Vietiinkö teitä lääkäriin 80-luvulla?

Vierailija kirjoitti:

Minua ei viety lääkäriin 80- eikä edes 90-luvulla. Muistan kyllä joskus käyneeni lääkärissä, mutta aika nihkeää se oli. Minulla oli jo lapsena migreenikohtauksia, mutta siitä vaan piti kärsiä. Matkapahoinvoinnista piti kärsiä. Sain migreeniin apua vasta 30-vuotiaana. Mulla oli/on yliliikkuvat nivelet ja muuta vaivaa, jonka takia sain lähetteen fysioterapiaan. Vanhempieni mielestä se oli turhaa ja käynnit lopetettiin. Nyt kärsin aikuisena edelleen. Kärsin teininä pahasta aknesta, mutta siitäkin piti vain kärsiä. Pitkän suostuttelun jälkeen äiti suostui tilaamaan minulle ajan lääkärille. Äiti yritti jopa lääkärille sanoa, että eihän tätä nyt mitenkään tarvitse hoitaa. Sain kuitenkin lääkkeet ja painotettiin tulemaan uudestaan, jos se ei auta. Ei auttanut, mutta vanhempieni mielestä oli turhaa vaivata lääkäriä uudestaan. Niinpä kärsin aknesta koko nuoruuteni. Minulla on arpia vielä aikuisenakin. Minulla on todettu synnynnäinen sairaus 30-vuotiaana. 

Vanhemmillani on edelleen epäluuloinen asenne lääkäreitä kohtaan. Heitä ei saa menemään lääkäriin mistään syystä. Lisäksi ärsyttää ihan hirveästi tuo asenne, että anteeksi, että meidänkin perheemme on olemassa. Kaikessa pitää väheksyä itseään ja tuntea olevansa vaivaksi lääkäreille ja koko yhteiskunnalle. Kaikkia vaivoja pitää vähätellä ja kaikki heikkous ja sairaus on häpeällistä. Kouluun ja töihin pitää mennä 40 asteen kuumeessa, ettei vaan ole häpeäksi ja että saa reippaan ja hyvän ihmisen palkinnon. Parempi olla käsi murtuneena, ettei vaan mene tuhlaamaan yhteiskunnan varoja meihin vähäpätöisiin maan matosiin. Tai sitten sinne lääkäriin mennään pyytelemään anteeksi, että me nyt näin aiheutamme teille ylimääräistä työtä tällä sydänkohtauksella. 

Olen kärsinyt itsetunto-ongelmista koko ikäni  ja pitänyt itseäni arvottomana ihmisenä. On ollut kova työ opetella, että minäkin olen arvokas siinä missä muutkin. 

Ex-mieheni on todella julma ja ilkeä, mutta myös hämmentävän alemmuudentuntoinen ja hänessä asustaa jossain syvällä häpeä samantyyppisen kotikasvatuksen tuloksena. Uskoisin, että exän ongelmista suuri osa voi pohjautua siihen patologiseen häpeäntunteeseen, jota kompensoi aggressiivisuudella. Itse olen toisenlaisesta perheestä ja minut todellakin vietiin lääkärille, jos oli tarvetta. Oli eräänlainen kulttuurishokki tutustua ex-mieheni perheeseen lähemmin.

Vierailija kirjoitti:

Lääkäriin meno oli ennen vanhaan kynnyksen takana, koska "jos sitä turhaan ja ne ei tykkää". Häpeän pelko ajoi terveen järjen yli ja lapsia kohdeltiin välistä sellaisella kylmällä välinpitämättömyydellä, että nykyään sitä ei voi käsittää. Tosin en tiedä miten hyvin vanhemmat olivat perillä terveysasioista kasarin alkupuolella, ei varmaan mitenkään kun olivat yksinkertaisia duunareita. 

Ja jos se maksaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei viety ja päiväkodissa ja koulussa oltiin vaikka oltais oltu kuinka kipeinä.

Koulusta ei päästetty kotiin, jos kuume oli hitusen alle kriittisen rajan.

Olen syntynyt -57, ja minulta leikattiin nielurisat kymmenvuotiaana toistuvien angiinoitten takia. Tapaturmia ei onneksi sattunut. En muista yhtään lääkäri- tai neuvolakäyntiä koko lapsuudessani, kaikki hoidettiin kotona. Äiti oli lääkäri.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua ei viety lääkäriin 80- eikä edes 90-luvulla. Muistan kyllä joskus käyneeni lääkärissä, mutta aika nihkeää se oli. Minulla oli jo lapsena migreenikohtauksia, mutta siitä vaan piti kärsiä. Matkapahoinvoinnista piti kärsiä. Sain migreeniin apua vasta 30-vuotiaana. Mulla oli/on yliliikkuvat nivelet ja muuta vaivaa, jonka takia sain lähetteen fysioterapiaan. Vanhempieni mielestä se oli turhaa ja käynnit lopetettiin. Nyt kärsin aikuisena edelleen. Kärsin teininä pahasta aknesta, mutta siitäkin piti vain kärsiä. Pitkän suostuttelun jälkeen äiti suostui tilaamaan minulle ajan lääkärille. Äiti yritti jopa lääkärille sanoa, että eihän tätä nyt mitenkään tarvitse hoitaa. Sain kuitenkin lääkkeet ja painotettiin tulemaan uudestaan, jos se ei auta. Ei auttanut, mutta vanhempieni mielestä oli turhaa vaivata lääkäriä uudestaan. Niinpä kärsin aknesta koko nuoruuteni. Minulla on arpia vielä aikuisenakin. Minulla on todettu synnynnäinen sairaus 30-vuotiaana. 

Vanhemmillani on edelleen epäluuloinen asenne lääkäreitä kohtaan. Heitä ei saa menemään lääkäriin mistään syystä. Lisäksi ärsyttää ihan hirveästi tuo asenne, että anteeksi, että meidänkin perheemme on olemassa. Kaikessa pitää väheksyä itseään ja tuntea olevansa vaivaksi lääkäreille ja koko yhteiskunnalle. Kaikkia vaivoja pitää vähätellä ja kaikki heikkous ja sairaus on häpeällistä. Kouluun ja töihin pitää mennä 40 asteen kuumeessa, ettei vaan ole häpeäksi ja että saa reippaan ja hyvän ihmisen palkinnon. Parempi olla käsi murtuneena, ettei vaan mene tuhlaamaan yhteiskunnan varoja meihin vähäpätöisiin maan matosiin. Tai sitten sinne lääkäriin mennään pyytelemään anteeksi, että me nyt näin aiheutamme teille ylimääräistä työtä tällä sydänkohtauksella. 

Olen kärsinyt itsetunto-ongelmista koko ikäni  ja pitänyt itseäni arvottomana ihmisenä. On ollut kova työ opetella, että minäkin olen arvokas siinä missä muutkin. 

Ex-mieheni on todella julma ja ilkeä, mutta myös hämmentävän alemmuudentuntoinen ja hänessä asustaa jossain syvällä häpeä samantyyppisen kotikasvatuksen tuloksena. Uskoisin, että exän ongelmista suuri osa voi pohjautua siihen patologiseen häpeäntunteeseen, jota kompensoi aggressiivisuudella. Itse olen toisenlaisesta perheestä ja minut todellakin vietiin lääkärille, jos oli tarvetta. Oli eräänlainen kulttuurishokki tutustua ex-mieheni perheeseen lähemmin.

Häpeä on ollut paljon käytetty kasvatusmetodi.

Kun tässä vielä on oltu epäjohdonmukaisia, on seurauksena kaikenlaista häpeällistä(tai sellaiseksi kuviteltua) vauhkona pelkääviä ihmisiä.

Vietiin jälkijunassa. Erityisesti yhden kerran muistan, olin kaatunut niin että sääreen tuli haava josta näkyi luu. Kun vertavuotavana tulin kotiin nilkuttaen, isä karjaisi että pakko tuo on viedä sairaalaan, pe*****.n peni*** ja lä**ytti avar***a poskelle. Äiti kiehui raivosta ja oli puhumatta monta viikkoa, välillä sihisten että hän kaivaa totuuden minusta esille. Minkä totuuden, sitä en vieläkään tiedä. Jalkaan tuli 13 tikkiä, komiat arvet jäi. Totuus on vielä selvittämättä.

"Herran pelko on viisauden alku."

Alemman yhteiskuntaluokan keskuudessa tätä on toisteltu tarkoittaen "herralla" mitä tahansa yli-inhimillisen korkeasti koulutettua henkilöä(milloin ei ole tunnettu vihaa ja halveksuntaa).

Yo-merkonomia, insinööriä tai - Herra paratkoon! - lääkäriä!

Lääkärille on madeltu pakon edessä anteeksipyydellen.

Kummitätinikin suusta olen kuullut tuon nimenomasn tuossa merkityksessä.

Aika harvoin, mutta ei ollut tarvetta, ja silloin kun oli niin mentiin yksityiselle lääkäriasemalle, meillä oli silloin vakuutusyhtiö Sammon sairausvakuutus(kortti) ei tarvinnut edes omaa rahaa käyttää ensin, toisin kuin nykyisin.

Se oli erittäin hyvä vakuutus ja kohtuu hintainen, mutta päättyi kun täytin 18v ja vuosi oli silloin 1994.

Ei viety edes 90-luvulla. Epäily hoitamattomista murtumista, kalliita lääkkeitä ei ostettu edes lääkärin määräyksestä, mieluummin katsottiin kun taapero kitui tuskissaan. Korvatulehdus sai muhia rauhassa ja huutoitku iltaisin kiellettiin piiskauksen uhalla. Puoliksi leikkautunut peukalon pää käytiin näyttämässä kun se alkoi haista ja puskea keltaista mätää. Ihmettelen, ettei yhtään lasua tehty. Vanhemmat eivät olleet normaaleja, mutta en näin äitinä ymmärrä miten joku voi tehdä niin lapsilleen. Itse vien liian? herkästi lääkäriin.

Ei viety lääkäriin viikonloppuna, koska siitä olisi ollut liikaa vaivaa. No mitä murtuneista kylkiluista turhaan valittamaan. Sitten kun pääsin lääkäriin niin siellä annettiin yksi särkylääke röntgenin jälkeen ja kotona joutui parantelemaan itsensä ihan ilman mitään. Kouluun oli myös heti pakko mennä ja ainoa helpotus oli lupa istua liikuntatunnit seuraavat 3vk. Vietin monta viikkoa nukkumatta, koska pelkkä hengittäminenkin sattui.

Ennen kaikki oli paremmin!

Paitsi lasten oikeudet.. aika järkyttävää luettavaa tämä :(

Kyllä on viety. Outoa olisi jos ei.

Lääkärille vietiin jos aihetta oli. Toki kynnys lähteä oli korkeammalla kuin nykyisin. Tikkausta vaativat haavat, korvatulehdukset ja kitarisojen leikkaus hoidettiin lääkärillä, lukuisat oksennustaudit ja kuumeet hoituivat kotona keltaisella jaffalla ja läjällä Aku Ankkoja vanhempien työpäivien aikana.

Omien lapsien kuumeet sun muut vaativatkin jo yhteyden hoitajaan joka kirjoitti mulle lomapäiviä lapsen hoitamiseen, ei käynyt laatuun että sairas lapsi jäisi yksin kotiin.

Mm. seuraavat sairastin kotona:

- pyöräilyssä sattunut hiekkainen ja mätivä avohaava polvessa (luu näkyvissä)

- aivotärähdys (vanhemmat vaan raivosivat, etten saa nukahtaa)

- toistuva pitkäkestoinen ja runsas nenäverenvuoto

- usean sentin mittainen ja kohtalaisen syvä viiltohaava jalkapohjassa (kesti todella kauan parantua ja kävely oli ihan helvettiä)

tosi helposti veivät. Itse 20 vuotta myöhemmin en vienyt lastani ollenkaan yhtä helposti. 

Vierailija kirjoitti:

tosi helposti veivät. Itse 20 vuotta myöhemmin en vienyt lastani ollenkaan yhtä helposti. 

Ja toisaalta hyvä niin. Olisin ehkä kuollut aivokalvontulehdukseen ellen olisi saanut hoitoa niin nopeasti.

Up

Minä en ole koskaan käynyt lääkärissä muuten kuin työpaikan terveystarkastuksissa n.10 vuoden välein. Viimeinen oli 60-vuotistarkastus.

Kyllä tietenkin. Aina kun oli tarve.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ole koskaan käynyt lääkärissä muuten kuin työpaikan terveystarkastuksissa n.10 vuoden välein. Viimeinen oli 60-vuotistarkastus.

Miksi alapeukku? Totta se on - koputan puuta, mutta en ole ollut niin sairas, että olisi tarvinnut lääkäriin mennä. Ja nytkin sain puhtaat paperit, ei lääkkeitä.