En koskaan huuda lapsilleni (10- ja 8-vuotiaat)

En minäkään tuon ikäisten lasteni kanssa kommunikoidessani huuda. Mutta silloin kun lapseni riitelevät äänekkäästi keskenään, huomaan että täytyy karjua minunkin.

Vai pitäisikö olla vain zen ja juoda kahvia?

Lapsesi eivät siis koskaan ole nähneet suuttumusta eikä vihaa. Ilmeisesti eivät näitä tunteita saa myöskään kotona koskaan näyttää. Miten ajattelet lastesi oppivan käsittelemään itsessään ja muissa näitä tai muita tunteita?

Muistan kuinka yksi äiti ylpeili sillä, että ei koskaan sano lapsilleen ei vaan johdattaa tilanteen muihin asioihin, jolloin ein sanomista ei tarvita. Sama äiti kertoi myös, että oli seisottanut alle kouluikäistä lastaan sisävaatteet päällä lumihangessa ulkona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään huuda. Ei yleensäkään ole tapana huutaa ihmisille, enkä todellakaan halua opettaa huonoja vuorovaikutusmalleja lapsille. Ne jotka pitää huutamista normaalina, on oikeasti keinottomia lastensa kanssa, ja ovata ajautuneet tilanteeseen jossa kokevat ettei muu kuin huutaminen auta, ihan siksi koska eivät ole pienestä lähtien panostaneet normaaliin kanssakäymiseen. Moni sivuuttaa lapset, ei juttele ”turhia”, ei jaksa perustella ja selittää asioita. Kyllä lapsikin sillätavalla oppii sivuuttamaan aikuisen. Miksi häntä kiinnostaisi aikuinen kun ei kerran hänkään vaikuta aikuista kiinnostavan. Aikuista kiinnostaa ainoastaa se että lapsi tottelee, ei se mitä lapsi tuntee, kokee ja ajattelee.

Voi *piip* nyt taas mitä jeesustelua.. minä joudun välillä huutamaan, minulla keinot todellakin loppuu. Se ei silti tarkoita että en kasvata, en juttele, kuuntele tai opeta vuorovaikutusta tai minua ei kiinnostaisi mitä lapsi tuntee kokee ja ajattelee. Lapsilla on erilaisia temperamentteja ja aikuisilla erilaisia voimavaroja, näillä nappuloilla pelataan mitä on jaettu, kukin parhaansa mukaan.

Se koira älähtää…

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi eivät siis koskaan ole nähneet suuttumusta eikä vihaa. Ilmeisesti eivät näitä tunteita saa myöskään kotona koskaan näyttää. Miten ajattelet lastesi oppivan käsittelemään itsessään ja muissa näitä tai muita tunteita?

Muistan kuinka yksi äiti ylpeili sillä, että ei koskaan sano lapsilleen ei vaan johdattaa tilanteen muihin asioihin, jolloin ein sanomista ei tarvita. Sama äiti kertoi myös, että oli seisottanut alle kouluikäistä lastaan sisävaatteet päällä lumihangessa ulkona.

Tottakai lapsille opetetaan tunnetaitoja, eikä mikään tunne ole kielletty. Sillä on kuitenkin väliämiten niitä tunteita säädellään. On ok olla vihainen, on ok olla eri mieltä asioista, mutta niitä tunteita olisi tarkoitus oppia säätelemään ja käyttäytymään sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla niistä hankalista tunteista huolimatta. Vai onko jonkun mielestä ihan om ja ymmärrettävää että aikuiset huutavat ja raivoavat julkisesti, tai edes kotonaan toisille ihmisille? Niinpä! Kyllä nää ”hullut” saa pitkiä katseita ja muut väistelevät toiselle puolelle katua kun tuollainen tulee vastaan. Ei sitä normaalina käytöksenä nähdä. Miksi siis lapselle saisi huutaa, jos ei aikuisellekaan? Miten se lapsi oppisi itsekään muuta toimintatapaa? Lapset mallintavat käytöstään aikuisen esimerkistä. Kyllä on tunne-elämän kehitys jäänyt kesken aikuisella joilla ei muuta keinoa ole kuin huutaa ja raivota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään huuda. Ei yleensäkään ole tapana huutaa ihmisille, enkä todellakaan halua opettaa huonoja vuorovaikutusmalleja lapsille. Ne jotka pitää huutamista normaalina, on oikeasti keinottomia lastensa kanssa, ja ovata ajautuneet tilanteeseen jossa kokevat ettei muu kuin huutaminen auta, ihan siksi koska eivät ole pienestä lähtien panostaneet normaaliin kanssakäymiseen. Moni sivuuttaa lapset, ei juttele ”turhia”, ei jaksa perustella ja selittää asioita. Kyllä lapsikin sillätavalla oppii sivuuttamaan aikuisen. Miksi häntä kiinnostaisi aikuinen kun ei kerran hänkään vaikuta aikuista kiinnostavan. Aikuista kiinnostaa ainoastaa se että lapsi tottelee, ei se mitä lapsi tuntee, kokee ja ajattelee.

Voi *piip* nyt taas mitä jeesustelua.. minä joudun välillä huutamaan, minulla keinot todellakin loppuu. Se ei silti tarkoita että en kasvata, en juttele, kuuntele tai opeta vuorovaikutusta tai minua ei kiinnostaisi mitä lapsi tuntee kokee ja ajattelee. Lapsilla on erilaisia temperamentteja ja aikuisilla erilaisia voimavaroja, näillä nappuloilla pelataan mitä on jaettu, kukin parhaansa mukaan.

Se koira älähtää…

Jep todellakin älähdän!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnustan: minä huudan. Pari tuntia sitten seisoin portailla ja huusin "syömään", koska lapset ovat täällä jossain pitkin pihaa enkä lähde jokaista erikseen etsimään.

Tätä pelkäsin

Tiedän, kaupungissa laitetaan viesti ja lasten rannekkeet ilmoittaa, että nyt kotiin. Meillä maalla toimii manuaalinen kokoonkutsunta.

Vierailija kirjoitti:

Lapsesi eivät siis koskaan ole nähneet suuttumusta eikä vihaa. Ilmeisesti eivät näitä tunteita saa myöskään kotona koskaan näyttää. Miten ajattelet lastesi oppivan käsittelemään itsessään ja muissa näitä tai muita tunteita?

Muistan kuinka yksi äiti ylpeili sillä, että ei koskaan sano lapsilleen ei vaan johdattaa tilanteen muihin asioihin, jolloin ein sanomista ei tarvita. Sama äiti kertoi myös, että oli seisottanut alle kouluikäistä lastaan sisävaatteet päällä lumihangessa ulkona.

Olen eri, mutta ei kai sitä suuttumusta tarvitse huutamalla näyttää. Vanhempani eivät koskaan huutaneet vaikka vihassa olivatkin joskus.