Tämä ei ole uhriutuminen vaan aidon luonnevian kuvaus: olen patalaiska, enkä ansaitse parisuhdetta/avoliittoa

Olen asunut avomieheni kanssa yhdessä nyt kaksi vuotta. Alussa jaksoin imuroida vuorotellen, osallistuin ruuanlaittoon ainakin kurkunpilkkojan roolissa, petasin sängyn (koska nukun myöhempään, joten onhan/olihan se luontevaa) ja niin edelleen.

Koronan myötä, kun opiskelut siirtyivät etäpisteille eli kotiin, olen menettänyt aivan kaiken - siis aivan kaiken - kiinnostuksen kotitöitä kohtaan. En tee kotona mitään, ja jos tarpeeksi olen saanut kehotuksia tyhjentää ”edes hemmetti joskus” astianpesukoneen, niin teen sen ja se on työn ja tuskan takana.

Kouluhommat ovat etänäkin pyörineet hyvin, mutta koska olen pääasiassa saanut itse päättää milloin tallenteet katson ja moneltako minkäkin Moodle-tentin teen, olen ajautunut täydeksi sohvaperunaksi. Kaikki luppoaika istutaan sohvalla ja tuijotetaan seiniä tai puhelimen näyttöä.

Tosi lyhyesti taustani: muutin kotoa pois verrattain vanhalla iällä, olin jo kahdenkymmenen. Minun ei ole koskaan tarvinnut tehdä kotona mitään. Asuin kaksin äitini kanssa, ja äitini oli leppoisa. Teki ruuan, imuroi, luutusi lattiat, raivasi jopa hiuslakkani, jos se unohtui jonnekin eteisen pöydälle.

Pääsin aina hemmetin helpolla.

Yksin asuessa asunto pysyi siistinä tasan siitä syystä, että olin niin laiska, ettei sotkua yksinkertaisesti tullut.

Riitaa on. PALJON. Tärkeää lisätä, että mies on siisti ihminen ja hoitaa kaiken sen, mitä minä en hoida. On puhuttu, että omat asunnot voisivat olla ratkaisu, jolloin minä voisin ”maata pölyssä ja paskassa ihan rauhassa”.

Miten muuttua? Muita laiskureita? Tai ahkerien koti-ihmisten ajatuksia siitä, että mikä ”ajaa” tekemään kotitöitä?

Tai ihan mitä vain ajatuksia. Äsken tyhjensin nimittäin astianpesukoneen, ja tunsin suurta vastenmielisyyttä, ja siihen jälleen kerran havahduttuani päätin kysellä kokemusten perään. Kiitos myös inhottavista kommenteista, ne saattavat toimia motivaattoreina.