Mikä se juttu on, joka uuvuttaa kotiäitivuosina?

Mulla on pahin se kun ei saa ajatella ajatuksiaan loppuun kun joku kokoajan keskeyttää.

paskaduuni

Meillä neljä lasta ja nyt tällä erää olen ollut kotona yli vuoden. Päiväohjelmani on siivousta ulkona ja sisällä. Pyykinpesua ja silittämistä. Vanhemmille koululaisille saa samoista asioista sanoa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Joudun jatkuvasti puuttumaan riehumiseen ja riitelyyn. JA se hetki kun pienin on päikkäreillä (niinkuin nyt), saat kahvikupin käteen ja yrität rentoutua 10min, niin eikö joku "kullanmuruista" ole koko ajan kielimässä tai kysymässä milloin mitäkin (tyyliin voidaanko ensi kesänä käydä myös jäätelöllä?). Ja jos saat omat lapset asettumaan soi ovikello ja koirat haukkuu, pienin herää ja teillä on kohta eteinen täynnä kylän lapsia ihan vaan odottamassa.

Ensin univaje, sitten boreout.

Samanhenkisen aikuisseuran puute, jatkuvat keskeytykset kun teet jotain, arjen puuduttavan tylsät työt, joista ei jää mitään jäljelle, koska teet ne kohta taas uudelleen. Töissä saa aina jotain aikaan, työpäivä alkaa ja päättyy. Kotivahhemmuus on 24/7 eikä se näy tilipussissa.

Jos se on se elämänmuutos kaikenkaikkiaan.

3, kiteytit osuvasti. Miten tuon laittaisi vielä yhteen lauseeseen, tiivistäisi? Onko se  tämän homman epäpalkitsevuus? Mitään näkyvää ei näy koskaan elävissä organismeissa, lapset tuskin kiittävät edes tästä aikuisenakaan. Onko tässä oikeastaan edes järkeä? Ollaanko koko ajatuksessa menty vikaan, onko kotona olo edes järkevää tällaisessa yhteiskunnassa, jossa äiti (ainakin minut!) jätetään yksin lasten kanssa ja kaikki tekeminen on päivästä toiseen omalla vastuulla?

Mulla itsellä ei ole lapsia, olen siskon lapsia hoitanut. Minä olen ainakin melko puhki, kun lapset lähtevät kotiin. Olen miettinyt, että johtuisiko siitä, että täytyy koko ajan olla valppaana? Kattoo ettei satu mitään jne.

Niin, mä luulin että elämänmuutos se oli siinä vaiheessa kun esikoinen syntyi. Mutta ajattelitko että on edelleen kyse elämänmuutoksesta, nyt kun nuorinkin on jo 2v? Tuntuu, että tämän arjen olen jo ymmärtänyt ja sisäistänytkin aikapäiviä sitten.

ap

minulle se on enemmän henkistä uupumusta. pitää olla joka sekuntti käytettävissä ja koko ajan joku haluaa minulta jotain (huomiota, ruokaa, leikkiä jne). minussa on aina ollut ripus erakkoluonnetta, olen aina kaivannut omaa aikaa ja tilaa ja nyt kun päivisin sen ottaminen ei onnistu, tuntuu välillä tosi raskaalta. itse fyysinen touhuaminen ei minua väsytä. toki olen tämän tilanteen hyväksynyt, se nyt vaan on kotona lasten kanssa tällaista.

Äh, miksi siitä pitäisi saada palkinto. Opetelkaa elämään hetkessä niin elämä ei ole pakkopullaa.

Jatkuva yksinäisyys. Olet päivästä toiseen yksin. Teet kaiken yksin. Juttelet itsesi kanssa, kun ei ole ketään muutakaan jolleka puhua.

Miestä ei kiinnosta paskaakaan, pääasia että hän saa olla rauhassa.

Olen yrittänyt tutustua ihmisiin, mutta turhaan. Kaikilla on jo omat kaveripiirinsä, huoh.

Päiväni murmelina...

Voiko se olla tällainen syy:

Ketään ei kiinnosta. Ketään ei paskaakaan kiinnosta! Ei kiinnosta

- miten sinä voit

- miten perheenne yksikkönä voi

- oletko siivonnut, pyykännyt, laittanut ruokaa tänään vai et

- ketään ei kiinnosta sinun työsi laatu, työsi tulokset, paitsi kritisointi, arvostelu ja kyttäysmielessä.

-paskin työ ikinä ja sisältö kehotetaan repimään lasten hymyistä (mikä onkin ihanaa, mutta saa ne isovanhemmatkin niitä hymyjä vaikkei mitään teekään)

Uuvuttavinta on, ellei itse arvosta kotiäitiyttään. Mulla oli henkireikänä yksi oma harrastus  kerran viikossa ja lyhyet matkat, joille otin yhden lapsen kerrallani mukaan. Piristystä toivat myös luonani pidettävät erilaiset kotona pidettävät esittelyt, joihin leivoin ja kysyin tuttaviani koolle.

Ilman noita juttuja olisin taatusti ollut tyytymätön.

Mulla myös kolme lasta ja kahdeksan vuotta olin kotona heidän kanssaan. Kaikki meni aina hyvin ja elimme mukavasti päivän kerrallaan. Mies oli noin pari kertaa kuukaudessa ulkomailla työmatkoilla, minulla ei ollut autoa käytössä ja kaupassa kuljimme bussilla lasten kanssa, mutta silti meillä oli mukavaa. Siivosimme sen verran että oli kivan näköistä, olimme ulkona kun siltä tuntui, tein välillä parempaa ruokaa, välillä arkista ruokaa, eikä ollut stressiä. Viimeisenä kotiäitivuotena opiskelin iltakoulussa uuden ammatin, mutta ei opiskelukaan sekoittanut elämäämme tai tehnyt siitä stressaavaa tai uuvuttavaa.

[quote author="Vierailija" time="04.07.2014 klo 09:51"]

Voiko se olla tällainen syy:

Ketään ei kiinnosta. Ketään ei paskaakaan kiinnosta! Ei kiinnosta

- miten sinä voit

- miten perheenne yksikkönä voi

- oletko siivonnut, pyykännyt, laittanut ruokaa tänään vai et

- ketään ei kiinnosta sinun työsi laatu, työsi tulokset, paitsi kritisointi, arvostelu ja kyttäysmielessä.

-paskin työ ikinä ja sisältö kehotetaan repimään lasten hymyistä (mikä onkin ihanaa, mutta saa ne isovanhemmatkin niitä hymyjä vaikkei mitään teekään)

[/quote] Omituista. En ole ikinä ajatellut noin.

No, 15, ketä kiinnostaa sun arkesi?

Arjen yksitoikkoisuus. Joka päivä samat jutut. Minä koin kyllä sinänsä kotivanhemmuuden tärkeäksi ja palkitsevaksi, mutta silti se oli puuduttavan monotonista. Teen vaihtelevaa ja sosiaalista työtä (olen toimittajana valtakunnallisessa mediassa), ja jokainen työpäivä on erilainen. Mutta kotona: pyykkäystä, ruuanlaittoa, lasten riitojen ratkomista, lasten tekemisten vahtimista ja ideointia, jatkuvaa pientä taistoa säännöistä, tavaroiden jatkuvaa noukkimista ja paikoilleen panoa (puolet päivästä taisi kulua perse pystyssä käsi lattianrajassa...).

Ei helvata, alkaa vieläkin kiristää päätä, kymmenen vuotta työhönpaluun jälkeenkin!

Itse tajusin vasta muutettuamme pois aikaisemmasta kodistamme, että jos olisimme asuneet lastemme pikkulapsiajan tässä ympäristössä johon muutimme, olisi seinät kaatuneet kyllä päälle. Edellisessä asuinpaikassamme oli naapureina paljon lapsiperheitä ja kaikki elimme samassa päivärytmissä. Joka aamu ulkoiltiin, vaikka räntää satoi vaakatasossa. Lapset viihtyivät hienosti ja aikuiset ehtivät vaihtamaan kuulumisiaan keskenään. Parhaimmillaan taloyhtiömme pihalla oli aamu-ulkoilulla yli kymmenen lasta. Kävimme myös toistemme luona kyläilemässä. Pihakaverit lapsille ja aikuisille se toinen aikuinen (vaikka sitten naapuri), jonka kanssa voi jakaa kaikki hyvät ja huonot asiat, on omalle jaksamiselle todella tärkeää. Kuinka paljon omaa mieltä helpottaakaan, kun voi umpiväsyneenä kertoa toiselle äidille edellisyön itkurumbasta tai pohtia syitä lapsen raivareille. Siivoilusta ei kannata ottaa stressiä, koska se on loputon suo, jossa täytyy vaan yrittää rämpiä. Joka päivä joutuu siivoamaan ne samat sotkut, eikä ne tiskit ja pyykitkään koskaan lopu. Mukavaa vaihtelua arkeen saa pienillä retkillä vaikka kauempana olevaan leikkipuistoon tai lähtemällä bussilla kauppaan (silloinkin kun olisi se auto käytössä).