Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Minä muistan omilta päiväkotiajoiltani vain sen
03.07.2014 |
että aamuisin menin yksin pöydän viereen tuolille istumaan, nojasin käteeni ja meinasin nukahtaa, taistelin valtavasti tätä väsymystä vastaan. Joka aamu, samalle tuolille. Istuin siinä hyvin pitkään. En muista koskaan lähteneeni siitä leikkimään muiden kanssa.
Ulkoilusta muistan vain sen, että kiipesin aina saman leikkitelineen päälle istumaan ja katselemaan portille päin, milloin äiti tulee hakemaan. Se aika oli tuskastuttavan pitkä, katselin harmissani kun muita tultiin hakemaan mutta oma äiti tuli aina miltei viimeisenä.
Leikinköhän oikeasti koskaan päiväkodissa? Oliko siellä ikinä kivaa? Aikuisuuteen asti kiusannut tunne siitä kuinka olin ihan yksin siellä aina, kukaan ei leikkinyt kanssani, päiväkodin tädit ei jutelleet, ei kannustaneet tekemään mitään, tarkkailivat vain. Todellisuudessa ovat varmaan kannustaneet, mutta tämä on vain oma muistoni siltä ajalta. Olin ihan äärettömän ujo lapsi.
Kommentit (1)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Minulla on samansuuntaisia muistoja. Olin aina yksin. En osannut mennä mukaan leikkeihin, vaikkei minua mitenkään kiusattu. Kaikilla vain tuntui jo olevan joku kaveri. Tätien kanssa en muista koskaan vaihtaneeni sanaakaan, vaikka ilmeisesti minulla oli joku omahoitajakin kuten muillakin. Lisäksi jokaisella lapsella oli oma tunnuskuva kaapin ovessa, ja minun kuvani oli ruskea pussi. Siis ruskea pussi! Inhosin sitä ja kärsin koko kuusi vuotta, kun minun piti laittaa tavarani siihen lokeroon. Muilla oli lintuja ja kukkia ja mansikoita ja aurinkoja. Vihasin päiväkotia. Tuntuu ahdistavalta, että kohta pitäisi laittaa oma lapsi tarhaan, kun hän täyttää kolme.