Alkoholistin lapsi

En sanoisi suoraan että isäni oli ihan selkeä alkoholisti, vaan ehkä enemmänkin highly functioning. Työt ja yritykset pyöritti aina tunnollisesti, rahat riittivät eikä kadonnut ryyppyreissuille. Baarissa ja kotona viinakset maistuivat kuitenkin jatkuvasti ja kännipäissään hänestä tuli harvinaisen ilkeä, osasi kyllä sanoa päin naamaa juuri ne ilkeimmät asiat, mitä keksi. Piikitteli minua ja äitiä kunnes sammui. Aamulla krapulapäissään mökötti, kun hänelle oli sanottu rumasti ja mukava ilta pilattu. Muutaman uuden ryypyn jälkeen sama ilkeily sitten jatkui kunnes taas sammuttiin. Kouluvuodet menivät vanhempien jatkuvaa riitelyä ratkoessa pettämisestä seksiongelmiin ja kummankin osapuolen kuunteluun ja rauhoitteluun. Olin jo teininä varma että muuttaisin opiskelemaan mahdollisimman kauas heti kuin pääsisin, vaikka vanhempani olivatkin muuten hyvin rakastavia. 

Aikuisiällä kotona käynneistä ja varsinkin isän vierailuista tuli oikein riesa. Hän tuli luokseni viikoksi kerrallaan kuin ryyppylomalle. Joskus häntä heräteltiin huonepalvelun kanssa hotellista, useimmiten hän oli koko ajan luonani. Selvempänä ollessaan valitti kaikesta mikä minussa, asunnossani ja työssäni oli vikana, enemmän hiprakassa häntä sai herätellä ravintoloista, talutella baareista ja vastailla aamuyöstä vihaisten taksikuskien puheluihin, kun kyytiläis-isä oli sammunut taksiin. Vodkaa meni aamuisin 1 l pullo, oluita ja vodkasoodia päivän mittaan n. 8-10 ja yöksi piti saada kaupasta lisää vodkaa varoiksi. Multa tyhjeni kaapeista kaikki mahdolliset viskit ja ginit vaikka olisi kuinka piilottanut. Jokaisen vierailun jälkeen oli henkisesti aivan puhki. 

Yllättävästi en koe että hänen juomisensa olisi periytynyt, en ole raivoraitis, mutta en myöskään nauti kännihakuisista illoista vaan pitäydyn yleensä maksimissaan parissa mielidrinkissäni. Mielenterveyteen ja sitoutumiskammoon kolaus on ollut suuri. Jo varhain päätin etten hankkisi lapsia ikinä, niin ahdistavaa oli vanhempieni kaitseminen nuorempana. Luottamukseni miehiin ja seksihaluihini nuoruuteni vaikutti eniten, en ole ollut ikinä pidemmässä parisuhteessa, yhden illan jutuista lähdin aina kotiin mahd. nopeasti. Pari kertaa olen ihastunut mutta täysiin narsisteihin, jotka ovat käyttäneet minua hyväkseen ja deittailleet useita muita samaan aikaan.

Olen aina ollut kiltti perfektionisti ja antanut itse enemmän periksi kuin olisin halunnut. Aikuisiällä sairastuin vaikeaan masennukseen ja paniikkihäiriöön ja yritin itsemurhaa. Sain onneksi apua ja olen käynyt terapiassa vuosia ja onnistunut muuttamaan ajattelumalleja. Pahimman romahduksen aikana muutin vanhempieni luokse asumaan kun en pärjännyt yksin. Kaikesta huolimatta he olivat edelleen turvaverkkoni. Isäni joi muuttaessani vielä reippaasti ja minun takiani vielä enemmän. Sain paniikkikohtauksia välittömästi hänen läheisyydessään, joten lopulta hän itse suostui vähentämään juomistaan minun lähelläni.

Terapian avulla välimme ovat parantuneet kun olen onnistunut ilmaisemaan omia tarpeitani ja asettamaan rajoja. Muutaman kerran on tuntunut, että olen jopa saanut kohdata sen saman isän, jonka tunsin lapsena ennen kuin hän alkoi juomaan. Myöhemmin terapiassa on tullut esille katkeruuteni äitiäni kohtaan ja miksi hän ei suojellut minua vaan tukeutui minuun jatkuvasti. Terapiassa yritän ymmärtää paremmin hänen taustojaan (alkoholistiperheestä hänkin) ja löytää itselleni parempia toimintatapoja. 

Äitini oli narkomaani. Opin jo lapsena, että ihmiset on epävakaita ja arvaamattomia. Opin vasta jo kunnolla aikusena vähitellen luottamaan siihen, että joihinkin ihmisiin voi luottaa. Tämä on vaikuttanut ystävyys- ja parisuhteisiini tuhoisasti.

Onneksi sain hyvän terapeutin ja tarpeeksi pitkän psykoterapian.

Vierailija kirjoitti:

En sanoisi suoraan että isäni oli ihan selkeä alkoholisti, vaan ehkä enemmänkin highly functioning. Työt ja yritykset pyöritti aina tunnollisesti, rahat riittivät eikä kadonnut ryyppyreissuille. Baarissa ja kotona viinakset maistuivat kuitenkin jatkuvasti ja kännipäissään hänestä tuli harvinaisen ilkeä, osasi kyllä sanoa päin naamaa juuri ne ilkeimmät asiat, mitä keksi. Piikitteli minua ja äitiä kunnes sammui. Aamulla krapulapäissään mökötti, kun hänelle oli sanottu rumasti ja mukava ilta pilattu. Muutaman uuden ryypyn jälkeen sama ilkeily sitten jatkui kunnes taas sammuttiin. Kouluvuodet menivät vanhempien jatkuvaa riitelyä ratkoessa pettämisestä seksiongelmiin ja kummankin osapuolen kuunteluun ja rauhoitteluun. Olin jo teininä varma että muuttaisin opiskelemaan mahdollisimman kauas heti kuin pääsisin, vaikka vanhempani olivatkin muuten hyvin rakastavia. 

Aikuisiällä kotona käynneistä ja varsinkin isän vierailuista tuli oikein riesa. Hän tuli luokseni viikoksi kerrallaan kuin ryyppylomalle. Joskus häntä heräteltiin huonepalvelun kanssa hotellista, useimmiten hän oli koko ajan luonani. Selvempänä ollessaan valitti kaikesta mikä minussa, asunnossani ja työssäni oli vikana, enemmän hiprakassa häntä sai herätellä ravintoloista, talutella baareista ja vastailla aamuyöstä vihaisten taksikuskien puheluihin, kun kyytiläis-isä oli sammunut taksiin. Vodkaa meni aamuisin 1 l pullo, oluita ja vodkasoodia päivän mittaan n. 8-10 ja yöksi piti saada kaupasta lisää vodkaa varoiksi. Multa tyhjeni kaapeista kaikki mahdolliset viskit ja ginit vaikka olisi kuinka piilottanut. Jokaisen vierailun jälkeen oli henkisesti aivan puhki. 

Yllättävästi en koe että hänen juomisensa olisi periytynyt, en ole raivoraitis, mutta en myöskään nauti kännihakuisista illoista vaan pitäydyn yleensä maksimissaan parissa mielidrinkissäni. Mielenterveyteen ja sitoutumiskammoon kolaus on ollut suuri. Jo varhain päätin etten hankkisi lapsia ikinä, niin ahdistavaa oli vanhempieni kaitseminen nuorempana. Luottamukseni miehiin ja seksihaluihini nuoruuteni vaikutti eniten, en ole ollut ikinä pidemmässä parisuhteessa, yhden illan jutuista lähdin aina kotiin mahd. nopeasti. Pari kertaa olen ihastunut mutta täysiin narsisteihin, jotka ovat käyttäneet minua hyväkseen ja deittailleet useita muita samaan aikaan.

Olen aina ollut kiltti perfektionisti ja antanut itse enemmän periksi kuin olisin halunnut. Aikuisiällä sairastuin vaikeaan masennukseen ja paniikkihäiriöön ja yritin itsemurhaa. Sain onneksi apua ja olen käynyt terapiassa vuosia ja onnistunut muuttamaan ajattelumalleja. Pahimman romahduksen aikana muutin vanhempieni luokse asumaan kun en pärjännyt yksin. Kaikesta huolimatta he olivat edelleen turvaverkkoni. Isäni joi muuttaessani vielä reippaasti ja minun takiani vielä enemmän. Sain paniikkikohtauksia välittömästi hänen läheisyydessään, joten lopulta hän itse suostui vähentämään juomistaan minun lähelläni.

Terapian avulla välimme ovat parantuneet kun olen onnistunut ilmaisemaan omia tarpeitani ja asettamaan rajoja. Muutaman kerran on tuntunut, että olen jopa saanut kohdata sen saman isän, jonka tunsin lapsena ennen kuin hän alkoi juomaan. Myöhemmin terapiassa on tullut esille katkeruuteni äitiäni kohtaan ja miksi hän ei suojellut minua vaan tukeutui minuun jatkuvasti. Terapiassa yritän ymmärtää paremmin hänen taustojaan (alkoholistiperheestä hänkin) ja löytää itselleni parempia toimintatapoja. 

Oho, onpas sinulla ollut rankkaa. Hienoa, että ilmeisesti kaikki on nyt ainakin menossa parempaan suuntaan.

Onko terapia auttanut sinua ymmärtämään, että jotkut asiat johtuvat isästäsi?

Tunnet katkeruutta äitiäsi kohtaan, mutta mitä tunnet isääsi kohtaan? Jaksatko aina ymmärtää, että alkoholismi on sairaus?

Toivon sulle kaikkea hyvää tulevaisuudessa! Kuulostat perfektionistiseen tapaan, että olet itseäsi kohtaan tosi ankara, koita olla lempeä itsellesi.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli narkomaani. Opin jo lapsena, että ihmiset on epävakaita ja arvaamattomia. Opin vasta jo kunnolla aikusena vähitellen luottamaan siihen, että joihinkin ihmisiin voi luottaa. Tämä on vaikuttanut ystävyys- ja parisuhteisiini tuhoisasti.

Onneksi sain hyvän terapeutin ja tarpeeksi pitkän psykoterapian.

Mistä tiesit, että olisi syytä hakeutua terapiaan?

Sulle myös toivon, että tulevaisuus näyttäisi valoisammalta!

-ap

Molemmat vanhemmat olivat alkoholisteja. Meni kaikki, työpaikat, talot, autot jne ja meidät huostaanotettiin. Lapsuudessa oli nälkää ja turvattomuutta, hylkäämiskokemuksia, syntymäpäivien unohtelua (meidän lasten siis). Muistan joskus 90-luvulla, kun vanhemmat olivat ympäripäissään jossain ja me sisarukset söimme kylmää raakaa perunaa, kun oli niin nälkä.

Kouluruoasta olen vielä tänäkin päivänä ikikiitollinen, pysyimme hengissä sen avulla!

Olen käynyt terapiassa useasti, vasta yli 30-vuotiaana löysin hyvän psykoterapeutin jonka kanssa lapsuutta on käyty läpi kohta jo 3 vuotta.

Terapia on "julmaa" mutta ymmärrän paremmin miksi koen asiat niinkuin koen, en luota ihmisiin, parisuhteessa hylkäämisen pelko yms ongelmat johtuvat minusta ja lapsuudestani. Ovat vaikeita asioita käsittää, mutta "normaalille" puolisolle vielä vaikeampaa, kun ei itse edes osaa sanoittaa miksi jotkut asiat kokee niin ahdistavana.

Nykyään siis aikuisena vaadin että synttäreitäni juhlitaan ja minua pitää muistaa, sillä onhan minun syntymäpäiväni! Täytän kohta 40 vuotta ja nautin edelleen valtavasti, että minua muistetaan, edes kortilla. Riittää, että joku muistaa, en ole enää näkymätön!

Molemmat vanhempani olivat viinaan meneviä, isäni alkoholisoitui myöhemmin pahemmin. Muistan jo ihan lapsuudesta "kummallsia tilanteita", kun isä tuli myöhään kotiin "kokouksista" tms. ja niihin liittyi kummallinen tunnelma. Myöhemmin vanhetessani ja tilanteen edetessä ymmärsin, että äitini kävi isän monesti rappukäytävästä/taksista tms. hakemassa, kun isäni ei selvinnytkään omin jaloin kotiin.

Alakouluikäisenä vanhempien alkoholin käyttö lisääntyi enenevästi. Kesälomat mökillä olivat hyvin kosteita, välillä muistan vanhempien juoneen pienen mökkimme keittiössä aamuun saakka ja eihän sellaisessa tilassa mitään äänieristyksiä ole. Sain kuulla aamuun saakka humalaisten jorinaa ja katsoa, kun aina uusi pullo korkattiin ja meno jatkui. Joskus isäni oli niin humalassa, että hänen mielestään vessa oli keskellä mökkiä ja lorotteli virtsansa keskelle lattiaa.... Eihän minun kanssa mitään mökillä tehty, itse sain keksiä tekemiseni ja uida itsekseni jne suurimman osan ajasta. Välillä kun yhdessä heitettiin tikkaa tai pelattiin sulkapalloa tms. tiesin, että nyt on taas "hyvä päivä" alkaa juomaan ja niin tapahtui. Muistan vieläkin kuinka vihasin viinipullon korkin ääntä, kun se muka "salaa" avattiin ja juominen alkoi. Opin jo hyvin nuorena tunnistamaan juomiseen liittyviä ääniä, mielialaloja ja "ennakoivia tekijöitä". Tuntosarvet kasvoi siis jo lapsuudessa. Muistan myös, kuinka juomisputken jälkeen oli ankeaa, ilmapiiri ja vanhempien mielialat samoin. Äitini etenkin oli ilkeä ja sanoi ilkeästi usein täysin syyttä, koin itseni usein ylimääräiseksi riippakiveksi ja hankaluudeksi siinä heidän yhteisen harrastuksen välissä. 

Kotona tilanteet alkoivat eskaloitumaan. Isäni humalajuominen pahemi jatkuvasti ja hän joi yleensä järjestään itsensä lähes tajuttomaksi. Muistan jo lapsena käyneeni tarkistamassa, että isä hengittää ja on elossa, kun oli sammunut milloin mihinkin. Tai kun tuli kotiin ja kaatui eteiseen makaamaan... Äitini luonteen ongelmat korostuivat etenkin humalassa, hänkin joi aina täyden kännin. Ei meillä koskaan "maisteltu sivistyneesti" vaan juotiin aina vanhaan humalaan. Äitini käyttäytyi usein kästitämättömästi ja puhui kummallisia asioita. Niitä on vaikea tähän kirjoittaa niin, että sen saisi ymmärrettävään asuun. En ole ehkä nähnyt koskaan kenenkään muun käyttäytyvän niin humalassa. Hän oli aivan kuin joku toinen persoona ja toisaalta yleensä aina hyvin rasittava käytökseltään. En itse jaksaisi juoda samantyyppisen ihmisen kanssa kertaakaan enempää. Tietynlainen ilkeys nousi hyvin usein jostakin, syyttä. Kunnes mitään järkevää ei pystynyt enää puhumaan. Joskus tulivat yhdessä vaikkapa pikkujouluista niin käsittämättömässä humalassa, että hävetti heidän puolestaan. Olivat sitten oikein edustaneet työpaikkojensa pikkujouluissa. Tällaisen jatkumona oli joskus vessan lavuaari puolillaan oksennusta siivoamatta jne. Samoin olen saanut pikkulapsesta lähtien ikävä kyllä nähdä vanhempieni humalaista sekstailua olohuoneen sohvalla tai makuuhuoneessa ovet selällään äänten kera. Tuntui todella ahdistavalta. Juominen kesti pikkutunneille usein myös keskellä viikkoa ja usein yöunet jäivät lyhyiksi, kun kuuntelin humalaisten edesottamuksia ja toilailua.

6 jatkaa:

Isäni alkoi juoda itseään enenevästi jalattomaan kuntoon. Ajokortti-iässä minut sovittiin hakijaksi työapaikan juhlista tai milloin mistäkin. Kotiin tullessa isäni oli jalaton ja olen häntä autosta/maasta kaatuneena jne. kammennut jaloilleen ja taluttanut kotiin. Joskus hänet on tuotu ambulanssikyydillä, kun oli telonut itseään kaatuessaan reilussa humalassa. Pahin tapaus oli ehkä vielä kotona asuessani, kun heräsin opiskellessani koulun jälkeisiltä päiväunilta puhelimen soittoon. Olin ollut omassa huoneessani oven takana nukkumassa. Aukaistessani oveni oli koko asuntomme sinisen savun peitossa. Isäni oli alkanut kokkaamaan ruokaa ja sammunut kesken, ruuat olivat palaneet kattiloihin levylle. Uskon edelleen, että tuo puhelinsoitto oli "ohjausta" jostakin ennenkuin kävi huonommin.  Tuuletin asunnon, huolehdin isän keittiöstä hereille ja pois jne. Hain äitini iltavuorosta töistä. Silloin mittani tuli täyteen. Keräsin tavarani ja muutin hetkeksi siskoni luo asumaan, en enää kyennyt menemään kotiin. Olin siskoni perheen luona joitakin aikoja. Palasin vielä kesäksi kotiin, mutta muutin syksyllä pois.

Olen kärsinyt voimakkaasta ahdistuksesta ja paniikkihäiriöstä nuoruudessani vuosia. Myös lapsena pelkäsin viereisessä talossa tapahtuneen tulipalon vuoksi useita kuukausia tulipalon syttymistä kotona. Ehkä tuo tapahtuman näkeminen laukaisi tulipalon pelon, koska vanhempani kokkasivat usein umpihumalassa ja pelkäsin heidän jättävän hellan levyt päälle ja kotimme palavan-no sehän sitten melkein tapahtuikin. Kun vanhempani viimein sammuivat, kävin aina tarkistamassa, ettei hella ym. sähkölaitteet ole jääneet päälle. Uskon näiden tuntemusten johtuneen täysin vanhempieni alkoholismista ja kuinka olen joutunut sitä seuraamaan ja olemaan tuntosarvet pystyssä pienestä saakka. Elimistö on joutunut olemaan liian pitkään "hälytysvalmiudessa". Sama tunne aktivoituu vieläkin joskus ja jännitys valtaa kehoni tietynlaisissa tilanteissa, olen traumatisoitunut joltain osin . Minulla on ollut useita huonija parisuhteita, joissa en ole osannut vetää omia rajojani tarpeeksi vahvasti. Perheen perustin alkoholiin menevän narsistin kanssa, joka ei kunnioittanut tai arvostanut minua vähääkään. Ero oli todella ruma ja ex yritti manipuloida ja tehdä kaikkensa, että elämästäni tulisi mahdollisimman vaikeaa. Käytti myös lapsia todella rumasti pelinappuloina, vaikka aiemmin lasten kaikkien asioiden hoitaminen oli minun vastuullani. Nyt alkoi "ostaa" lapsia puolelleen. Oman lapsuuteni johdosta olen pyrkinyt järjestämään omille lapsilleni niin tasapainoisen lapsuuden ja elämän kuin mahdollista. Ollut kotona ja läsnä, touhunnut yhdessä heidän kanssaan ja ollut kuulolla. Heihin minulla on erittäin lämmin suhde ja ovat tärkeimpiä elämässäni. 

Huomaan perhetaustani vuoksi, että minun on ollut usein hyvin vaikea luottaa ihmisiin ja etenkin parisuhteissa miehiin. Luotan usein enimmäkseen vain itseeni ja pyrin hoitamaan itse kaikki asiat, että ne varmasi hoituvat. Se on ollut raskas taakka ja olen tietoisesti pyrkinyt muuttamaan tätä puolta itsessäni. Sisälläni asuu jonkinlainen turvattomuuden tunne varmaan lopun elämääni. Edelleen aika ajoin tunnen kovasti ahdistusta/jännittyneisyyttä. Rajojen vetämistä ja ein sanomista olen joutunut myös ihan opettelemalla opettelemaan. Olen ollut nuorempana aivan liian kiltti ja sitä on käytetty hyväksi. Onneksi olen saanut paljon myös ihania ihmisiä ja ystäviä elämään, heistä olen kiitollinen.

Kamalia asioita teille kirjoittaneille on tapahtunut!

Toivottavasti pääsette eteenpäin.

Äitini on alkoholisti, diagnosoitu narsisti.

Aika monta huonoa ihmissuhdetta tuli käytyä läpi, ennen kuin tajusin ettei henkinen ja fyysinen väkivalta suhteessa ole normaalia. Aviomiehekseni valitsin absolutistin - kumma juttu.

Minulla on ollut aina huonohko itseluottamus, mutta vuosi vuodelta se häiritsee vähemmän. On ollut masennusta, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja määrittelemätöntä ahdistusta. Tunnen jatkuvaa syyllisyyttä milloin mistäkin. Kaikkien kanssa olen kuitenkin oppinut elämään, enkä käytä mitään lääkitystä. Jonkin tason melankolia asuu minussa aina, vaikka olenkin luonteeltani optimisti.

Onhan noita muitakin, mutta kaikilla on omat ristinsä kannettavina. Tämä on minun.

Minulla on alkoholisti-isä, viina tuo esiin ilkeän ja räyhäävän puolen hänessä. Lapsena näin sitä hummailua, tulemista ja menemistä. Tilanne muuttui yhä surullisemmaksi, pahoja itsensä telomisia, karkailuja sairaalasta, mustan maijan kyytejä.

Minä olen miellyttäjä, en ollenkaan kosketuksissa omiin tunteisiini. Koska lapsena jouduin olemaan näkymätön, aikuisten draamat ja riehumiset meni aina lasten edelle. Kulissia piti pitää yllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli narkomaani. Opin jo lapsena, että ihmiset on epävakaita ja arvaamattomia. Opin vasta jo kunnolla aikusena vähitellen luottamaan siihen, että joihinkin ihmisiin voi luottaa. Tämä on vaikuttanut ystävyys- ja parisuhteisiini tuhoisasti.

Onneksi sain hyvän terapeutin ja tarpeeksi pitkän psykoterapian.

Mistä tiesit, että olisi syytä hakeutua terapiaan?

Sulle myös toivon, että tulevaisuus näyttäisi valoisammalta!

-ap

Elämä ja tulevaisuus on näyttänyt hyvältä terapian jälkeen.

Oma vointini oli niin huono, että tajusin tarvitsevani apua.

Isäni on alkoholisti. Hän on aina juonut runsaasti, kadonnut reissuilleen ja viettänyt öitään putkassa/  ensiavussa telottuaan itseään / tullut ambulanssilla kotiin / tullut ryöstetyksi, tuhlannut kaikki rahat niin, ettei jääkaapissa ollut muuta kuin valo, maannut / kontannut lattialla, pitänyt makuuhuonetta vessanaan, pitänyt yksin tuntikausien monologeja, huudattanut täysillä musiikkia, pilannut joka ikisen juhlapyhän, tullut kaverisynttäreille humalassa, tyhjentänyt lasten tilit ....eli hän on pyrkinyt terrorisoimaan perheen elämää kaikin mahdollisin tavoin!

Sen sijaan äiti oli/on lähestulkoon absolutisti eikä käytä alkoholia juuri koskaan eli se ei ollut koskaan ongelma. Mutta...äiti oli isän taholta täysin nujerrettu ja alistettu eikä tehnyt perheessä mitään päätöksiä tai huolehtinut itsestään, joten hän kohdisti turhautumisensa, vihansa ja katkeruutensa meihin lapsiin. Avaimet kaulaan ja ulos ovesta pienemmän sisaruksen kanssa, koska äiti ei jaksanut meitä. Äidin taholta kohtelu oli kylmää, ilkeää, epävakaata ja kotona esiintyi hänen taholtaan henkistä- ja fyysistä väkivaltaa, kuten hakkaamista, tukistamista, haukkumista, pilkkaamista, nimittelyä, karjumista, vuosien ajan päivittäin. Äiti oli hyvin rajaton ihminen, joka kertoi kaiken lapsilleen. Myös asiat, joista pienten lasten ei kuulu tietää. Koskaan en ole kelvannut hänelle tai tehnyt mitään oikein. Äitini ei ole koskaan sanonut välittävänsä tai rakastavansa tai halannut minua. Äiti kohteli/kohtelee lapsiaan ja lapsenlapsiaan eri arvoisesti. Äiti taitaa kärsiä vakavista mielenterveysongelmista, läheisriippuvuudesta ja taloudellisesta väkivallasta. Hän ei vain itse tajua sitä. Kukaan ei kuitenkaan huomaisi mitään esim. töissä. Hän kykenee "näyttelemään" mukavaa ja ihanaa ihmistä ja itse asiassa kantaa huolta vieraista ihmisistä eikä välitä lainkaan omista lapsistaan. Hänellä ei ole yhtäkään ystävää tai harrastusta. Äiti on se "ihastuttava" ihminen, joka muistaa työkavereiden merkkipäivät ja vie heille herkkuja kahvipöytään tai joululahjoja. Voi kunpa he tietäisivät...

Ai niin, äidin mielestä meillä on ollut ihana lapsuus! 

Tää suututtaa ja surettaa eniten!!!

Lapsuus oli molempien vanhempien osalta epävakaata, arvaamatonta, rauhatonta, turvatonta.

Minä olen ollut aina kiltti, ujo, hiljainen, miellyttäjä. Hymyn taakse kätkeytyi paljon surua. Teini-ikä meni ohi ilman mitään myrskyjä tms. Kärsin hiljaa yksin. Se häpeä omasta perheestä oli aivan valtava. On yhä. Olen aika surumielinen ihminen yhä edelleen. Jo lapsena opin, ettei elämässä ollut mitään iloa eivätkä lapset menneet ikinä, milloinkaan etusijalle! Ajatuksillani, tunteillani ja mielipiteilläni ei ollut merkitystä. En oppinut kertomaan mielipidettäni tai osannut luottaa kehenkään. Kaikki oli "ihan sama" tai "en tiedä". Pelkäsin aina, että jotakin kamalaa tapahtuu (tulipalo, sairaus). 

Mutta mä selvisin tosta! Kyllä sitä toki välillä pohtii, mutta mä olen antanut itselleni luvan nauttia elämästä! 

Ottaisin alkoholistin vanhemmaksi mielummin kuin narsistin.

Minä olen kateellinen teille, jotka olette pystyneet parisuhteisiin taustastanne huolimatta. Itse olen tyrinyt kaikki ja nyt olen yksin.

Minulla molemmat vanhemmat ovat alkoholisteja. Äiti pahemmin, mutta isä joi sitten viikonloppuisin ja perheessä oli jatkuvaa riitaa. Se mitä taustani on aiheuttanut minulle monenlaisia vaikeuksia. Ensinnäkin olen oppinut pitämään kulissit kunnossa. Teen kaikkeni sen eteen, että yksinäisyyteni ja haavoittuvuuteni ei paljastuisi. Kerron valheita ja salailen asioita. Ihmissuhteet ovat kaatuneet, koska en osaa päästää ketään niin lähelle, että välillemme syntyisi oikeasti rakkautta. Jähmetyn ja jännityn miesten seurassa. Osaan päästää lähelle vaan kun olen humalassa. Olen harrastanut paljon yhden yön juttuja, koska olen siten kuvitellut saavani miehet kiinnostumaan itsestäni. Seksin kautta siis. Eihän se niin mene. En minä ole osannut luoda normaalia suhdetta, koska minun on niin vaikea ilmaista toiselle kiintymystä. Tunnelukoista ja kiintymyssuhteesta erittäin tietoinen, mutta niistä on vaikea ellei mahdotonta päästä normaaliin malliin. Yritetty on. 

Isäni on alkoholisti. Koko elämä sen takia mennyt perseelleen. Itsestänikin tuli alkkis ja sisarukseni ovat myös enemmän tai vähemmän syrjäytyneitä päihdeaddikteja. Olen hautonut itsaria 13-vuotiaasta saakka. Nyt 32 v ja ei musta enää ihmistä tule. Vituttaa olla olemassa.

Voimia kaikille!

Minullakin oli alkoholisti-isä ja mielenterveysongelmista kärsivä äiti, mikä näkyy edelleen elämässäni, vaikka olenkin saanut ihanan perheen ja lapset.

Kärsin jonkinlaisesta pysyvästä uupumuksesta ja olen huomannut, etten juurikaan näytä voimakkaita tunteita ulospäin. Jonkinlainen jatkuva kontrolli päällä. Olen yllättynyt, kun ihmiset uskoutuvat heikoista kohdistaan, en paljasta omiani koskaan.

Omia lapsia kohtaan sain voimakkaita raivareita, kun he olivat taaperoikäisiä. Muuten kaikki meni hyvin. Sitten jotenkin heräsin tilanteeseen ja olen siitä lähtien onnistunut luomaan hyvän ja välittävän ilmapiirin. Ja ihailen aina, kuinka iloisia ja avoimia lapseni ovat omaan lapsuudenminääni verrattuna.

Jaksamista kohtalotovereille, elämästä voi tulla paljon parempaa!

Ikävä kuulla, että teille monelle alkoholismi on luonut näin isoja traumoja.

Luin kokemuksianne ja heti vähättelin itseäni, että mulla ei ole näin rankkoja kokemuksia. Miksi siis edes mietin vaikutuksia.

Mutta kuitenkin moni kohta teidän muiden tarinoista kuulostaa tutulle.

Minulla isä alkoholisti, nyt jo kuollut. Ja vaikka alkoholi ei se viimeinen kuolinsyy olekaan, niin sehän hänet tappoi. Oli alkoholidementikko ja kävelykykykin mennyt.

Äidilläni mt-ongelmia. Useita sairaalajaksoja. Muutenkin sellainen "reppana", läheisriippuvainen isääni. Molemmat tarvitsivat toisiaan. Ei äitikään osannut lapsistaan huolehtia. Tai isä osasi ehkä paremmin. Hän se yleensä teki ruokaa. Ellei nyt rahat olleet niin loppu taas ettei jääkaapissa ollut mitään ruokaa. Tai jos ei maannut sohvalla.

Opin jo lapsena olemaan hiiren hiljaa kun isä nukkuun päivällä. Laskuhumala sai isästä ilkeän. Huusi ja uhittelu. Haukkui äitiä hulluksi yms. Ehkä ei väkivaltaa käyttänyt.

Nousuhumalainen isä oli kiva. Silloin hän lupaili vaikka mitä. Tajusin vasta myöhemmin, että ne jatkuvat lupaukset eivät toteutuneet koskaan.

Häpeää olen tuntenut aina. Se taksilla tai pyörällä huterasti ajava isä kotiutuessa ei ollut se isä jonka halusi kavereiden näkeväni kun pihalla leikittiin. En koskaan halunnut kutsua meille ketään, koska en tiennyt koska isä tulee kapakasta kotiin.

Ja kyllähän näitä juttuja tulee mieleen, kun alkaa muistella. Isä ei ikinä myöntänyt olevansa alkoholisti. Juomisesta ei saanut puhua.

Kerran oli katkaisussa kun työpaikalta pakotettiin, mutta ei se sitten kantanut.

Ja jonkun haimatulehduksen jälkeen olo 6kk juomatta! Silloin minulla oli jo 1 lapsi. Se isoisä olisi ollut ihana lapsille. Se juova, myöhemmin sairaalassa haistatteleva örisevä äijä, taas sellainen, jota lapset pelkäsi.

-ap

Tunnistan 16 todella tuon tunneasian itsessäni. En ikinä puhu omista asioistani, oikeastaan kenellekään. En ikinä sinun sanojasi lainatakseni paljastaisi heikkoja kohtiani.

Haluan myös miellyttää muita. Haluan, että kaikki ajattelevat minusta hyvää.

Ja kontrollifriikkikin olen. Kaikki narut pidettävä omissa käsissä. Ja sitten vielä välillä tuskastun mieheeni, joka ei tee päätöksiä tai tee mitään ratkaisuja itsekseen. Ha oikeasti en varmaan kestäisi, jos hän ottaisi ohjat käsiinsä.

-ap

Minä olen alkoholisti isän lapsi. Meni kauan ennen kuin edes pystyin sen ääneen myöntämään että isällä on alkoholismi. Monesti meinaan jos ihminen kykenee hoitamaan työnsä hyvin niin ajatellaan ettei voi olla alkoholisoitunut. Minun isäni ei myöskään ikinä ole riehunut humalassa tai ollut väkivaltainen, päinvastoin isä on humalassa ystävällinen ja hauska. Alkoholismia on monenlaista eikä se ole aina vaan sitä että sammutaan ja riehutaan. Muunlaisestakin juomisesta on oikeus lapsen kokea pahaa mieltä ja turvattomuutta.

Minun isän juomisen suurin ongelma on ollut varmaan raha. Isä lainaili rahaa juomiseen, jos ei saanut lainaa niin varasti meiltä lapsilta. Minultakin vei sukulaisen antamat perintö rahat tililtäni kun olin lapsi. Ruoka oli aina jotain halvinta mahdollista höttö ruokaa kun muuhun ei ollut varaa ja jos sukulaiseni ei olisi pitäneet minusta huolta minulla ei olisi ikinä ollut varaa esim vaatteisiin tai koulutarvikkeisiin.

Toinen ongelma oli valehtelu ja tyhmänä pitäminen. Jos isä sanoi menevänsä kauppaan ja viipyi siellä koko viikonlopun niin lapsenakin tiesin kyllä totuuden. Isä ei koskaan voinut suoraan sanoa menevänsä vaikka kaverille käymään vaan aina mentiin jotain tärkeitä asioita hoitamaan. Meillä pidettiin myös paljon kotona viikonloppuisin juhlia ja nämä isän ystävät löi esim reikiä jokaiseen meidän asunnon oveen ja riiteli keskenään ja tuli keskellä yötä minun huoneeseen kyselemään tyhmiä humalaisia kysymyksiä mikä tuntui ahdistavalta kun olivat minulle tuntemattomia. Humalassa isä esitti välittävää ja selvinpäin hän oli etäinen ja hiljainen. Krapulassa isä oli kiukkuinen ja kaikki oli aina minun vikani ja minä olin aina tiellä. Ikinä ei kysynyt mitä minulle kuuluu, tuli viinalta haisevana sukulaisten synttäreille ja jutteli humalassa kaupungilla mun luokkakavereille josta minua pilkattiin. Ikinä ei tehty mitään yhdessä, istuttiin hiljaa omissa huoneissa tai siinä juhlan melussa tai olin yksin kotona jopa jouluna kun isä lähti juomaan.

Minusta tuli tämän myötä överi kiltti ihminen joka ei osaa laittaa itselleen mitään rajoja. Olen kokenut esim sek suaalista ahdistelua ja huonoja ystävyyssuhteita kun olen oppinut siihen että kaikki on aina jotenkin minun syyni eikä minulla ole väliä. Puolisoksi otin hyvän miehen mutta hän on myös alkoholistin lapsi. On vaikeaa välillä kun molemmat kipuilee samaa asiaa ja tarvisi lohtua ja kummallakin voimat loppu ja masennusta. Elän jatkuvassa hälytystilassa koska olen oppinut tarkkailemaan ympäristöä jatkuvasti ja näen paljon painajaisia. Olen överi empaattinen ja otan helposti liikaa muiden tunteita omakseni ja tarkkailen muiden sanoja ja eleitä liikaa jotta osaisin toimia niin että muilla olisi hyvä olla. Järjellä osaan ajatella ettei esim ystävän koulu stressi ole minun ongelmani mutta mieli ja keho ahdistuu ja kokee että minun pitäisi tehdä asialle jotain tai minut hylätään. Minulla on paljon pelkotiloja, ahdistusta ja paniikkihäiriö sekä mahdollisesti dissosiaatiohäiriö. On ihmeellisiä fyysisiä oireita joille ei löydy syytä tai jotka helpottaisi jos en olisi koko ajan niin ylikuormittunut ja jännittynyt. Minulle on vaikeaa kertoa oma mielipiteeni tai tuoda itseäni mitenkään esille, olen mielummin hiljaa ja kärsin itse kuin että aiheutan muille mielipahaa.

Onkohan tyypillistä etsiä isänsä kaltainen mies eli alkoholisti?

Vai ajautuvatko alkoholisti lapset yhteen?