Ystävä ei puhu ollenkaan lapsensa vakavasta sairaudesta, vaikka olen sanonut sata kertaa olevani tukena

Kaikki eivät nyt vaan ole sellaisia joita kiinnnostaa puhua asioista.

Et voi pakottaa. Ehkä hän puhuu puolisolleen tai lapsen isovanhemmille.

Ehkä hän myös haluaa seurassasi elää normaalia elämää eikä velloa sairauden aiheuttamissa tunteissa. Läsnäolo on tukemista vaikkei juuri siitä asiasta puhuttaisikaan.

Onhan tämä provo? Toivottavasti.

Ehkä se riittää että olet läsnä, vaikka et sanoisi mitään. Moni "hyvä ystävähän" hylkää tuossa vaiheessa kun tulee isoja murheita elämään. Puhuu sitten aikanaan, kun pääsee pahimmasta shokista eroon, ehkä.

Kun minulla oli rankkaa, tuntui siltä, että pari ihmistä halusi "olla tukenani" lähinnä uteliaisuutensa vuoksi. Soittelivat muutaman päivän välein ja halusivat ajantasaisen raportin tilanteesta. Oli outoa olla sosiaalip*rno-ohjelmanumero, joten lopulta lakkasin vastaamasta puhelimeen.

Jospa hän käsittelee asiat mieluiten itse? Minulla oli ennen ystävä, joka halusi aina kaivaa kaikki yksityisasiani esille ja käsitellä niitä. Oli todella ahdistavaa, kun tuntui että mitään yksityisyyttä ei saanut olla, ja sitten hän vatvoi ja vatvoi omia mielipiteitään, eikä edes tiennyt koko tarinaa, koska en kuitenkaan ihan kaikkea kertonut (vaikka painostus oli todella kova).

Paras tapa tukea voi todellakin olla nyt se, että keskitytte ihan muihin asioihin. Ystäväsi voi ajatella sinua rauhan keitaana ahdistavan elämäntilanteen aikana.

Hienoa, että ajattelet ystäväsi vointia. Voihan olla, että hän käy jossain juttelemassa, muttei ole kertonut siitä. 

Yhden kerran mielestäni voit kysyä: hei, haluatko kertoa miten jaksat kaiken tämän? Kuuntelen mielelläni. mutta jos hän sanoo: ei kiitos, en halua, niin sitten sitä on kunnioitettava. Vielä voit toki tarjoutua käytännön avuksi vaikka kauppareissuja tms hoitamaan, jos se sinulle olisi luontevaa. 

Et liene hänen ainut sosiaalinen kontaktinsa, vai olenko väärässä. Kaikki eivät vain halua avautua kaikille, vaikka kyseessä olisi hyväkin ystävä. 

Ehkä olet antanut itsestäsi juoruilijan kuvan.

Että semmottii tänään...

Ehkä hän juttelee asiasta muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.

Jumalauta mikä sekaantuja. Anna sen ”ystäväsi” olla ja mene leikkimään terapeuttia jonnekin muualle!

Itselläni on velkaa ja keskivaikea masennus johon en uskalla hakea apua koska pelkään että joudun saikulle. Parisuhteesta jäljellä haaleat hiilet. Lähisukua ei ole. Pari kaveria on joita tapaan joskus, mutta koskaan en näistä asioista heille avaudu. Kuuntelen mieluummin heidän asioitaan tain höpisen joutavia koska se on pieni loma kehää kiertävistä ajatuksistani. Ei kukaan kuitenkaan pääni sisälle pääse tai velkojani maksa saati ala tällaisen kanssa parisuhteeseen niin miksi pilata ne vähätkin kontaktit ulkomaailmaan aiheilla, joita muutenkin vatvon 24/7.

Vierailija kirjoitti:

Ehkä hän juttelee asiasta muiden samassa tilanteessa olevien kanssa.

Tämä. Mä en ole koskaan tuntenut tarvetta jutella ystävieni kanssa sen enempää omista sairauksistani kuin lapseni vammaisuudestakaan. Tutustuin kuitenkin aikoinaan naiseen, jolla on myös vammainen lapsi. Ystävystyttiin ja hänen kanssaan puhuttiin lastemme vammaisuudestakin, mutta ei ollut mitään tarvetta puhua sellaisten kanssa, jotka olisivat vain kuunnelleet hoo moilasena. Vertaistuki auttaa, ei se, että puhuu asiasta kaikille.

AP on kuvitellut omassa mielessään, kuinka he keskustelevat, puhuvat, analysoivat ystävän tilannetta teekupposten äärellä. Kuten amerikkalaisissa tv-sajoissa on tapana.

Jos elämä pyörii tuon sairauden ympärillä, ystävien kanssa voi haluta puhua muista asioista. Pääsee edes hetkeksi irti.

Jos on tuputtanut tukeaan "sata kertaa," niin tilanne helposti meneekin juuri tällaiseksi.  Kaveri vaistoaa, että toinen haluaa vain olla utelias ja tietää kaiken.  Silloin sitä helposti sulkee umpeen koko asian.

Ja miten sitten tukisit?  Et mitenkään muuten, kuin puhumalla asiasta, mutta jos toiselle se puhuminen ei tuo lohdutusta, niin silloin ei kannata tehdä asiasta yhtään sen suurempaa kuin se nyt on.

Vuosia sitten kun mieheni teki itsemurhan, eräs tuttava alkoi erityisesti ottaa yhteyttä ja esiintyä tukihenkilönä, jopa soitti eräälle psykiatrisen poliklinikan työntekijälle ja kertoi tilanteestani ja kuinka minuun pitäisi ottaa yhteyttä, koska tämähän on ihan kauhea tilanne.  Tästä puhelusta sain tietää vasta myöhemmin kiertotietä, eikä minuun kukaan yhteyttä ottanut, Luojan kiitos.  En minä hoitoa tarvinnut, ehkä enemmän tämä tuttava itse.

Minusta tämä tuttava halusi vain mässäillä asialla ja olla siinä jotenkin mukana, kun olihan se nyt erikoinen ja puhuttava asia ja hänkin saisi siinä sitten jonkinlaista tärkeyttä osakseen.  Ei mennyt kuitenkaan hänen haluamallaan tavalla tämä asia.  

Tämän tyyppisissä asioissa pitää olla hirveän varovainen.  Ymmärrän kyllä sen, että aina ei tiedä, mitä pitäisi tehdä, kun jollekin tapahtuu jotain tosi ikävää.  Odottaako toinen yhteydenottoa, vai toivooko, ettei kukaan puuttuisi asiaan?  Joskus se puhuminen on helpompaa ihan vieraalle, kuin ystävälle tai sukulaiselle.  En osaa itsekään sanoa, mistä se johtuu.  

Kuulostat aika pelottavalta ystäväksi ...

Juuri noiden ns "myötäeläjien" vuoksi en aikoinaan kertonut omasta vakavasta sairaudestani kuin omalle perheelle ja yhdelle ystävälle.