Miksi parisuhdemielessä kumppanin jännyys on aina "jännyyttä", eikä oikeaa jännyyttä?

Miksi pitäisi pitää kunnollisia ammatteja ja harrastuksia nimenomaan jänninä? Musta on hyvä että miehessä ei ole mitään erityisen jännää. Jämerä ja turvallinen kelpaa hyvin.

Kai roolipelin tunnistaa. Jatkuva argumentointi alkaa puuduttaa, vaikka se jännäksi tarkoitettu.

Mitä äitisi vastasi kun kysyit tätä häneltä? Ai et kehtaa kysyä? Niinpä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännittävät ihmiset elävät hetkessä ja ovat läsnä nyt ja tässä, kuuntelevat sinua ja saavat sinut tuntemaan itsesi arvokkaaksi.  Valitettavasti negatiivisina puolina tässä hetkessä elämisessä ovat päihdeongelmat, tatuoinnit ja muut teot, joiden pitkäaikaisia seurauksia ei hetkessä elävä osaa ottaa huomioon. Jännittävät harrastukset vaativat usein pitkäaikaisia tavoitteita ja monien vuosien työskentelyä, ja siksi jännittävillä, mutta läsnäolevilla tyypeillä niitä ei ole yleensä.

Yllättävän monen mielestä joku sohvalla röhnöttävä aikuislapsi on "jännä", koska sillä on tatska ja se on sillai jotenkin niin ihana.   Sen sijaan joku VPK:ta harrastava, itseään kehittävä ja aidosti empaattinen ja sosiaalinen ihminen on ei-jännä, koska hänellä ei ole tatuointia eikä passiivisaggressiivisia taipumuksia.  Tämä on juuri se, mitä ihmettelen.

AP

Mitä tämä tatuoinneista jankuttaminen oikein tarkoittaa? Tatuointejahan on kaikenlaisilla tyypeillä - ne yleistyivät 90-luvulla niin, että niitä alkoivat ottaa kaikki hissukat taviksetkin. Ei niissä enää mitään hurjaa ole, paitsi ehkä joidenkin uskovaisten mielestä, jotka katsovat synniksi jumalan luomuksen eli oman kehon muuttelun. Esim. itse yhdistän ajatuksissani tatuoinnit hiljaisten toimistopuurtajien jutuksi, koska omassa tuttavapiirissäni niitä on eniten kaikkea muuta kuin erikoisilla ihmisillä.