Lue keskustelun säännöt.
Etäisyys ja vanhenevat vanhemmat
10.06.2014 |
Minulla oli tavallinen lapsuus. Lapsuusmuistoja on sekä hyviä että ristiriitaisia. Vanhempani lopettivat fyysisen läheisyyden (syli, silittely) kanssani kun olin noin 12 v. Sanoivat, että olin jo iso, ja nauroivat, loukaten näin tunteitani! Korvasin läheisyyden kaipuuni hoitamalla lemmikkejäni. Muuten minusta huolehdittiin.
Muutin pois kotoa kun olin 17 v. Oli liiian ahdistavaa jäädäkään. Löysin ikäiseni poikaystävän kun olin 19 v ja muutimme yhteen usemmaksi vuodeksi. Olin rohkea ja elin omaa elämääni!
Menetin hänet, kun annoin vanhempieni vaikuttaa liikaa suhteeseemme. Tuli paineet lapsenlapsien saamisesta, vanhempieni epäilyksiä, että onko mies oikeasti sitä miltä näyttää jne. En tiedä olisiko suhde päättynyt muutenkin eroon, mutta vanhempani eivät hyväksyneet sitä läheisyyttä aidoksi, jota meillä oli poikaystävän kanssa suhteemme kantavana voimana. Poikaystävältä opin kuitenkin paljon hellyyttä. Oli iso menetys, kun vanhempani eivät hyväksyneet häntä, elämäni rakkautta.
Vanhempani olivat uskotelleet minulle, että suhde ei kestä. Sitten kun hänet menetin, osittain omasta aloitteestanikin, äitini huomasi, että menetin jotain aitoa.
Olen tuntenut aina, että äitini ei ollut aidosti isäni kanssa! Toivoin siksi jo lapsena heidän eroavan, mutta sitä ei ole tapahtunut! Isäni manipuloi minut eroamaan poikaystävästäni ja vaati minulta menestystä, ei onnellisuutta. En saanut vanhempieni tukea, joten ongelmat kasvoivat suuriksi. Poikaystäväni ei ollut heille riittävän hyvä vävyksi.
Löysin toisenlaisen rakkauden, kohtalotoverin. Menin naimisiin ja sain lapsiakin. Ajattelin, että näin on parasta onnettomassa tilanteessa, että osa unelmista toteutuu yhden osa toisen kanssa. Olen elänyt aikuista elämää.
Lapsia saatuani olen surrut, kun vanhempani ovat kovin etäisiä isovanhempinakin. Miehenikin on tullut hylätyksi toisen vanhempansa osalta toisen aiheuttaessa hylkäämisen. Koen, että olemme kohtalotovereita, mieheni ja minä. Minä olen meistä se vahvempi, joka on vaatinut oikeutta ja puhunut suunsa puhtaaksi. Puhuin vanhemmillenikin, mutta menneisyyttä en silti saa muutetuksi, enkä tulevaisuutta miellyttävämmäksi kohdata.
Puolustin vanhemmilleni ex:ääni ja kehotin aikoinaan myös vanhempiani pohtimaan, että eroaisivat itse! Minä erosin, mutta he eivät, vaikka piti mennä toisinpäin! Manipuloivat!!!
Vietämme kesäisin yhdessä aikaa vanhempieni kanssa mökillä. He ovat iloisia, kun näkevät lastenlastensa kasvun. Saivat mieleisensä vävynkin! Lapseni saavat fyysistä läheisyyttä vanhempieni nähden, mutta vanhempieni ja minun välillä sitä ei ole ollut sen jälkeen kun olin 12 v. Se että olen nykyisin lämmin ihmisenä on aika pitkälti ex-poikaystäväni rakkauden aikaansaannosta ja nykyinen yrittää parhaansa siihen lisänä.
Vanhempani eivät siis päässeet ex-poikaystävästäni, sillä hän on nyt sisälläni ja mukana teoissani! Nykyinen miehenikin ja lapsemme kohtaavat ex:äni kauttani. Mietin että mitä tälle hyvälle ihmiselle kävi? Jäikö hänelle edelleen yhtä paljon hyvyyttä, kun minä tunsin saaneeni häneltä?
Olihan ero iso pettymys. Erotessamme ajattelin, että ero on turha, mutta kun ex halusi erota, niin en halunnut vastustaakaan. Olin oppinut läksyni jo ennen eroa. Viimeiseksi halusin vain hyvää. Kuolema jääden eloon meille molemmille!
En osoita fyysistä läheisyyttä vanhemmilleni. Mietin, että kohta varmasti jompi kumpi heistä kuolee. Olemme eläneet niin kauan erossa toisistamme ja kohta he kuolevat! Olen menettänyt ex-poikaystävänikin eniten heidän tahdostaan ja silti he eivät olleet minulle läsnä! Miksi he eivät ole olleet läsnä lapsenlapsilleen viimeisen 10 v aikana? Odotan kuolemaa ehkä jo tänä kesänä, ehkä seuraavana vuonna. Heidän voimansa hiipuvat vauhdilla. Tai ehkä he menettävät arkisen elämänsä ja joutuvat moniksi vuosiksi laitokseen, kunnes keuhkokuume korjaa pois tästä ajasta.
Vanhemmille nousee kyyneleet silmiin, kun lähdemme pois heidän luotaan. Enintään voin halata, mikä on erikoista, koska hellyys väliltämme loppui kun olin 12 v. Tuntuu pahalta jättää vanhemmat yksin odottamaan kuolemaa. Heillä on tietenkin se oma elämänsä, johon me kuulumme vain vähän.
Soitan heille usein. Se on tapani pitää yhteyttä. Miten tästä eteenpäin? Olisiko heidän parempi kuolla silloin, kun lapsenlapset leikkivät onnellisina mökillä? Nukahtaa vain siihen tuoliin? Miten tästä eteenpäin?
Kommentit (5)
Kiitos kun jaoit kokemuksiasi. Koen vaikeaksi, nyt kun vanhemmistani tulee vanhoja ja hauraita. En tiedä, että miten heitä oikein hoitaisin. Itkevät vanhukset. Kääk!
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minun vanhempani syyllistävät vanhuudellaan.
Jos tietäisivät, mitä oikeasti koen heitä kohtaan, he toivoisivat minun pysyvän kaukana heistä.
Kun minä olin lapsi ja avuton, minua haukuttiin ja kaikki tehtiin kärsimättömästi ja vihaisesti. Sain piiskaa jo hyvin pienenä, ensimmäinen muistikuva 3-v. ja syy oli suunnilleen maitolasin kaatuminen.
Omia vanhempiaan kohtaan he "hoitivat velvollisuutensa", yksi isovanhemmista oli joskus vanhainkodista meillä. Häntä hoidettiin samalla kärsimättömyydellä "syö nyt äläkä yski!" "taasko pitää viedä vessaan?" halveksunnan aistin äänensävystä. Toisella isovanhemmalla käydessä isäni syötti väkisin hänelle ruokaa ja oli selvästi vaivaantunut, kun oma vanhempi oli avuton.
Nuorempana syyllisenä pohdin, miten voisin antaa vanhemmilleni hoivaa ja rakkautta kun he vanhenevat. Nyt ajattelen, että miten voin pitää piilossa haluni kiduttaa ja rankaista heitä kaikesta, mitä he ovat tehneet heikommilleen.
Kasva aikuiseksi ap, kuulostaa olevan lyhyt napanuora vieläkin. Ajattele omilla aivoillasi.
12-vuotiaana lakkautti ottamasta syliin? On sellainen teini-ikää lähestyvä tytönköllykkä jo aika raskas sylissä pidettäväksi :D Päätöksen poikaystävän jättämisestä olet tehnyt sinä yksin, eivät vanhemmat. Ja miksi tahkoat nuoruuden ihmissuhteita, kun on olemassa jo puoliso ja lapset?!
Aikuinen ihminen haikailee toisen aikuisen, puolisonsa syliin eikä vanhempiensa väliin nukkumaan. Kiva että välit omiin vanhempiesi ovat tallella, olette nyt kaikki aikuisia ja isin syliin ei enää kiivetä. Kanssakäyminen on keskustelua, yhdessä oleilua, lastenlasten elämästä nauttimista.
Vääjäämätöntä on, että jokainen vanhenee ja sitten kuolee pois. Luopumiseen valmistautuminen alkaa monilla juuri tuossa vaiheessa, kun lasten myötä tajuaa elämän rajallisuuden. Normaalia.
Itsellänikin on etäiset vanhemmat, mutta ajattelen että se on vain luonnollista. He ovat sota-ajan lapsia suurperheistä molemmat. Heidän lapsuudessaan lapsen täytyi jo hyvin pienenä kasvaa ulos sylistä, koska uusi lapsi oli jo tulossa. Eikä lapsia silloin niin ollut tapana helliä pikkuvauvoja lukuun ottamatta, pilallehan ne lellittelystä menevät sanoi isoäitinikin.
Niinpä aika lailla tiedostamattaan omat vanhempani, vaikka heillä oli vain 2 lasta, jatkoivat sitä, että jo 3-4 vanha oli "iso tyttö" tai "iso poika", jonka ei enää kuulu syliin tunkea. Ja kyllähän minä varsinkin herkkänä lapsena sen äkkiä opin että minun ei enää kuulu sellaista. Ja toki meillä aikuisenakin on sitten sama, että esim. fyysinen kosketus ei ole mitenkään luontevaa. Mutta en oikeastaan pidä sitä mitenkään pahanakaan asiana, enkä tiettyä henkistäkin etäisyyttä. Olen äitini ja isäni kanssa kuin ystävä, ei kuin vanhempien lapsi.
Tähän pääseminen on toki edellyttänyt sen ymmärtämistä, että vanhemmat ovat tehneet parhaansa, vaikka se on joskus ollut jopa väärin. Minuakin on kontrolloitu seurustelukumppanien valinnastani esimerkiksi, ja välit oli välillä äitiin vuosia täysin poikkikin, kun hänestä avioituminen "mutakuonon" (espanjalainen) kanssa oli niin pöyristyttävää. Myöhemmin kuulin, että hän oli peloissaan kuvitellut kaikki ne vuodet, että mies hakkaa minua yötä päivää ja miettinyt mahdanko vielä olla hengissä. Ja pelännyt että kun ei vaan lapsia tekisi, kun ne hullut hakkaa niitäkin, ne semmoiset ulkomaalaiset. Äidillä oli siis pohjimmiltaan hyvä tarkoitus suojella minua, hänellä vaan oli vääriä käsityksiä ulkomaalaisista, joista ei päässyt millään yli.
Mitä tulee omien vanhempien vanhenemiseen, niin minä ajattelen, että ei sen tarvitse sen kummempaa läheisyyttä olla kuin meillä on. Käymme silloin tällöin, jutellaan, sitten lähdetään pois. En minä tunne mitään syyllisyyttä heidän yksin jättämisestään - toistaiseksi he ovat ensinnäkin kaksin, ja eivätpä hekään osaisi, lapsesta asti läheisyyskammoisiksi kasvatettuina, ottaa toisen aikuisen läheisyyttä vastaan. Eikä oikein vauvaa isomman lapsenkaan.