Iäkäs suku kuolee pikku hiljaa pois

Samanlainen tilanne. Tuntuu, että minut halutaan hoivaamaan isovanhempia ja eipä varmaan kymmentä vuotta mene, että isäkin alkaa kaipaaman apua. Minä olen pesukoneen asentaja, lampun vaihtaja, tietokoneen korjaaja, taksikuski ja kuunteleva korva. Pelkkä hyödyke kaikille.

Tätäkö se loppuelämä on?

Vierailija kirjoitti:

Voithan tehdä hautaus testamentin ja viedä sen esim pankkiin tallelokeroon. Luettelet siinä kaiken mitä pitää tehdä. Kerrot siitä jollekkin ystävälle että sellainen löytyy.

Ystävät ei kyllä tallelokeroon pääse. Eikä kukaan muukaan hautajaisiin mennessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs mies, noin kuusikymppinen. Hyvä työ ja toimeentulo, ei perhettä. Asuu isossa kartanossa, joka on ollut suvussa usean sadan vuoden ajan. Sitä vaan joskus miettii, että mitä hän mahtaa ajatella syksyn pimeinä iltoina? Hän on kirjaimellisesti sukunsa viimeinen. Esi-isät ovat useiden sukupolvien ajan asuneet siinä kartanossa. Nyt hän on se, joka viimeisenä sammuttaa valot.

Kai hänellä on jotain sen kartanosuvun serkku tai serkkujen lapsia, joille testamentata.

En ole varma, enkä ole kysellyt. Olen käsittänyt niin, että sukua ei ole. Joskus kun työkavereiden kanssa keskustelemme lapsista, niin tämä em. on aina hiljaa. Yleensä on luonteeltaan räväkkä ja aktiivinen. Mutta lapsi- ja perhekeskusteluissa on vaitonainen. Tavallaan säälin häntä. Tuntuuko hänestä siltä, että ei ole kyennyt täyttämään ikiaikaisia suvun perinteitä -eli saamaan jatkajaa tilalle? Onko ehkä helpompi olla yksinäinen jossain kerrostaloyksiössä. Ei olisi ikään kuin suvun painolastia taakkana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en tiedä, pitäisikö surra lapsettomuutta, eihän mulla ole mitään muutakaan, kavereita, töitä, sosiaalista elämää.

AP

Vähemmän sulla on surtavaa kun ei ole lapsia.

Ehkä sitä mielellään surisi edes niitä lapsia, jos niitä olisi.