Onko teillä muilla samaa? Ajatukset omasta ulkonäöstä ei vastaa sitä, mitä näkee peilistä

Näin on. Hämmästyn aina, kun katson itseäni peilistä. Milloin minusta on tullut vanha?

Mulla on niin, että ajattelen itseni rumaksi ja yllätyn aina positiivisesti kun katson peilikuvaa.

Sama juttu. Omalla kohdalla liittyy varmaan paljolti siihen, että alan vanheta ja pikkulapsen äitinä on univelkaa. Samoilla ihonhoito- ja kauneusrutiineilla mennään kuin ennenkin, mutta iho näyttääkin väsyneeltä ja huonolta. Rintalastan alueella kuultaa luut ihon läpi, mitä ne ei ole ikinä ennen tehneet. Salakavalasti peilikuva on muuttunut, mutta pääni muistaa vielä sen vanhan (nuoren) version minusta.

Peilistä näkee vain sen, mitä haluaa nähdä.

Peilistä näytät paremmalta mitä oikeasti olet. Näkisittepä itsenne muiden silmin sit vois todella kauhistua.

Näytän kamalalta peilissä

Katsokaapa itseänne sellaisista valokuvista, joita ei ole muokattu lainkaan, ja joissa ette poseeraa, vaan kuvat on otettu luonnollisissa tilanteissa. Järkytys taattu.

Peilistä ei myöskään ei näe itseään niin kuin muut näkevät sinut, koska peili vääristää kasvojen mittasuhteet. Eli todellisuudessa olet joko kauniimpi tai rumempi kuin tiedätkään.

Peilistä onnistun vielä näkemään itseni suht ihmisen näköisenä, mutta joskus tulee vastaan valokuvia, joista en ihan oikeasti tunnista itseäni.

Vierailija kirjoitti:

Katsokaapa itseänne sellaisista valokuvista, joita ei ole muokattu lainkaan, ja joissa ette poseeraa, vaan kuvat on otettu luonnollisissa tilanteissa. Järkytys taattu.

Totta. Mutta lohdutan itseäni sillä, että muutkin ihmiset näyttävät joissakin kuvissa ihan kauheilta vaikka luonnossa ovat ihan ok. 

Ja minua jotenkin masentaa kyllä sekin, että yritän muka olla huoliteltu ja esiintyä edukseni, mutta sitten kun esim kaupassa vahingossa kävelee peilin ohitse, huomaa, että tukka on lässähtänyt, juurikasvu paistaa, ryhti on hirveä, meikki on suttuinen ja vaatteetkin roikkuvat ja näyttävät kulahtaneilta. Mitä hittoa siinä välissä tapahtuu? 

Peilissä kotona ok, ehkä mun asunto on huonosti valaistu. Muualla näytän aika kamalalta, valokuvissa erityisesti. Järkyttää, mutta kun vertaan muiden tuttujen kuviin, sama juttu.

Ajattelen, etten luonnossa näytä tuolta kuin yksi jähmettynyt otos. Olen ihan ok itselleni, muista ei niin väliä mitä ajattelevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsokaapa itseänne sellaisista valokuvista, joita ei ole muokattu lainkaan, ja joissa ette poseeraa, vaan kuvat on otettu luonnollisissa tilanteissa. Järkytys taattu.

Totta. Mutta lohdutan itseäni sillä, että muutkin ihmiset näyttävät joissakin kuvissa ihan kauheilta vaikka luonnossa ovat ihan ok. 

Mulla on sellainen työkaveri, joka on luonnossa sellainen ihan perus, ei kiinnitä huomiota suuntaan tai toiseen, mutta valokuvissa näyttää aina ihan jumalaisen kauniilta.

Todellakin. Ja valokuvissa on kuin eri ihminen, tiedän tietenkin että sama mutta jotenkin olen saanut luotua ihan erilaisen kuvan itsestäni katsomalla peiliin aina tietystä kulmasts tietyllä ilmeellä. 🙂

Valo tulee eri suunnasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsokaapa itseänne sellaisista valokuvista, joita ei ole muokattu lainkaan, ja joissa ette poseeraa, vaan kuvat on otettu luonnollisissa tilanteissa. Järkytys taattu.

Totta. Mutta lohdutan itseäni sillä, että muutkin ihmiset näyttävät joissakin kuvissa ihan kauheilta vaikka luonnossa ovat ihan ok. 

Mulla on sellainen työkaveri, joka on luonnossa sellainen ihan perus, ei kiinnitä huomiota suuntaan tai toiseen, mutta valokuvissa näyttää aina ihan jumalaisen kauniilta.

Minulla taas on miesystävä, joka on luonnossa aivan uskomattoman komea, mutta hänestä en ole nähnyt yhtäkään hyvää valokuvaa. 

Fiilikset omasta ulkonäöstä vaihtelevat. Joskus pidän itseäni rumana, joskus kauniina. Peili on ystävä, selfiet hirveitä. Mutta tietämättäni otetuissa valokuvissa olen melkein aina yllättävän kaunis, mikä on lohdullista.

Järkytyin suunnattomasti, kun näin miehen ottaman kuvan minusta, kun olin synnyttänyt pari viikkoa aiemmin. Olo oli tuolloin eteerinen, olin elämän alkuvoiman jumalatar, olinhan juuri kasvattanut sisälläni lapsen ja ruokin sitä upealla kehollani, pulleilla rinnoillani imettäen, ja juuri tuollaisesta raukeasta onnen hetkestä mies oli kuvan ottanut.

Kuvassa, jossa imetin lasta, olin kuin Notredamen kellonsoittaja valtavalla hartiakyömyllä, rasvaiset hiukset liiskaantuneet päätä myöden ja jotkin ihmeelliset pulisongit roikkuivat korvien edessä. Silmät olivat syvällä mustissa montuissa, kauhtunut kylpytakki muistutti kodittoman palttoota talven ulkona nukkumisen jälkeen. Jalat olivat vielä sektiosta turvonneet ja rehottavat säärikarvat pitivät jalkojen vitivalkoisen värin piilossa. Toinen rinta oli tyhjä pussi, toinen valtava puhkeamispisteessä oleva pallo. Ainut kaunis asia kuvassa olisi ollut lapsi, joka oli siellä kylpytakin uumenissa näkymättömissä.

Kiva herätys todellisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Ja minua jotenkin masentaa kyllä sekin, että yritän muka olla huoliteltu ja esiintyä edukseni, mutta sitten kun esim kaupassa vahingossa kävelee peilin ohitse, huomaa, että tukka on lässähtänyt, juurikasvu paistaa, ryhti on hirveä, meikki on suttuinen ja vaatteetkin roikkuvat ja näyttävät kulahtaneilta. Mitä hittoa siinä välissä tapahtuu? 

Tuttu ilmiö. Mä tervehdin kerran kaupassa peilikuvaani, kun se näytti joltain vähän väsähtäneeltä tuttavaltani. Pelästyin kyllä pahemman kerran.

On todellakin. Iän lisääntymisen myötä tuo ilmiö vain kasvaa.

Kun liikun kaupungilla ja tapaan ihmisiä, käyttäydyn itsevarmasti, koska koen olevani se viehättävä,nätti ja hoikempi nainen mikä olen nuorempana ollut. Sitten kun sattuu jossain kaupassa menemään peilin ohi, säikähtää, kun ei meinaa tunnistaa itseään. Kuka ihmeen tuiman näköinen vanhaa sukulaista muistuttava, vähän ylipainoinen täti tuolla peilissä onkaan. Apua!

Sinänsä lohduttavaa, että jäljellä on edes se hyvä itsetunto, on kivempi olla itsevarma, hauska ja ystävällinen kuin itseään häpeävä ja ulkonäön takia epävarma.