Lue keskustelun säännöt.
Vanhempieni ongelmat kuormittavat, muita?
25.06.2014 |
Tänään jälleen havahduin siihen, että olen koko ikäni saanut olla huolissani omista vanhemmistani. Heillä on koko ajan joku ikävä asia kesken. Joku heidän perussairauksistaan pahenee - he riitelevät keskenään - isäni on äkkipikainen - äitini on masentunut - he eivät sovi asioista keskenään ja sotkevat asiansa. Joskus jotenkin ajattelin, että sitten kun tämä käsillä oleva asia saadaan kuntoon, niin sitten asiat ovat paremmin. Nyt tähän ikään mennessä vihdoin olen tajunnut, että heillä on koko ajan joku hätänä. Eivät he, eikä heidän asiansa miksikään muutu. Tämä on jotenkin henkisesti niin raskasta. Ystäväni valittaa kun äitinsä on niin pihi ja osti hänelle halpoja vaatteita ja toinen kun isänsä ei vahdi lapsia. En halua venhmmiltani mitään muuta kuin sen, että osaisivat elää ihmisiksi ja olisivat tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä. Onko ketään muuta, jota omien vanhempien huonovointisuus kuormittaa?
Kommentit (7)
Sama tilanne. Asun vielä fyysisesti melko lähellä ja olen lapsista ainut joka yhteydessä äitiinsä ( kaiketi kärsin läheisriippuvuudesta). Olen tosi uupunut henkisesti kuuntelemaan ja murehtimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toki sitä murehtii mutta joku tolkku ja raja pitää pitää.
Ei aikuiset lapset voi elää koko elämäänsä vanhempia holhoten kun kuitenkin on kyse aikuisista ihmisistä.
Tiettyyn pisteeseen voi auttaa ja tukea mutta jos mikään ei muutu tai auta niin pitää myös osata päästää irti ja antaa aikuisten ihmisten itse tehdä omat virheensä ja selvittää omat sotkunsa.
Ehkä niitä sotkuja tulee vähemmän kun huomaavat ettei kukaan tulekaan heti pelastamaan vaan itse pitää selvitä.
Moni aikuinen lapsi on "mahdollistaja" eli äiti tai isä saa huoletta soosata kun kyllähän ne lapset auttaa varsinkin jos vähän syyllistetään ja ollaan marttyyriä.
Joskus se napanuora pitää katkaista.
Ei kuormita, kun pidän tarpeeksi etäisyyttä ja vedän selkeästi rajan.
Mulla on ihan sama juttu! Mun vanhemmilla on aina ollut aika jännä avioliitto, tai ei mielestäni mikään sellainen kovin rakastavainen parisuhde. Meinasivat joitakin vuosia sitten erotakin, mutta päättivät kuitenkin pysyä yhdessä. Isäni terveys on viimeisen noin viiden vuoden aikana mennyt aika huonoksi: kärsii tosi korkeista verenpaineista ja lievästä masentuneisuudesta ja onkin osittain näiden seurauksena ollut pidemmän aikaa työttömänä ja nyt hakeutumassa osa-aikaeläkkeelle tai jotain. Äitini on ihan terve, mutta myös matalapalkkatyössä ja tekee ihan liikaa töitä. Tämän seurauksena on siis aika huono taloudellinen tilanne. Muutin pois kotoa kolmisen vuotta sitten ja vaikka asunkin lähellä vanhempiani ja olen aina ollut ihan läheinen heidän kanssaan, ei enää yhtään huvita käydä porukoiden luona. Aina on tosi kireä tunnelma ja vaan valitetaan kaikesta ja joka kerta jotain huonoja uutisia. Siis ihan aloin tässä miettimään ja en muista että viimesen parin vuoden aikana olisin kuullut yhtäkään hyvää tai positiivista uutista vanhempieni suunnalta. Ahdistaa tosi paljon ja kyllä murehdinkin vanhempieni vuoksi ja toivon heille paljon hyvää, mutta liika on liikaa :( Ei vaan aina jaksa kun on omiakin ongelmia ja murheita mietittävänä. Toivon, että itse keski-ikäisenä en koskaan olisi tuollaisessa tilanteessa. Sairastumiselle ei tietenkään mitään voi, mutta ovat aika pahasti sössineet taloutensa ja se valitettavasti vaikuttaa moneen muuhunkin elämän osa-alueeseen.
Äitini on kuollut, ennen hänen kuolemaa hänestä sai kantaa huolta paljon, oli masentuneisuutta, alkoholismia, sairauksia.. isällä taas on aina ollut masennuskausia ja rahahuolia. Olen siis koko elämäni kantanut vanhempieni huolia, jo lapsesta saakka sain kuulla sitä kun molemmat uhkaili itsemurhalla. Nykyään kun isälläni on masennusta, huomaan että itsekin masennun mukana. Ja olen huomannut että olen ainut kaveriporukassani, joka murehtii vanhempiensa asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kadehdin ystävääni, jonka vanhemmat ovat supertavallisia. Äkkiä voisi ajatella, että supertylsiä. Mutta mieluumin tylsä ja tavallinen ennustettava elämä kuin jatkuvaa myrskyä ja yllättäviä äkkikäänteitä.
Kun vertaan meidän niin erilaisia perheitä, siis vanhempiamme ja meitä kahta ystävystä ja sisaruksiamme, huomaan lapsuudenkodin vaikutukset pelottavan selvästi. Miten epäreilua lapsia kohtaan.
Veljeni on joutunut käymään kovan koulun, kun on itse joutunut opettelemaan alusta saakka kuinka hallita eläämäänsä, jos haluaa kyhätä jotain kokoon. Minäkin tietysti, mutta minulla oli mallina ystäväni järkiperhe ja muutenkin minulla on ollut helpompaa.
ko