Te joilla ei ole ketään. Kuka lohduttaa tai edes kuuntelee kun on vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään ja kuitenkin on mies ja lapset. Hoh-hoijaa taas. 

t. oikeasti yksinäinen

Luepa nyt tuo aloitus.

Ja en muuten ihmettele, miksi olet yksinäinen, tämä yksi viesti kertoo kaiken...

Vaikka oliskin mies, niin mies ei ainakaan. Eivät ole järin empaattisia. Eivät pysty hoivaamaan.

Hyvä että sulla on työ, voin sanoa että tuollainen tilanne ja kotona lapsen kanssa on vielä kamalampi. Ei ole mitään muuta ajateltavaa, eikä edes niitä työkavereita, joiden kanssa puhuisi päivän aiheista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko ne koronan takia hiipuneet ystävyydet sellaisia joista pidit kuitenkin? Jospa voisit ottaa heihin yhteyttä nyt?

Olen laitellut heille välillä viestejä että mitä kuuluu ja sellaista ja vastaavat kyllä lyhyesti jotain, mutta tuntuu että ystävyys perustui siihen että voidaan tavata ja jutella oikein rauhassa ja sen korona vei. Nyt korona-aikana oma elämäntilanteenikin on muuttunut niin että olen palannut töihin vanhempainvapaalta, mies on tosiaan irrottautunut elämästäni eikä osallistu perheemme asioihin enää mitenkään joten olen koko ajan kiinni töissä tai lapsissa. Ap

Ymmärrän. Olisko joku ilta soittaa jollekkin heistä jos kuitenkin tunnet että yhteys vielä löytyy? Minullakin käynyt samoin koronan takia mutta ihan mahdollista että välit taas lähenee kun koronasta päästään.

Seurakunnan diakonille voit soittaa ja sanoa että tarvitset keskustelua apua, vaikea tilanne, ero tulossa. En ole itsekkään uskonnollinen mutta tosi lämmin kokemus oli.

Vierailija kirjoitti:

Minä tein eron jälkeen listan asioista, joita haluan elämässäni muuttaa tai parantaa. Ensimmäinen asia oli ystävyyssuhteiden muodostaminen. Ex-mieheni oli myös paras ystäväni. Muihin en pitkän suhteen aikana pitänyt aktiivisesti yhteyttä (minulla on hyvin vähän sosiaalista energiaa), joten erottuani minulla ei ollut ketään. Olen erakkoluonne, mutta täysin ilman ystäviä minun ei sentään ole hyvä olla.

Nyt kun erosta on riittävästi aikaa, ex on taas hyvä ystäväni. Lisäksi minulla on toinen, todella tärkeä ystävä, jolle voin puhua kaikesta (samoin kuulemma hän minulle). Yhteydenpitoa on juuri sopivasti minun makuuni ja vuorovaikutus on aidosti vastavuoroista. 

Vaikka jo tämä riittää todella pitkälle, aion pyrkiä vielä hieman laajentamaan "ystäväpiiriäni". Tärkeintä on kuitenkin panostaa vain sellaisiin suhteisiin, jotka ovat aidosti hyviä ja hedelmällisiä. Olin eron jälkeen mieluummin täysin yksin kuin tekemisissä minulle sopimattomien ihmisten kanssa. Aidon ystävyyden löytämiseen ja rakentamiseen menee usein melko paljon aikaa näin aikuisiällä. Tämä ei tarkoita että se olisi mahdotonta. Kannattaa olla kärsivällinen ja avoin uudelle.

Jos tuntuu että on niin vaikea olla, että ei pystyisi olemaan hyvä ystävä toiselle ihmiselle, kannattaa käyttää hätäapuna psykoterapiaa, kirkon keskusteluapua ja auttavaa puhelinta, kuten ketjussa on jo neuvottukin.

Kiitos sinulle kun jaoit ajatuksiasi. Neuvosi on hyviä ja olet erittäin oikeassa tuossa?m, että aikuisiällä ystävyyssuhteiden syventymisessä kestää pitkäänkin ennen kuin ne on sillä tasolla, että oikeasti voi puolin ja toisin jakaa asioitaan. Saanko kysyä mistä onnistuit löytämään tämän uuden ystävän? Voisin ottaa vinkkejä vastaan. Ap

Kirjoitan netin mt-palstoille.

Vierailija kirjoitti:

Hyvä että sulla on työ, voin sanoa että tuollainen tilanne ja kotona lapsen kanssa on vielä kamalampi. Ei ole mitään muuta ajateltavaa, eikä edes niitä työkavereita, joiden kanssa puhuisi päivän aiheista.

Totta, on hyvä että on työ. Työni on kuitenkin koronan takia ollut 1,5 vuotta pelkkää etätyötä, aiemminkin työtä tehtiin yksin omissa työhuoneissa eikä työkavereita nähnyt kuin harvoin, edes yhteisiä lounaita aikataulusyistä ei ollut, joten työni ei koskaan ole tarjonnut juurikaan sosiaalisia kontakteja ja nyt ne vähätkin on poissa. Ap

seurakunnis diakoni tai pappi voi antaa keskustelu apua, soittamal voi kysyä, ei tarvi kuulua seurakuntaan auttavat ihmisiä, ovat kuulleet kaikenlaisia elämänkohtaloita. vapaa seurakunta tai helluntai seurakunnis on sielunhoitajia, joille voi puhua esim.rukouskokouksis, mutta taso vaihtelee ja tosiaan voi tulla hengellisiä ohjeita. soittamal selviää-

mielenterveys seuroil on jotain anonyymi tsättejä netis.

aamukorva puhelimia joillain paikkakunnil esim.tampere.

suomi 24 on yksinäisyys keskusteluja ja työttömyys keskusteluja.

tosiaan yksi keino on yrittää etsiä uusia ystäviä,esim kun tapaa mukavan ihmisen sanoo et olis kiva jutella lisää lähdetkö kahville,museoon, rantakahvilan jäätelöbaariin? tms. ja katsoo sit lähteekö keskustelu rullaan.

Ei kukaan. Ei ole ketään.

Ei ole ketään sen jälkeen kun mieheni kuoli 8 v sitten. Aikuista lastani ja hänen perhettään en halua omilla murheillani vaivata. Ystävyyssyhteet hoituvat somessa ja ovat pinnallisia.

Saattaa mennä viikkoja niin että en puhu sanaakaan kenenkään kanssa. Joskus tulee vaihdettua pari sanaa naapurin kanssa hississä.

Siinäpä se. Yksin on pärjättävä.

On minulla onneksi vielä äiti, mutta hän on jo iäkäs ja sairastelee paljon. Kun hänestä aika jättää, ei minulla ole enää ketään jolle voisi vaikka soittaa ilman asiaa. Minulla on vain miespuolisia perheenjäseniä ja he ovat juuri sellaisia, että jos soittaa niin ne kysyy "oliko sulla jotain asiaakin vai miksi soitit". Miehet on niin paljon empatiakyvyttömämpiä, ei niiden kanssa voi jutella ihan vaan lämpimikseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki jotakin keskusteluapua. Monessa kunnassa mielenterveystoimistosta tms saa ilmaseksi käydä jutteleen. Pääset pohtimaan jonkun kanssa asiaasi.

Minulla ei ole ollut ketään nyt pariin vuoteen ja tähän on tottunut. Itekseen märehdin asiat läpi ja jatkan elämää. Ennen tein juuri noin kuin neuvoin sua, eli hankin ulkopuolista keskusteluapua. Viime aikoina ei ole enää ollut silleen tarvetta sille ku on tottunut tähän yksinoloon

Olen käynyt elämäni varrella useampaankin otteeseen jollain psykologilla, en siis hoidossa vaan ihan maksanut itse että voi vain jäsentää ajatuksia kun on joku kriisitilanne ollut. Ihan hyviä kokemuksia nuo mutta ne ei korvaa sitä että olisi joku jolle kertoa mitä tein tänään tai mitä kuuluu. Nyt ei ole edes rahaa mennä juttelemaan. Ap

Minä kun aikanani erosin, niin yksi vaikeimmista asioista oli se, ettei ollut ketään, jolle soittaa spontaanisti. Tai olihan minulla äiti ja kaksi ystävää, mutta ei heille soita ”hei, näin juuri ketjukolarin” tai ”arvaa, kenet juuri näin”. Muille ihmisille nämä asiat kertoo korkeintaan vasta sitten, kun heitä näki - ja se oli harvoin.

Mutta, kuten kaikki yllä sanovat, niin kaikkeen tottuu.

Jos jäsennät ajatuksia puhumalla, niin suosittelen päiväkirjan pitämistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä tein eron jälkeen listan asioista, joita haluan elämässäni muuttaa tai parantaa. Ensimmäinen asia oli ystävyyssuhteiden muodostaminen. Ex-mieheni oli myös paras ystäväni. Muihin en pitkän suhteen aikana pitänyt aktiivisesti yhteyttä (minulla on hyvin vähän sosiaalista energiaa), joten erottuani minulla ei ollut ketään. Olen erakkoluonne, mutta täysin ilman ystäviä minun ei sentään ole hyvä olla.

Nyt kun erosta on riittävästi aikaa, ex on taas hyvä ystäväni. Lisäksi minulla on toinen, todella tärkeä ystävä, jolle voin puhua kaikesta (samoin kuulemma hän minulle). Yhteydenpitoa on juuri sopivasti minun makuuni ja vuorovaikutus on aidosti vastavuoroista. 

Vaikka jo tämä riittää todella pitkälle, aion pyrkiä vielä hieman laajentamaan "ystäväpiiriäni". Tärkeintä on kuitenkin panostaa vain sellaisiin suhteisiin, jotka ovat aidosti hyviä ja hedelmällisiä. Olin eron jälkeen mieluummin täysin yksin kuin tekemisissä minulle sopimattomien ihmisten kanssa. Aidon ystävyyden löytämiseen ja rakentamiseen menee usein melko paljon aikaa näin aikuisiällä. Tämä ei tarkoita että se olisi mahdotonta. Kannattaa olla kärsivällinen ja avoin uudelle.

Jos tuntuu että on niin vaikea olla, että ei pystyisi olemaan hyvä ystävä toiselle ihmiselle, kannattaa käyttää hätäapuna psykoterapiaa, kirkon keskusteluapua ja auttavaa puhelinta, kuten ketjussa on jo neuvottukin.

Kiitos sinulle kun jaoit ajatuksiasi. Neuvosi on hyviä ja olet erittäin oikeassa tuossa?m, että aikuisiällä ystävyyssuhteiden syventymisessä kestää pitkäänkin ennen kuin ne on sillä tasolla, että oikeasti voi puolin ja toisin jakaa asioitaan. Saanko kysyä mistä onnistuit löytämään tämän uuden ystävän? Voisin ottaa vinkkejä vastaan. Ap

Tapasimme alun perin deittipalstalla. Tapailimme hetken ja itse olisin halunnut parisuhdettakin, mutta hän oli eri mieltä. Siitä olimme toisaalta yhtä mieltä, että tajuamme toisiamme harvinaisen hyvin. Yhdessäolo oli hauskaa ja helppoa, ja meillä oli paljon yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Juttelimme muutamaan eri otteeseen siitä, miksi emme hänen mielestään sovi parisuhteeseen, ja näiden keskustelujen myötä tutustuimme paremmin ja saimme kokonaisvaltaisemman käsityksen toisesta. Jonkin ajan kuluttua minäkin olin sitä mieltä että emme olisi hyvä pari, ja romanttinen ihastukseni haihtui. Jäljelle jäi tuo toisen tajuaminen, molemminpuolinen arvostus ja toimiva vastavuoroinen kommunikaatio.

Olen taas ollut pahassa kriisissä. Lähellä kuolemaa, niin paha olo.

Ei ole ketään kelle puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään. Olen lapseton sinkku, täysin kelpaamaton parisuhteeseen. Kavereita on muutama mutta en ole niin läheinen että kehtaisin heille avautua. Yksin itken kotona, etenkin kesällä.

Näin se menee täälläkin. Tyypillinen naisten yksinäisyys eli vain mies ja lapset on hyvin erilaista.

Nainen minäkin olen. Yksinäisyys voi koskettaa ketä tahansa, ei se sukupuolesta ole kiinni.

Ei kukaan. Yksin elän ilot ja surut ja yksin tulen kuolemaankin. Lasten varaan turha laskea, heillä on oma elämä ja omat perheetkin joskus. Ei heitä omat vanhemmat kiinnosta eikä oikeastaan pidäkään.

Terapeutti:D

Ei ketään. Yritin joskus "ystävälleni" kertoa murheitani ja huoliani mutta häneltä tuli tyly "ei kiinnosta, miksi valitat"

Itse kuuntelen aina hänen murheitaan.

miksi jonkun pitäisi kuunnella ja lohduttaa sinua? siis muusta syystä kuin, että sinä haluat. siis miksi se kuuntelija kuuntelisi sinua? sinullahan oli itselläsikin kokemusta parista ruikuttavasta ystävästä, jotka jätit, koska et jaksanut kuunnella hheidän ruikutusta. miksi jonkun muun pitäisi kärsiä sinun ruikutuksestasi?

Mulla ei ole sukua eikä vanhempia, vanhemmat on elossa mutta ovat väkivaltaiset lapsenhakkaajat ja kiusaajat, toinen erittäin julma narsisti.

Ei ole ketään muuta lohduttajaa kuin MINÄ ITSE. Etsi youtubesta self-parenting hakusanalla videoita ja opettele itse. Myös self-love subliminal -haulla saat äänitteitä joita kuunnella. Sinä itse olet se lohtu ja tuki itsellesi.