Meidän kulttuurimme ja yhden oikean mallioppimisen pakkosyöttö siitä minkälaisia meidän tulisi olla olaksemme sosiaalisesti riittävän hyviä johtaa kansansairauteemme eli masennukseen koska tällä periaatteella kukaan ei koskaan ole riittävän hyvä. Hyvät sosiaaliset taidot peittävät alleen pohjimmaisen hätäännyksen itsemme riittämättömyydestä. Toiset taas valitsevat elämäntavan missä joutuvat mehdollisimman vähän tekemisiin muitten ihmisten kanssa. Useimmat kuitenkin ovat jossian näitten ääripäitten välillä. Laaja-alaisempaa hyvkäsyntää myös geneetiselle perimällemme mikä kulkee suvussa ja määrittää pitkälle sen keitä me oikein olemme. Hyväksytään siis itsemme ja hyväksytään kaikki muutkin. Persoonallisuus on lahja ei taakka.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 17:12"]
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 16:28"][quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 10:10"]
Niin tuosta ehdollistamisesta. Se varmaan auttaa ihmisiä, joilla pelot keskittyy enemmän esiintymisiin, juhliin ja sellaisiin tilanteisiin. Itelläni pelot, tai etenkin tuo häpeä liittyy arkisiin jokapäiväisiin kohtaamisiin. Vaikka en kokisi tuota pelkoa, niin se häpeä on kuitenkin mukana. Olen ihan aikuisenakin saanut sellaista kohtelua, josta voi päätellä ihmisten pitävän minua outona. Esim. kerran yhdessä työpaikassa istuin odottamassa työpaikan alkua, kun täysin tuntematon ihminen tuli kysymään: "Miksi istut täällä tuollaisena?" Eli minulla siis on jokin ilme/olemus, jota en edes tiedosta. Vaikka kuinka olisin iloinen, virkeä, niin olemukseni ilmeisesti puhuu muuta, enkä pysty tekemään sille mitään. Koko ajan on tunne, että en kelpaa vaikka olisin miten, ja siksi välttelen ihmiskontakteja jotten joutuisi kohtaamaan aina uudestaan sitä kritiikkiä.
Ap
[/quote]
Kuulostaa juuri siltä että se negatiivisuus on sun pään sisällä. Eli sinun pitää muuttaa ajattelutapaasi. Terapeutti voi auttaa. Oikeasti muut eivät ajattele sinusta sitä mitä luulet heidän ajattelevan.
[/quote]
Jos ihmiset eivät ajattele minusta mitään, niin miksi olen joutunut vastailemaan tuon tapaisiin kysymyksiin? Omasta mielestäni saatan olla täysin normaalin näköinen ja oloinen, ja sitten tullaan kysymään tuollaista. Ja se ei ollut ainoa kerta.
Ap
[/quote]
Kyllä se pelko varmaan näkyy, joku voi tietenkin luulla että olet huonovointinen ja ehkä oletkin.
Jotkut kysyvät tietenkin kohteliaisuuttaan miksi täällä istut yksin tuon näköisenä, jos esim. Kuvittelevat sinun loukkaantuneen.
Itse olen huomannut että helpointa on vastata totuudenmukaisesti kaikkiin tälläisiin ihmettelyihin ja kyselyihin eli kerron että olen niin ujo että olen vähän täällä sivummalla. Itse olen siis vain ujo ja sekin nyt pikkuhiljaa selätetty.
Lähtökohtaisesti kukaan ei varmasti ajattele mitään pahaa tai en minä ainakaan. Kaikkien sosiaaliset taidot eivät ole niin kehittyneet ja kuten aiemmin viittasin ne ovat ehkä jääneet lapsen tasolle.
Millainen lapsuus sinulla oli? Oliko sinulla ystäviä? Miten muut suhtautuivat sinuun ja miltä sinusta tuntui? Olitko päiväkodissa? tuputettiinko sinua pienenä, mene nyt leikkimään siitä, mitä sinä siinä kyhjötät tyyliin? Tunnetko olosi hyväksi ja rennoksi edes jonkun seurassa ja miten tämä joku sinuun on tutustunut?
Kai sinä kuitenkin tiedostat ettei sinussa oikeasti ole mitään hävettävää vaikka siltä tuntuukin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin lapsena päiväkodissa ja kavereitakin oli. Teini-ikäisenä alkoi olla vähemmän. Minulle on ala-asteikäisenä toitotettu joka suunnasta, että on se kamalaa kun on niin ujo ja siitä täytyisi päästä eroon. Niin opettaja, sukulaiset kuin kaverien vanhemmatkin hämmästelivät ujouttani, myös isoveljeni on kritisoinut minua kaikin puolin. Ujous on vika, introverttiys on vika, yksin viihtyminen on vika. Olen tottunut ajattelemaan, että minua pidetään viallisena joka paikassa. Aina se ei ole edes ujous mitä häpeän. Saatan kokea, että vaikka jossain olisin puheliaskin, niin persoonassani on jotain sellaista ettei minusta siltikään pidetä. Yleensä ajattelen, että suurin osa ihmisistä ei juuri välitä minusta ja seurastani.
Ap
Auttaisiko itsensä hallittu nolaaminen? Esittävä taide, teatteri, improvisaatio :) voit nolata itsesi niin, että kontrolloit tilannetta, ja olla jossain toisessa roolissa.
Ensin tietenkin tarvitset rohkeuden hankkiutua moisiin piireihin :) terapia voisi hyvinkin auttaa, joku toiminnallinen terapia varmaan parhaiten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 14:28"]Auttaisiko itsensä hallittu nolaaminen? Esittävä taide, teatteri, improvisaatio :) voit nolata itsesi niin, että kontrolloit tilannetta, ja olla jossain toisessa roolissa.
Ensin tietenkin tarvitset rohkeuden hankkiutua moisiin piireihin :) terapia voisi hyvinkin auttaa, joku toiminnallinen terapia varmaan parhaiten.
[/quote]
Esiintyminen on suurimpia pelkoja mitä minulla on. Siihen en kyllä ala koskaan.
Ap
Tuosta smalltalkisra vielä ja siitä kun jää kahden ja ahdistuu eikä ole mitään sanottavaa,
Itse olen näistä ahdistunut todella ennen ja välttelin kaksin jäämisiä, kunnes päätin etten enää vaivaudu, mitä siinä vaivatumaan.
Nykyään jopa jotenkin masokistisesti järjestän näitä tilanteita, viimeksikin juhlissa meni istumaan itsekseni pöytään jossa oli tuttu henkilö jonka kanssa ei kuitenkaan kauheasti jutella. Siinä sitten istuttiin hiljaa, kunnes henkilö keksi jotain sanottavaa, ei se niin kamalaa ole, ei aina tarvitse jutustella, eikä ottaa vastuuta jutustelusta.
Toivottavasti ihmiset alkaa tajuamaan esim. Ujoja lapsia ja sitä millaiset jäljet jättää kun sellaista lasta syyllistää ujoidesta ja kun serkku on niin reipas.
Isäni on aina arvostanut kovasti puheliaita ja reippaita, tunsin olevani ihan paska ja epäonnistunut ihminen, toisaalta äitini ei ole koskaan kiinnittänyt huomiota ujoiteeni ja jättänyt minut omaan rauhaani.
Omalle ujolle lapselleni olen sanonut että se on ihan normaalia ujostella ja kaikki on hyvin. Nuorempi veli on taas todella menevä eikä ujostele ja yritän olla nostamatta tätä jalustalle.
Toivottavasti pääset jollain keinolla eroon ahdistuksestasi tai saat sitä lievemmäksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 10:10"]
Niin tuosta ehdollistamisesta. Se varmaan auttaa ihmisiä, joilla pelot keskittyy enemmän esiintymisiin, juhliin ja sellaisiin tilanteisiin. Itelläni pelot, tai etenkin tuo häpeä liittyy arkisiin jokapäiväisiin kohtaamisiin. Vaikka en kokisi tuota pelkoa, niin se häpeä on kuitenkin mukana. Olen ihan aikuisenakin saanut sellaista kohtelua, josta voi päätellä ihmisten pitävän minua outona. Esim. kerran yhdessä työpaikassa istuin odottamassa työpaikan alkua, kun täysin tuntematon ihminen tuli kysymään: "Miksi istut täällä tuollaisena?" Eli minulla siis on jokin ilme/olemus, jota en edes tiedosta. Vaikka kuinka olisin iloinen, virkeä, niin olemukseni ilmeisesti puhuu muuta, enkä pysty tekemään sille mitään. Koko ajan on tunne, että en kelpaa vaikka olisin miten, ja siksi välttelen ihmiskontakteja jotten joutuisi kohtaamaan aina uudestaan sitä kritiikkiä.
Ap
[/quote]
Kuulostaa juuri siltä että se negatiivisuus on sun pään sisällä. Eli sinun pitää muuttaa ajattelutapaasi. Terapeutti voi auttaa. Oikeasti muut eivät ajattele sinusta sitä mitä luulet heidän ajattelevan.
[quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 16:28"][quote author="Vierailija" time="19.07.2014 klo 10:10"]
Niin tuosta ehdollistamisesta. Se varmaan auttaa ihmisiä, joilla pelot keskittyy enemmän esiintymisiin, juhliin ja sellaisiin tilanteisiin. Itelläni pelot, tai etenkin tuo häpeä liittyy arkisiin jokapäiväisiin kohtaamisiin. Vaikka en kokisi tuota pelkoa, niin se häpeä on kuitenkin mukana. Olen ihan aikuisenakin saanut sellaista kohtelua, josta voi päätellä ihmisten pitävän minua outona. Esim. kerran yhdessä työpaikassa istuin odottamassa työpaikan alkua, kun täysin tuntematon ihminen tuli kysymään: "Miksi istut täällä tuollaisena?" Eli minulla siis on jokin ilme/olemus, jota en edes tiedosta. Vaikka kuinka olisin iloinen, virkeä, niin olemukseni ilmeisesti puhuu muuta, enkä pysty tekemään sille mitään. Koko ajan on tunne, että en kelpaa vaikka olisin miten, ja siksi välttelen ihmiskontakteja jotten joutuisi kohtaamaan aina uudestaan sitä kritiikkiä.
Ap
[/quote]
Kuulostaa juuri siltä että se negatiivisuus on sun pään sisällä. Eli sinun pitää muuttaa ajattelutapaasi. Terapeutti voi auttaa. Oikeasti muut eivät ajattele sinusta sitä mitä luulet heidän ajattelevan.
[/quote]
Jos ihmiset eivät ajattele minusta mitään, niin miksi olen joutunut vastailemaan tuon tapaisiin kysymyksiin? Omasta mielestäni saatan olla täysin normaalin näköinen ja oloinen, ja sitten tullaan kysymään tuollaista. Ja se ei ollut ainoa kerta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samaistun tuohon AP:n kokemukseen että sulle sanotaan jotain sun olemuksesta.
Mulle on kerran sanottu ulkomailla lentokentällä että "why are you afraid" eli näytin pelokkaalta.
Kerran baarissa hetken juttelun jälkeen nainen tokaisee että "näytät pelokkaimmalta ihmiseltä jota olen koskaan nähnyt", onpas kiva..
Luulisi, että tuollaisia möläyttelijöitä joskus hävettää, mutta tuskin tunnustavat. Saattavat jäädä teennäisen, huonokäytöksisen roolin vangiksi juuri siksi.
Ei ujon ihmisen luulisi olevan kenellekään pieni tai minkään tason ongelma. Huono asenne ja käytös täällä ongelmia aiheuttavat, ja niistähän täälläkin 99,99-prosenttisesti valitetaan.
Minulla auttoi häpeän ja vääränlaisuuden tunteeseen seuraava havainto:
Aloin tietoisesti tarkkailla ympäristöni ihmisiä, joita pidettiin yleisesti sosiaalisesti lahjakkaina. Oli aika yllättävää huomata, kuinka sosiaalisesti tumpelon kuvan he itsestään antoivat. Suurin osa ei malttanut kuunnella muita vaan alkoivat aina selostaa päälle omia juttujaan, harvalla oli minkäänlaista tilannetajua siitä, mitä on sopivaa sanoa missäkin tilanteessa ja kenelle, vielä harvempi osasi nauraa itselleen mutta toisista osasivat rääppiä aika törkeitäkin vitsejä. Kukaan ei osannut reflektoida omaa käytöstään vaan kritisoivat aina muita juuri sellaisista tavoista ja toimintamalleista, joihin itse "syyllistyivät" jatkuvasti. Uudet ihmiset jätettiin porukan ulkopuolelle ja sitten supatettiin selän takana, kuinka "se yks" ei ikinä tule mihinkään yhteisiin juttuihin mukaan eikä koskaan puhu kenellekään mitään.
Siitä huolimatta kukaan heistä ei näkyvästi häpeillyt itseään eikä vaikuttanut ajattelevan, että omassa toiminnassa olisi jotain korjattavaa. Ajattelin, että helvetti vieköön, mä olen noihin verrattuna oikeasti hyvä ja huomaavainen tyyppi, miksi ihmeessä siis häpeän itseäni koko ajan kun eivät nämäkään häpeä omaa kouhottamistaan. Samalla ymmärsin myös sen, että elin sellaisissa piireissä, joissa sosiaalinen lahjakkuus oli käsitetty täysin väärin ja ihanneihminen oli pikemminkin narsistinen kuin aidosti sosiaalisesti taitava. Pikku hiljaa aloin mahdollisuuksien mukaan hivuttautua terveempiin ympyröihin, joissa ihmisiä ei haluttu häpäistä erilaisuuden takia ja joissa itsekeskeinen ja alentuva käytös ei ollut normi. Koen edelleen satunnaisesti ns. häpeätakaumia mutta ne menevät aiempaa nopeampaa ohi. En lisäksi enää häpeile itseäni nykyhetken vuorovaikutustilanteissa, koska jos mokaan, niin tiedostan, että niin mokailevat muutkin ja tiedän sitten toimia ensi kerralla paremmin vastaavanlaisessa tilanteessa. Ehkä tästä rennommasta asenteesta juontuu se, että minulle ei itse asiassa enää satu näitä sosiaalisia kömmähdyksiä mitenkään usein.
Juuri näin, katselkaa vain tarkemmin ympärillenne itsenne sijasta, muiden (kuten kiusaajien) vuorovaikutusdynamiikkaa ym. Saattavat tulla suoraan nolosta pikku mielensäpahoittamistilanteesta näyttämään pahaa naamaa teille. Kotonakin on hankalaa toisen viisvuotiaan mörököllin kanssa.
Olenpa jo 69 v. Olen ollut sellainen jolla ei juuri omia ajatuksia keskusteluun ollut nuorena. Rehellisesti omituinen. Erilaisia diagnooseja on. Nyt on niin ollut vaikeaa jo 80 luvulta asti olla nimenomaan vastakkain k e s k u s t e l e m a s s a. Se on pelottava tilanne. Tunne että taito ei riitä ja eihän se kummoinen olekaan. Nuorena joku sanoi että sun pitäs puhua. Enpä osannut. En edes sitä mitä kuuluu ootteko olleet terveenä. Säätila. Ne tuntui järkyttävän tavalliselta jaarittelulta. Halusin puhua jostain urheilusta tai ufoista tms. Tosiasiassa en tiennyt mistään riittävästi. Kun muut puhuivat kääntelin päätä äänen mukaan. Sit breikkasin. Ja nyt pilleriä suukkaseen jo 45 vuotta. Ja nyt oon kauhuissani kun joudun kohtaamaan ihmisiä. Mitä tekisin et voittaisi tämän. Rentoutuisin ja osaisin kysellä jne osallistua spontaanisti. Monesti se on jäykkää ja jotenkin outoa se mun keskustelu. Alkoholi auttoi pystyin olemaan. Tämä vaiva tekee yksinäiseksi
.
www.sympatix.fi