Nuoren yksinhuoltajaäidin yksinäisyys

Olen 22v yksinhuoltajaäiti ja asumme kahdestaan alle 3v lapseni kanssa.

Toivon että viesti ei keräisi herjauksia. 

Jäin jo raskausaikana kahdestaan lapsen kanssa ja siitä alkoikin pohjaton yksinäisyys. Käsittelin raskauden aikana sekä ikävää eroa että jäämistä yksinhuoltajaksi. Kaverit kaikkosivat ympäriltä ja monen vuoden paras kaverikin käänsi kelkkansa ja hiljeni. Ainut pelastus oli oma perhe. Synnytykseenkin onnekseni äitini halusi tulla. Exäni ei halua olla tekemisissä meihin ja ei ole ollut millään tavalla osa lapsen elämää. 

Rakastan lastani ja meillä on yhdessä ihanaa mutta väkisinkin sitä kaipaa aikuista seuraa. Olemme käyneet/käymme avoimissa perhekahviloissa, puistoissa ja vastaavissa, mutta nekin yhteydet jäävät aina sinne..

Osallistuin myös neuvolan kautta muutaman kuukauden kestäneeseen nuorten äitien ryhmään, josta mukaan tarttuikin muutama uusi tuttavuus. Huomaan kuitenkin olevani lähinnä koiranulkoilutusseuraa. Kaikilla ryhmän äideillä oli myös miehet kotosalla ja en ole vielä melkein 3 vuoden aikana törmännyt yhteenkään nuoreen yksinhuoltajaäitiin.

Olen laittanut ilmoituksiakin nettiin muutamiin otteisiin mutta hiljaista on. Etenkin illat ja viikonloput ovat kaikista pahimmat. Välttääkseni totaalista yksinäisyyttä nään usein perhettäni, mutta ei heitäkään voi aina kuormittaa ja heilläkin oma elämä. 

Lapsi aloittaa syksyllä päivähoidon, josta saa samalla lisää leikkikavereita ja sosiaalista ympäristöä. Itse odottelen vielä tietoa mahdollisesta opiskelupaikasta.

Joskus saattaa mennä pitkiäkin aikoja ilman että kukaan kysyy edes kuulumisia tai näkemistä, muu kuin perhe. Olen koittanut pitää myös itse yhteyttä ja olla aktiivinen ja mennä paikkoihin. Silti tuntuu, että kuljen samaa loputonta ympyrää. Ei yksipuolinenkaan yhteydenpito riitä loputtomiin.

Kumpa löytäisin edes yhden todellisen ystävän.

-Yksinkö aina