En oppinut köyhästä lapsuudestani mitään.

Oletko taas ammattivalittaja?

Oletko lihava? MInä ainakin opin sen, että herkullinen ruoka ja hyvät leivänpäälliset ovat sellainen aarre, että niitä on saatava lisää ja lisää ja lisää. Syön yhä vaan, vaikka painan 102kg. Lisäksi opin hamstraamaan, en osaa heittää pois oikein mitään, jolla on vielä mahdollisesti käyttöarvoa.

En minäkään.

-kohtalotoveri

[quote author="Vierailija" time="13.06.2014 klo 09:43"]

Oletko lihava? MInä ainakin opin sen, että herkullinen ruoka ja hyvät leivänpäälliset ovat sellainen aarre, että niitä on saatava lisää ja lisää ja lisää. Syön yhä vaan, vaikka painan 102kg. Lisäksi opin hamstraamaan, en osaa heittää pois oikein mitään, jolla on vielä mahdollisesti käyttöarvoa.

[/quote]

Joo olen lihava. Tavaraa en tykkää hamstrata mutta ruokaa syön liikaa koska nyt on varaa syödä.

Mä opin. Eikä ole kotoa muuton jälkeen tarvinnut pelätä rahojen loppumista.

En toki rikaskaan ole, mutta arvostan hyvin korkealle tunteen siitä, että tiedän tulojeni riittävän menoihini. Rahaa on mielestäni riittävästi silloin, kun sillä sen enempiä tietää voivansa kattaa kaikki perheen menot, ja joka kuukausi saa laitettua jotain myös säästöön. Ja kovin paljoa enempää sitä rahaa ei sitten oikeastaan tarvitsekaan ollakseen onnellinen...

Mjoo, ei me nälkää näkevän köyhiä oltu, köyhempiä kuitenkin kuin suuri osa luokkakavereista. Jäi päälle just tämä herkkuja on saatava, ja toisaalta jos on rahaa niin ostaa jotain - moodi. Harvinaisen hankala pidemmän päälle ja sitä on pitänyt aktiivisesti nyt vanhemmiten poisoppia :)

[quote author="Vierailija" time="13.06.2014 klo 09:47"]Mä opin. Eikä ole kotoa muuton jälkeen tarvinnut pelätä rahojen loppumista.

En toki rikaskaan ole, mutta arvostan hyvin korkealle tunteen siitä, että tiedän tulojeni riittävän menoihini. Rahaa on mielestäni riittävästi silloin, kun sillä sen enempiä tietää voivansa kattaa kaikki perheen menot, ja joka kuukausi saa laitettua jotain myös säästöön. Ja kovin paljoa enempää sitä rahaa ei sitten oikeastaan tarvitsekaan ollakseen onnellinen...

[/quote]

Sen enempiä miettimättä siis.

Meillä ei oltu köyhiä, mutta rahaa ei puussakaan kasvanut. Vanhemmilla oli iso asuntolaina, jossa korot oli pilvissä siinä 90-luvulla, joten pienipalkkaisina heillä oli aika tiukkaa (en tietenkään silloin tätä ymmärtänyt eikä meille lapsille puhuttu rahavaikeuksista). Saatiin kyllä kaikki tarvittava, muttei "kaikkea mitä haluttiin". Lapsuusaikana käytiin etelässä kerran, teininä sitten päästiin taas enemmän. Harrastaa saatiin yhtä kalliimpaa harrastusta kerrallaan, minä ratsastusta ja veli jalkapalloa.

Nyt kun itselläni on kaksi lasta, ja varmaan suhteutettuna parempi taloudellinen tilanne kuin vanhemmillani vastaavassa iässä, en silti hukuta heitä tavaroilla ja ostele kaikkea haluamaansa, vaan välittämisen näytän muulla tavoin.

[quote author="Vierailija" time="13.06.2014 klo 09:47"]

Mä opin. Eikä ole kotoa muuton jälkeen tarvinnut pelätä rahojen loppumista.

[/quote]

Mö taas olen rikas - omalla mittapuullani ainakin, toki se on suhteellinen asia. Mulla on siis tilillä rahaa ja muuta omaisuutta noin puolen miljoonan arvosta. SILTI MÄ PELKÄÄN KOKOAJAN, ETTÄ RAHAT LOPPUU! Se on se köyhästä lapsuudestani samani oppi, että aina pelkään.

Todettakoon että mulla oli erittäin hyvät, järkevät, työteliäät, rakastavat vanhemmat, eikä köyhyytemme johtunut mistään heidän virheistään tai vioistaan. En ole nyt rikas siksi, että tekisin jotain merkittävästi toisin kun he, vaan siksi, että he ovat antaneet minulle pohjan, jolta on hyvä ponnistaa.

Meillä kanssa lähetty köyhästä perheestä. Opittu, että kaikki mitä ostaa, pitää harkita tarkkaan.

Nyt kun olen päässyt itse palkkatyöhön ja omaa rahaa tulee, niin se myös menee... Velkaa on enempi ja vähempi, koko ajan "pitää" ostaa jotain ilman sen kummempia ajatteluita. Syötyäkin tulee vähän vaikka mitä, mutta onneksi en liho vaikka söisin mitä.

Että enpä juuri ole mallia ottanut vanhemmistani. Voisi kai sitä vähän yrittää säästää ja harkita ostoja, varsinkin vähän isompia.

Minä opin miten vähällä rahalla voi tulla toimeen ja sen, että voin ostaa vain sellaista, mihin omat rahani riittävät. Nyt osaan suhteuttaa tuloni ja menoni. En ole koskaan ollut sossun luukulla vinkumassa, että pitäisi saada kun muillakin on, enkä ole jättänyt laskujani maksamatta. Nyt minulla pyyhkii hyvin.

Olen elänyt ja elättänyt lasta viimeiset viisivuotta todella köyhyysrajan alapuolella. Silti lapsella on ollut kaikkea, mitä tarvitsee ja ravintorikasta ruokaa joka päivä. Reissaamme jonkin verran ja muutamaan otteeseen olemme käyneet ulkomaillakin. Ei ne tulot, vaan ne pienet menot. Kaikki on valintakysymyksiä (paitsi köyhyys) - yhtään euroa ei ole mennyt näiden vuosien aikana tupakkaan tai viinaan, eikä liioin tarpeettomaan shoppailuun ja kodin sisustamiseen. Enkä usko, että lapselleni jää mitään traumoja "köyhänä" elämisestä ja aivan varmasti hän oppii arvostamaan tavallaista, turvallista elämää ja yhdessäoloa, jota meillä on runsaasti.

Minä opin sen että raha ei tee onnelliseksi, ei tarvitse rahaa ollakseen onnellinen. Siksi jotenkin huvittaa sellainen hössötys että pitää olla hyvä palkka, omistusasunto, auto ja mitä vielä että voi tehdä lapsia. Äitini oli useamman lapsen yksinhuoltaja, kolme ammattia mutta silti suurimman osan lapsuudestani työtön. Vaatteet oli serkkujen vanhoja tai jostain tarjoustalosta. Auto ei ollut. Ei käyty ulkomaanmatkoilla eikä edes ruotsinlaivalla. Kerran jollain tuetulla lomalla tms lomakeskuksessa koko perheellä, mummon kanssa seurakunnan leirillä pari kertaa. Siinä meidän lomamatkat. 

Ei ole aikuisenakaan raha näytellyt suurta roolia elämässä vaan muut asiat olleet tärkeämpiä. Huomaan olevani onnellisempi kuin ne, jotka on kasvatettu siihen että pitää olla hyvä tulotaso ja omaisuutta ollakseen onnellinen. Köyhän lapsuuden vuoksi tunnen saaneeni tietyn vapauden verrattuna moneen muuhun. Vähemmän pelkoa elämää kohtaan. Lapsiakin olen edelleen köyhänä uskaltanut hankkia koska tiedän että onnellisen lapsuuden edellytys olevan rakkaus, ei raha.

[quote author="Vierailija" time="13.06.2014 klo 09:53"]

Meillä ei oltu köyhiä, mutta rahaa ei puussakaan kasvanut. Vanhemmilla oli iso asuntolaina, jossa korot oli pilvissä siinä 90-luvulla, joten pienipalkkaisina heillä oli aika tiukkaa (en tietenkään silloin tätä ymmärtänyt eikä meille lapsille puhuttu rahavaikeuksista). Saatiin kyllä kaikki tarvittava, muttei "kaikkea mitä haluttiin". Lapsuusaikana käytiin etelässä kerran, teininä sitten päästiin taas enemmän. Harrastaa saatiin yhtä kalliimpaa harrastusta kerrallaan, minä ratsastusta ja veli jalkapalloa.

Nyt kun itselläni on kaksi lasta, ja varmaan suhteutettuna parempi taloudellinen tilanne kuin vanhemmillani vastaavassa iässä, en silti hukuta heitä tavaroilla ja ostele kaikkea haluamaansa, vaan välittämisen näytän muulla tavoin.

[/quote]

No, mutta sulla ei ole ollut köyhää lapsuutta. Etelässä ei 80- ja 90-luvuilla köyhät käyneet. Köyhät asuivat vuokra-asunnoissa, ellei vanhemmat olleet perineet omilta vanhemmiltaan jonkin sortin "tölliä".

Minulle, hyvin köyhän lapsuuden ja nuoruuden kokeneelle, lapsuutesi kuulostaa ihanteelliselta. Vanhempasi ansaitsevat arvostusta (uskon että niin teetkin). He ovat osanneet hoitaa asiansa siten hienosti, että pienestä palkasta on varaa extraankin (mainitsemasi ulmomaanreissut).

Minä opin luovaksi. Maalasin ja korjasin romufillarit, ompelin vaatteita, kudoin, modasin, kavensin ja kaveritkin pyysivät minua tekemän heille uniikkeja vaatteita. Maalasin huonekaluja, verhoilin, liftasin ja asuin kimppamajoituksissa. Nyt olen keskituloinen mutta edelleen elämäntapani on kierrättäjän elämää ja tykkään korjata koneet ja vaatteet mielummin kuin ostan uuden. Toki lapsille on pelit ja vehkeet, muotivaatteet ja harrastukset mutta itse tyydyn vähempään.

Meillä oli ajoittain todella vähän rahaa, ajoittain oltiin lähellä keskiluokkaa. Vanhempani saivat meidät lapset melko nuorina, joten vaikka molemmat olivat töissä ja me lapset hoidossa aivan pienistä pitäen, niin rahaa ei vain riittänyt ylimääräiseen. Kesälomamatkoja reissattiin pienellä asuntovaunulla 10 vuoden ajan. Elintasoa yritettiin hilata sinne keskiluokan puolelle mutta aina ei onnistuttu.

Lapsuudessa kaikki ostettiin halvalla. Muistan tämän erityisesti kouluajalta, jolloin sain harrastaa ilmaisharrastuksia ja lahjaksi tuli aina muoti-ilmiöiden kopioita. En saanut koskaan barbieta enkä Kaalimaan kakaraa, joita muut keskiluokan lapset saivat. Farkut olivat markettikamaa ja vaatteita sain vasta, kun oikeasti hihat ja lahkeet peittivät enää puolet jaloista ja käsistä. Vanhemmatkin käyttivät 10 vuotta vanhoja vaatteita, kaikki säästettiin ja itse teininä tein äidin vaatteista modernimpia versioita bilevaatteiksi.

Ikävuosina 10-15 meillä oltiin varakkaimmillaan. Sain mm. lahjaksi ihan aidon monchichin ja kävimme autolla reissaamassa Eurooppaa. Muotivaatteita en saanut, isä toi jostain Levis-kopioita, jotka olivat ihan kamalia. Ruokaan tuhlattiin aika paljon.

Sitten isä rupesi yrittäjäksi ja kaikki piti myydä. Vanhemmat hermoilivat rahasta koko ajan, ja oli vaikeaa luopua jo saavutetusta elintasosta. Onneksi pääsin itse kesätöihin ja aloin ostaa omat vaatteenikin ja usein kavereiden kanssa käytiin syömässäkin, niin kotona päästiin helpommalla.

En  minä ruvennut arvostamaan rahattomuutta ja kuulun nimenomaan niihin, joiden mielestä vanhemmilla pitää olla tuloja, jotta voivat lapsia hankkia. Muistan hyvin sen oivalluksen, kun tajusin, että kavereilla oli "oikeita" harrastuksia ja "oikeita" vaatteita ja "oikeita" leluja, minulla ei. Luulin pitkään, että se johtui siitä, etteivät vanhempani oikein pysyneet kärryillä lasten jutuista, vasta isompana tajusin, ettei meillä ollut rahaa.

Tottakai tiedän, että vanhempani rakastivat minua ja koska meillä ei ollut puutetta ruoasta, sain ihan onnellisen lapsuuden, mutta ihan aina on kalvanut esim. se, etten saanut soittaa mitään soitinta ja posket punaisena muistelen niitä vaatteita, joissa kuljin koko lapsuuteni. Olin koulukiusattu yläasteella, joten sekin vielä kaivelee.

Ihan onnellisen lapsuuden voi saada köyhänäkin, mutta tietty vastuu niillä vanhemmilla on, jotka päättävät hankkia lapsen sellaiseen elämäntilanteeseen, jossa rahat eivät riitä kunnolla edes ruokaan. Köyhyys on harvoin kaunista ja ihanaa, vaikka usein sitä rakkautta halutaankin korostaa. Myös ne paremmin toimeentulevat rakastavat, joten lapsi voi oikeasti huomata, että naapurin Millan vanhemmat käyvät töissä, jotta voivat tarjota lapsilleen mielekkäitä harrastuksia ja kauniita vaatteita ja kivoja retkiä ja matkoja viikonloppuisin ja lomilla. Rakastavatko he enemmän vai vähemmän lapsiaan tämän takia?

Jokaisen vanhemman kun pitäisi kyetä tarjoamaan lapsilleen parhaan mahdollisen lapsuuden omien arvojensa mukaisesti. Jos omiin arvoihin ei kuulu tavarapaljous, ei se silti tarkoita, että pitäisi elää köyhyysrajan alapuolella. Sille lapselle voi tarjota monenlaisia elämyksiä ihan ilman rahantuhlaustakin. Usein myös ne kalliit vaatteet kestävät enemmän kulutusta ja säilyvät muillekin käytettäviksi.

Köyhä ei tarkoita automaattisesti onnellista eikä rikas onnetonta. Rikas ei tarkoita automaattisesti tavarapaljoutta vaan valinnanmahdollisuuksia. Kun lapsi haluaa valita uran ulkomailla, pystyy se rikas vanhempi maksamaan kielikurssin, matkat tms. ulkomaille. Monesti se köyhä menettää mahdollisuuksia ja ajautuu tietynlaiseen elämään, ei valitse sitä.

Siksi siis vanhempien pitäisi miettiä tarkkaan, minkälaisen elämän kykenee lapselleen tarjoamaan.

[quote author="Vierailija" time="13.06.2014 klo 09:43"]

Oletko lihava? MInä ainakin opin sen, että herkullinen ruoka ja hyvät leivänpäälliset ovat sellainen aarre, että niitä on saatava lisää ja lisää ja lisää. Syön yhä vaan, vaikka painan 102kg. Lisäksi opin hamstraamaan, en osaa heittää pois oikein mitään, jolla on vielä mahdollisesti käyttöarvoa.

[/quote]

En ole ap, vastaan silti. Minun kompensaatio ei liity ruokaan, mutta hamstraan tavaraa ja ostelen lapsille liikaa vaatteita, kun nyt on siihen varaa. Itselle en ostele, en jotenkin osaa. Kai jotenkin koitan saada lapsille paremman lapsuuden vaatteiden suhteen. Minä olin aina lapsena rikkinäisissä, kuluneissa, todella noloissa vaatteissa. Oli vain yhdet housut käytössä, moneen kertaan parsitut, kaikki alusvaatteet oli niin läpikauhtanoituneet, että hävetti koulun jumppasalin pukkarissa kun piti riisua. Minua kiusattiin köyhyyden takia.

Huoh, miten pääsisi semmoiseen järkevään tasapainoon? 

3 jatkaa vielä: tuo köyhyyden muisto näkyy myös siinä, että ostan nyt omille lapsille ihan liikaa. Heillä on kaikkea, mielummin vielä vähän parempaa kuin mihin olisi järkevää. Kaikille on tarjottu mahdollisuuksia harrastaa, kun itse en saanut ainuttakaan (maksullista) harrastusta. Olen tinkinyt nyt ihan mistä voin, etteivät jäisi varakkaampien kavereiden kelkasta vaikkapa laskettelureissulla. Muistan niin hyvin sen miten itse jouduin  lopulta ulos kaveriporurukastani, kun tytöt hoksasivat ettei ollut esim.merkkivaatteita! :D Olin itseäni paremmassa seurassa vain pari vuotta; jetskeillä yökerhoon ja jatkoille saariston huviloihin.

Tiedostan koko ajan, että ostan onnea itselleni pukemalla lapset nätisti, mutta nautin siitä oikeasti. En ole sortunut kuitenkaan "nousukkuuteen", näyttämishalua ei ole kenellekään, tahdon katsella itse.

Hamstraaminen "pahan päivän varalle" näkyy myös siten, että kaapit ja pakasteet ovat ihan täynnä hyvin säilyvää ruokaa koko ajan. Ihan kuin varautuisin yhä niihin kaurapuuroviikkoihin. Toisaalta olen oppinut erittäin hyväksi halvalla kokkaajaksi; osaan tehdä loputtomiin ruokaa hyvin halvalla.

Jos osaisin ohjata rahat fiksummin, voisimme käydä vaikka lomamatkoilla tai säästää, mutta kädestä suuhun eläminen on liikaa verissä. Rahaa on käytettävä heti kun sitä on.

Tämän kaiken keskellä taas vastareaktiona omat lapset ovat kasvaneet hyvin säästeliäiksi, jopa piheiksi. Kai tämä menee joka toisen sukupolven mukaan eestaas!