Narsistien lapset? Lukeeko teilläkin selässä lappu ”saa kohdella paskasti ja arvottomasti”?

Ei mene edes viittä sekuntia, hölmö

Itse olen törmännyt tuohon ilmiöön. Veikkaan että kun ihminen käyttäytyy jotenkin valmiiksi nöyristelevästi niin se ärsyttää ns normaalilla itsetunnolla varustettua ihmistä. Se jolla on asiat menneet ok elämässä voi luottaa siihen että ne menee hyvin jatkossakin. Tavallaan se pelko että jää alakynteen sekä että ei ole luottoa siihen että tulisi hyvin kohdelluksi tekee olemuksesta nimenomaan pelokkaan näköisen.

En tiedä vastausta. Kunpa tietäisin. Itse yritän laihoin tuloksin hoitaa omalla kohdalla asiaa rentoutusäänittein, siis aiheella ”paranna itsetuntoa”.

Etsi mielenrauha.

Mä luovutin. Ympäröin itseni nykyään vain hyvillä ihmisillä. Ja pysyn kaukana kiusaajista. En jaksa olla puolustamassa itseäni koko ajan. 

Narsistin lapset ovat LIIAN kilttejä ja ystävällisiä. Tilanteeseen pitää tulla röyhkeästi, ehkä vähän tönäistä jotakuta tai ainakin sanallisesti tölväistä. Tällöin muut ihmiset alkavat ALITAJUISESTI kunnioittaa, vaikka alkuun tietoisesti pitävätkin mulkkuna ja urpona.

Jos taas tulet tilanteeseen hyvin kiltisti ja sovittelevasti, kestää sen viisi sekuntia ja ihmiset katsovat että jaahas, tuollainen kyykytettävä tossukka. Ja alkavat käyttäytyä sen mukaisesti.

Surullista mutta totta. Olen narsistin lapsena itse joutunut opettelemaan tuon itsetunnon näyttelyn. Yleensä etsin jonkun kiusaajahenkisen tyypin uudesta yhteisöstä ja nöyryytän tätä jollakin tavalla. Näin saan hyvän aseman ja saa ainakin puolisen vuotta olla suhteellisen rauhassa, kunnes pitää jälleen järjestää joku kohtaus asemansa säilyttämiseksi.

Ei ole. Emme asu menneisyydessä.

Kuuntele youtubesta Dr Ramania. 

Luki, kesti kauan ennen kuin ymmärsin syyn siihen.

Olen alkanut kallistua sille hörhö-uskomukselle että ihmiset todellakin lukee tiedostamatta toistensa auraa, ja näkee siitä jotenkin juuri pelot, ahdistuksen, kaltoinkohtelun jne ja jotenkin sitten haistavat että tässä on hyvä uhri jota voi kohdella paskasti.

Mulle on myös aina käynyt tuo että mä jään ilman. Siis vaikka koulussa joku jakoi karkkia, työpaikalla kakkua, urheilukisoissa heijastimia, oli mitä tahansa siis, niin mun kohdalle kun tullaan niin sitä ei anneta, vaan mut ohitetaan. Tätä on vaikea sanoittaa ja tiedän että tuo kirjoitettuna on lapsellisen kuuloinen esimerkki. Mutta tiedän että samaa kokeneet tajuaa mitä tarkoitan. Että olen jotenkin niin arvoton ja vähäpätöinen että mulle ei tarvi antaa sitä asiaa (karkki, tarra, kakku) vaan mennään mun ohi ja annetaan sille joka henkii arvokkuutta ja tärkeyttä.

Vierailija kirjoitti:

Luki, kesti kauan ennen kuin ymmärsin syyn siihen.

Mitä teit sitten asialle kun ymmörsit?

Vierailija kirjoitti:

Narsistin lapset ovat LIIAN kilttejä ja ystävällisiä. Tilanteeseen pitää tulla röyhkeästi, ehkä vähän tönäistä jotakuta tai ainakin sanallisesti tölväistä. Tällöin muut ihmiset alkavat ALITAJUISESTI kunnioittaa, vaikka alkuun tietoisesti pitävätkin mulkkuna ja urpona.

Jos taas tulet tilanteeseen hyvin kiltisti ja sovittelevasti, kestää sen viisi sekuntia ja ihmiset katsovat että jaahas, tuollainen kyykytettävä tossukka. Ja alkavat käyttäytyä sen mukaisesti.

Surullista mutta totta. Olen narsistin lapsena itse joutunut opettelemaan tuon itsetunnon näyttelyn. Yleensä etsin jonkun kiusaajahenkisen tyypin uudesta yhteisöstä ja nöyryytän tätä jollakin tavalla. Näin saan hyvän aseman ja saa ainakin puolisen vuotta olla suhteellisen rauhassa, kunnes pitää jälleen järjestää joku kohtaus asemans

a säilyttämiseksi.

Suosittelen terapiaa, sun pitää löytää hyvä itsetunto, se ei ole valtataistoa, ihmisille saa olla hyvä ja ystävällinen, mutta pitää olla terveet rajat siihen miten muut saavat sinua kohdella.

Tuttua minullekin.

Taustani on sama, eli narsistisen vanhemman nöyryyttämänä ja alistamana meni lapsuus ja nuoruus. Jälkiä korjaan yhä vieläkin nelikymppisenä.

Neuvoja on vaikea antaa, ymmärrän kyllä yhtä edellisistä vastaajista, joka kertoi tölväisevänsä ja etsivänsä muiden alitajuista kunnioitusta.

Olen miettinyt joskus samaa lähestymistapaa, mutta koen sen niin vastenmieliseksi itselleni, etten ole siihen ryhtynyt.

Koen tämän myös tavallaan suomalaiseksi ongelmaksi.

Asuin pitkään ulkomailla ja ihmeiden ihme minulle, ystävällinen ja kohtelias käytös olikin avain ihmisten kanssakäymisessä. En jäänyt kenenkään jalkoihin, minua kuunneltiin, olin huomattu, pidetty ja toisista ihmisistä oli myös helppo pitää.

Tölväisyjä, huonoa käytöstä ja kohteliaisuuden puutetta olisi pidetty erittäin moukkamaisena ja outona.

Suomeen paluu työtilanteen ja perhetilanteen vuoksi oli kylmää kyytiä. Mutta silti en ole opetellut tylympiä tapoja, eivät ole minun tieni ja ajattelen, että saan olla oma itseni vihdoinkin, myös Suomessa.

Ainoa toimivampi neuvo, jota yritän noudattaa, on se, että yritän pitää ikävät ihmiset mahdollisimman kaukana. En myöskään mieti mikä ihmistä vaivaa, on ihan sama, onko kyseessä narsisti, muu persoonallisuushäiriö, vai ihan vain k-pää. Näitähän riittää, eikä niile mitään voi. Omasta voinnista ja omasta perheestä voi ja pitää huolehtia.

Kiintymyssuhdeteoria selittää aika hyvin tämän. Vanhempiesi käytös ohjelmoitui hermoratoihisi, jo silloin kun olit alle 2-vuotias. Sitten sillä ohjelmalla pusket eteenpäin. Alitajuntasi ohjaamana mm. hakeudut sellaisten ihmisten seuraan, jotka kohtelevat sinua huonosti. Ohjelmoinnin voi korjata, kun tiedostaa ongelman ja ryhtyy rakastamaan itseään.  Terapiaa, meditointia, hypnoosia tms.

Kyllä sen näkee jos joku on lannistettu ja henkisesti puolustuskyvytön. Ikävät ihmiset löytävät siis helposti uusia kohteita joihin kohdistaa omaa v*ttuuntuneisuuttaan.

Olisko sun mahdollista käydä terapiassa yksityisesti? Toki narsismista on myös paljon kirjallista ym. materiaalia, johon voi itsenäisesti tutustua. Mulle oli kuitenkin ihan ehdotonta saada toisen ihmisen tuki, jotta opin pois siitä syvästä häpeästä, jota narsististen vanhempien näkymättömänä lapsena kasvaminen aiheutti. Itseään voi yrittää vakuutella omasta arvostaan, mutta huomattavasti voimakkaampi vaikutus on, kun näkee hyväksynnän toisen ihmisen silmistä ja kuulee sen äänensävystä.

Mä olin ennen niin "näkymätön", että esim. jonotustilanteissa mua suruitta ohiteltiin ikään kuin en olisi ollut paikalla enkä tietenkään uskaltanut sanoa vastaan. Oikein tunsin fyysisesti, miten kannoin itseni, "anteeksi että olen olemassa" ja yritin tehdä itsestäni mahdollisimman pienen ja huomaamattoman. Kun joskus harvoin yritin vaikuttaa "vahvemmalta" ja puolustaa itseäni, olin niin epäuskottava, että mulle naurettiin. Oli kertakaikkiaan tehtävä perinpohjainen työ, jotta opin oman arvoni. Nyt tuntuisi järjettömältä olla puolustamatta itseäni tarpeen vaatiessa.

Vierailija kirjoitti:

Tuttua minullekin.

Taustani on sama, eli narsistisen vanhemman nöyryyttämänä ja alistamana meni lapsuus ja nuoruus. Jälkiä korjaan yhä vieläkin nelikymppisenä.

Neuvoja on vaikea antaa, ymmärrän kyllä yhtä edellisistä vastaajista, joka kertoi tölväisevänsä ja etsivänsä muiden alitajuista kunnioitusta.

Olen miettinyt joskus samaa lähestymistapaa, mutta koen sen niin vastenmieliseksi itselleni, etten ole siihen ryhtynyt.

Koen tämän myös tavallaan suomalaiseksi ongelmaksi.

Asuin pitkään ulkomailla ja ihmeiden ihme minulle, ystävällinen ja kohtelias käytös olikin avain ihmisten kanssakäymisessä. En jäänyt kenenkään jalkoihin, minua kuunneltiin, olin huomattu, pidetty ja toisista ihmisistä oli myös helppo pitää.

Tölväisyjä, huonoa käytöstä ja kohteliaisuuden puutetta olisi pidetty erittäin moukkamaisena ja outona.

Suomeen paluu työtilanteen ja perhetilanteen vuoksi oli kylmää kyytiä. Mutta silti en ole opetellut tylympiä tapoja, eivät ole minun tieni ja ajattelen, että saan olla oma itseni vihdoinkin, myös Suomessa.

Ainoa toimivampi neuvo, jota yritän noudattaa, on se, että yritän pitää ikävät ihmiset mahdollisimman kaukana. En myöskään mieti mikä ihmistä vaivaa, on ihan sama, onko kyseessä narsisti, muu persoonallisuushäiriö, vai ihan vain k-pää. Näitähän riittää, eikä niile mitään voi. Omasta voinnista ja omasta perheestä voi ja pitää huolehtia.

Aika samalla tiellä ollaan, paitsi etten ole asunut ulkomailla, mutta onnekseni nuorena rakastuimme erään ulkomaalaisen kanssa ja sain siitä sitten vähän ikkunaa toisenlaiseen kanssakäymiseen, vaikka perhetilanteen ja oman nuoruuteni vuoksi en sitten voinut koskaan perustaa omaa perhettä hänen kanssaan. 

Suomessa on myös paljon hyviä tyyppejä. Pitää vaan etsiä rima riittävän korkealla sekä pitää ikävät ihmiset ja asenteet etäällä itsestä tai ainakin olla antamatta niiden mennä ihon alle, jos sellaisten ihmisten kanssa joutuu toimimaan. 

Hyvä synnyttää hyvää, se on rangaistus itselle, jos alkaa itseään kovettaa, jotta pärjäisi muiden kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Kiintymyssuhdeteoria selittää aika hyvin tämän. Vanhempiesi käytös ohjelmoitui hermoratoihisi, jo silloin kun olit alle 2-vuotias. Sitten sillä ohjelmalla pusket eteenpäin. Alitajuntasi ohjaamana mm. hakeudut sellaisten ihmisten seuraan, jotka kohtelevat sinua huonosti. Ohjelmoinnin voi korjata, kun tiedostaa ongelman ja ryhtyy rakastamaan itseään.  Terapiaa, meditointia, hypnoosia tms.

Näin se tosiaan varmaan on. Terapiaa en saa, omalla rahalla ei ole varaa vaikka työssä käyn (100e kerta). Onko mitään kirjoja tai äänitteitä mitä voisi suositella? Ap

Vierailija kirjoitti:

Olisko sun mahdollista käydä terapiassa yksityisesti? Toki narsismista on myös paljon kirjallista ym. materiaalia, johon voi itsenäisesti tutustua. Mulle oli kuitenkin ihan ehdotonta saada toisen ihmisen tuki, jotta opin pois siitä syvästä häpeästä, jota narsististen vanhempien näkymättömänä lapsena kasvaminen aiheutti. Itseään voi yrittää vakuutella omasta arvostaan, mutta huomattavasti voimakkaampi vaikutus on, kun näkee hyväksynnän toisen ihmisen silmistä ja kuulee sen äänensävystä.

Mä olin ennen niin "näkymätön", että esim. jonotustilanteissa mua suruitta ohiteltiin ikään kuin en olisi ollut paikalla enkä tietenkään uskaltanut sanoa vastaan. Oikein tunsin fyysisesti, miten kannoin itseni, "anteeksi että olen olemassa" ja yritin tehdä itsestäni mahdollisimman pienen ja huomaamattoman. Kun joskus harvoin yritin vaikuttaa "vahvemmalta" ja puolustaa itseäni, olin niin epäuskottava, että mulle naurettiin. Oli kertakaikkiaan tehtävä perinpohjainen työ, jotta opin oman arvoni. Nyt tuntuisi järjettömältä olla puolustamatta itseäni tarpeen vaatiessa.

Tuosta jonotustilanteesta: jos katsoisin, että jonon lähellä on ihminen, joka on kuin ei olisikaan, kuvittelisin, että hän ei ole jonossa vaan odottelee jotain tms. Toki saattaisin kysyä sitä häneltä suoraan ennen asettumistani jonoon, mutta jos hän olisi kovin sulkeutuneen ja ei-vastaanottavaisen oloinen, ehkä vaan hämilläni menisin jonoon ja hän tulisi mahdollisesti kiilatuksi. 

Tunnistan tämän. Minusta tuntuu, että ikävuodet 19-30 on ollut suunnilleen pelkkää itsensä kaltoinkohtelua. Olen ollut mm. tosi vaikeassa parisuhteessa, jossa minua alistettiin ja todella tuhoisassa työsuhteessa, jossa tein vaativaa työtä täysin pilkkahintaan alihankintasopimuksella. Nyt yli 3-kymppisenä on asiat suunnilleen mallillaan, mutta on kai vaan käynyt tuuri. En ole osannut puolustaa itseäni ja toisaalta jäänyt seurailemaan ihan ihan alistamista.