Lapselliset aikuiset?

Ei, en nyt tarkoita aikuisia, joilla on lapsia :) Olen jostain muutaman kerran lukenut, että noin kolmekymppisille iskee herkästi nostalgia kaikkia lapsuuden juttuja kohtaan. Minulla ainakin on käynyt näin. Hassua kyllä, en koe mitenkään taantuneeni, vaan olen vilpittömästi onnellisempi ja olen tavallaan tajunnut, että olin lapsena monesta asiasta aivan oikeassa! Tarkoitan sitä, että ilonaiheet tuntuivat silloin aidommilta ja yksinkertaisemmilta, ja nyt olen kuin "löytänyt itseni" taas, kun aikaa on kulunut monen monta vuotta.

En siis muistele lapsuuden aikoja mitenkään haikealla nostalgialla, vaan olen löytänyt lapsuuden ILON uudestaan. Onko muita "kohtalotovereita"? Pelaan pelejä, käytän värejä ja kuvioita joista pidin lapsena, ilahdun suunnattomasti jos löydän kirpputorilta lelun jollainen minulla oli lapsena, luen lastenkirjoja, suunnittelen käyväni taas huvipuistoissa jne. Kuulostaa ehkä vähän säälittävältä, mutta ei se siltä tunnu. Maailma tuntuu valoisammalta ja värikkäämmältä, kuten silloin joskus.

Luulisi, että pienten lasten vanhemmat löytäisivät tavallaan lastensa kautta omankin lapsuutensa uudelleen, mutta ystävieni kanssa juteltuani ei kyllä vaikuta siltä. Joskus olen yrittänyt muistella vanhoja koulumuistoja näiden ystävien kanssa, ja vastaukseksi on tullut, että voi kuule, en minä ainakaan noin vanhoista asioista muista mitään, on sen verran kiireistä tämä elämä ettei jaksa mitään turhanpäiväisiä asioita. Onko tämä tyypillistäkin lapsiperheiden vanhemmille? Toivottavasti ei. Minulla ei siis itselläni ole lapsia - ainakaan vielä, kenties ei koskaan.