Psykoterapiani alkaa syksyllä, mitä on odotettavissa?

Vierailija kirjoitti:

Vääristelyä, piilovittuilua ja ohjailua.

Kommentti sai paljon nuolia alaspäin. Kommentti on kuitenkin pahimman skenaarion osuessa kohdalle, TÄYSIN OIKEA TULKINTA. Hyvä kun otit esiin!

Itsellä takana 2 vuotta traumapsykoterapiaa enkä olisi uskonut, että on näin raskasta. En tiedä miten jaksan. Yritän vaan hakea itselleni, että kokemalla tää tuska pienenee ja, että tää on vain väliaikaista.

*hokea

Psykoterapian onnistuminen on täysin kiinni siitä, mikä/mitkä syyt hakeutumiselle olivat. Ei todellakaan ole ollut apuväline kaikille ja kaikenlaisille ongelmille. Sen näkee, miten lähtee toimimaan vasta, kun on läpikäynyt muutamat kerrat.

Vierailija kirjoitti:

Toivottavasti ei psykodynaamista, ap.

Mikä vika psykodynaamisessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muista että olet vain työtä terapeutille, hänellä ei ole mitään pelissä, eikä hän ota sinua tai sinun juttujasi henkilökohtaisesti. Kannattaa myös ruveta pitämään päiväkirjaa, niin on helpompi myöhemmin palata asioihin ja tietää mitä on puhunut milloinkin.

Ei kai kukaan normaalijärkinen muuta kuvittelekaan!

Mutta en kyllä tiedä käyvätkö normaalijärkiset ylipäätään terapiassa.

Vaikka terapia on terapeutille ’vain työtä’ on se myös monelle meistä elämäntapa, ja potilaita kantaa mielessään myös vastaanottoaikojen välisen ajan. Ammatillisesta laadustaan huolimatta terapia on kahden yksilön välinen todellinen ihmissuhde -ainakin jos tavoitteena on esim kiintymysmallien korjaaminen, eikä pelkästään jonkinlainen coachaus, joka on sitten erilainen työmuoto kuin psykoterapia.

höpöhöpö sanon minä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rankkaa kun ne vaikeat asiat pyörii sitten koko ajan mielessä. Olo voi ensin mennä huonompaan suuntaan.

Onhan ne aina välillä mielessä nytkin. Entä voinko minä itse määritellä tavoitteet, vai määritteleekö terapeutti ne?

Sinä ja terapeuttisi yhdessä teette suunnitelman terapian tavoitteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muista että olet vain työtä terapeutille, hänellä ei ole mitään pelissä, eikä hän ota sinua tai sinun juttujasi henkilökohtaisesti. Kannattaa myös ruveta pitämään päiväkirjaa, niin on helpompi myöhemmin palata asioihin ja tietää mitä on puhunut milloinkin.

Ei kai kukaan normaalijärkinen muuta kuvittelekaan!

Mutta en kyllä tiedä käyvätkö normaalijärkiset ylipäätään terapiassa.

Vaikka terapia on terapeutille ’vain työtä’ on se myös monelle meistä elämäntapa, ja potilaita kantaa mielessään myös vastaanottoaikojen välisen ajan. Ammatillisesta laadustaan huolimatta terapia on kahden yksilön välinen todellinen ihmissuhde -ainakin jos tavoitteena on esim kiintymysmallien korjaaminen, eikä pelkästään jonkinlainen coachaus, joka on sitten erilainen työmuoto kuin psykoterapia.

Jos vain keskittyisit siihen ajatustyökalujen antamiseen ja vähemmän omiin tuntesiisi. Yksi terapeutti veti herneen syvälle nenään kun sanoin etten ajattele häntä.  Hän on siellä töissä ja pitäisi ohjata ajatusprosesseja ei kaveeraamassa potilaita.  Hoidatte ne sisäiset pikkutyttönne omalla ajalla, mutta ette asiakkaan.

Vierailija kirjoitti:

Paljon johdattelua ja persoonan musertamista. Mitään rakentavaa ei kannata odottaa.

Olen käynyt pitkän terapian läpi. Terapeuttini toki piti langat käsissään siten, etten itsekseni höpötellyt sitä sun tätä. Minuuden ja persoonani vahvistamista kaikki vuodet. Erittäin rakentavaa ja äärimmäisen avartavaa, omien vääristyneiden ajatusmallien pohtimista. Ei ollenkaan sitä, onko joskus "äiti ollut ilkeä...".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Älä nyt vaan sano, että yhteiskunta maksaa tämän sinun painonhallintaongelmasi puimisen.

Ja miksei maksaisi? Jos työkyky on vaarassa, eikös tuo ole mielenterveyden asia siinä missä muutkin?!

Jännää, alkoholistikaan ei pääse terapiaan ennenkuin on raitistunut, siksi voisi kuvitella, että syömisen suhteen sama, samaa addiktiota on ja tunne-elämän sairautta.

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapian onnistuminen on täysin kiinni siitä, mikä/mitkä syyt hakeutumiselle olivat. Ei todellakaan ole ollut apuväline kaikille ja kaikenlaisille ongelmille. Sen näkee, miten lähtee toimimaan vasta, kun on läpikäynyt muutamat kerrat.

Lapsuudessa kylmä äiti, isää ei lainkaan, useita hylkäämistä. Nuorena tutun ihmisen hyväksikäyttämä seksuaalisesti, alkoholismi, tunnevammoja...

Olisiko apuja saatavilla?

Nykyään olen raitis, mutta älyttömän ahdistunut ja masentunutkin, elän sängyn pohjalla pääsääntöisesti.

Onko psykodynaamisessa terapiassa pakko avautua ja velloa menneissä, voiko asiat kuitata ja mennä eteenpäin?

Terapiat etulinjaan myös Vauvassa.

Minua ahdistaa ajatus että kaikki henkilökohtaiset asiani olisivat yhtäkkiä jotain yhteistä materiaalia. En halua avautua todellakaan kaikesta. Olen valmis puhumaan tiettyyn pisteeseen asti omista ajatuksista ja tapahtumista, mutta haluan itse määritellä sen kuinka paljon itsestäni paljastan terapiassa. En ole valmis luopumaan tästä. Voi siis olla että terapia ei ole minun juttuni.

Onko pidättyväinen asiakas haaste terapeutille? Siis jos ei potilas auliisti täytäkään hiljaisuutta kaikilla henkilökohtaisilla asioillaan?

Up