Onko normaalia että 60-vuotias nainen itkee isän perään joka kuoli 86-vuotiaana?

On todellakin.

Pappani kuoli vuosi sitten 87-vuotiaana (aggressiivinen syöpä yllätti täysin terveen ja elinvoimaisen miehen). Äitini oli 63v ja kyllä hän oli itkuinen ja surullinen ja on vielä vuoden jälkeenkin. Käy lähes päivittäin haudalla ja suree isäänsä.

Mummo on vielä elossa 84v ja hänkin on surun murtama, olivat yhdessä 65v.

Joillekin perhe on läheinen ja tärkeä. Ei se vanhuus poista sitä ettei itkettäisi ja surettaisi. Kuolema on lopullinen piste.

Olisi epänormaalia, jos ei itkisi. Todella sairas kysymys!

On. Ei suru ole iästä kiinni.

Olisi aika epätavallista että läheinen kuolisi eikä itkisi perään - mitä ihmeen merkitystä sillä iällä tässä on?

Siis isä kuoli 2 vuotta sitten ja itkee yhä? No kyllä pitäisi päästä jo yli

Kyllä. Olen 60 v ja isäni kuoli lokakuussa 84 vuotiaana. Suren isääni. Sitä hyvää suhdetta joka meillä oli. Kaipaan hauskaa, elämästään nauttinutta miestä joka oli isäni. Mutta tiedostan että kaikki meni kuten piti, eikä muuta mahdollisuutta ollut kun vakava sairaus iski. Olen tyytyväinen että sairaala ja hoivakotijakso oli vain 2,5 kk.

Samalla suren sitä että minä ja muu sukupolveni on seuraavana listalla, tulee meidän vuoromme siirtyä ajasta ikuisuuteen.

Miten v i t u s s a se ei olisi normaalia??? Kyllä on taas t y p e r ä t kysymykset täällä

Kun joskus oma isäni kuolee, suren sitä hautaani saakka. Aika vähän olet isästäsi välittänyt, jos on joku vuoden määräaika surulle.

0/5 psyko.

On normaalia surra, mutta että parkuu 2 vuotta ei ole enää ihan tervettä varsinkin jos toinen on saanut elää pitkän elämän ja kuolee vanhana.

Kai se on kiinni, millainen isä-lapsi-suhde on ollut kyseessä? Isäni kuoli myös pari vuotta sitten vanhuuteen me kaikki hänen ympärillään hyvästelemässä isän kuolinvuoteen ääressä. Olin ehtinyt isän kanssa juttelemaan hänen kuolemastaan, kertomaan miten rakas hän on minulle ja minä hänelle,niin en reagoinut yhtä vahvasti hänen kuolemaan kuin sisarukseni , äitini ja lapsenlapset.He välttelivät isän kuolemaa puheenaiheena ja joka oli todella typerää pelkoa. 

 Hyväksyin isän kuoleman jo etukäteen ja annoin hänen lähteä. Viisas isä, kaipaan häntä lopun ikäni, mutta koen ettei hänen kuolemassaan ollut mitään dramaattista ja yllättävää. Kunnioitan elämää ja kuolemaa, jolloin me jokainen todellakin tahdomme jossakin vanhuuden vaiheessa jo poiskin.

SIksi en minäkään ihan aina ymmärrä ihmisiä, jotka jymähtävät suruunsa vuosikausiksi. Olen myös leski ja tiedän tasan tarkkaan, mistä puhun. Leskien kanssa saa joskus oikein kisata kuka suree pisimpään ja kuinka tehokkaasti. Anteeksi vain lesket ja surijat, mutta suruun sekoitetaan usein myös masennus ja monet käsittelemättömät asiat jo lapsuudesta alkaen.

Ap:n kysymys ei ole normaali. Surulle ei ole määräaikaa, se kestää minkä kestää toki loiventuen vuosien myötä.

Millainen on ihminen, joka ei tunne surua ja kaipuuta? Tunnevammainen, kylmä, itsekäs…?

Kyllä terve ihminen suree, vaikka tässä yhteiskunnassa sille ei ole ollut edes lääketieteellistä luokitusta, ehkä nykyisin jo jonkinlainen on olemassa? Suru on kuin jokin outo ja vieras henkinen tila, jota pelätään ja peitellään. Se on outoa!

Mielestäni vanhempien, puolison ja omien lasten kuoleminen on asia, minkä suremiseen ei loppuelämäkään välttämättä riitä. Vanhempien kuolema on tietysti luonnollisempaa ja vähemmän traagista kuin puolison tai lasten, mutta silti. 

Isoisäni menetti oman äitinsä 14-vuotiaana, ja vielä yli 90-vuotiaana hän puhui siitä, miten kaipasi äitiään ja olisi halunnut hänet elämäänsä.

Loppuuko lapsen ja vanhemman välinen rakkaus jossain tietyssä iässä? Niinkö meinaat?

Olin 48 v. kun isä kuoli, todellakin itkin ja moneen kertaan. Erittäin normaali tapa reagoida suruun.

Ulkopuoliset eivät voi tietää, miten läheiset suhteet lapsella on vanhempaansa.  Onko sinusta ap normaalia kysyä toisen ihmisen henk.kohtaisesta asiasta täällä keskustelupalstalla.  

Minulla ei äitiä ole (tai no kai teoriassa on mutta mitään äitihahmoa ei) ja isäni kasvatti minut. Kun hän joskus kuolee, luulen että kuolen siihen suruun heti perään. En varmasti toivu ikinä.

On isiä, joiden kuolemaa surraan ja sitten on isiä, joita ei surra. Omaani suren.

Minä itken vielä joskus nykyäänkin liian aikaisin kuollutta, hyvin rakasta isääni. Hän kuoli 10 vuotta sitten, kun olin 35-vuotias. Kyllä se menetys tuntuu loppuelämän ajan.

Ap ei ole normaali. Missä vaiheessa sinulta katosi tunne-elämä? Tilaasi kutsutaan psykopatiaksi.

Olin 59 kun 80-vuotias isäni kuoli. En itkenyt vaan olin helpottunut. Yli vuosikymmenen kestänyt kituminen ja kuihtuminen erilaisissa laitoksissa päättyi vihdoin.

En surrut hänen kuolemistaan vaan olin edelleen surullinen siitä, ettei hän osannut olla hellä ja huolehtiva isä. Alkoholistilta on turha odotella liikoja.

Lapsi/vanhempi-suhteita on niin monenlaisia, ettei kukaan ulkopuolinen ole oikeutettu sanomaan mikä on oikea tapa tuntea ja elää.