Te joilla ei ole ketään. Kuka lohduttaa tai edes kuuntelee kun on vaikeaa?

Seurakunnan diakoni (ei ala paasata jumalasta), vapaaehtoinen ystäväpalvelu, ilmaiset auttamisnumerot. Siinä nyt ensin mieleen tulleita vaihtoehtoja. Jos rahaa, niin sitten vaikka yksityinen terapeutti. 

Vierailija kirjoitti:

Hanki jotakin keskusteluapua. Monessa kunnassa mielenterveystoimistosta tms saa ilmaseksi käydä jutteleen. Pääset pohtimaan jonkun kanssa asiaasi.

Minulla ei ole ollut ketään nyt pariin vuoteen ja tähän on tottunut. Itekseen märehdin asiat läpi ja jatkan elämää. Ennen tein juuri noin kuin neuvoin sua, eli hankin ulkopuolista keskusteluapua. Viime aikoina ei ole enää ollut silleen tarvetta sille ku on tottunut tähän yksinoloon

Olen käynyt elämäni varrella useampaankin otteeseen jollain psykologilla, en siis hoidossa vaan ihan maksanut itse että voi vain jäsentää ajatuksia kun on joku kriisitilanne ollut. Ihan hyviä kokemuksia nuo mutta ne ei korvaa sitä että olisi joku jolle kertoa mitä tein tänään tai mitä kuuluu. Nyt ei ole edes rahaa mennä juttelemaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hanki jotakin keskusteluapua. Monessa kunnassa mielenterveystoimistosta tms saa ilmaseksi käydä jutteleen. Pääset pohtimaan jonkun kanssa asiaasi.

Minulla ei ole ollut ketään nyt pariin vuoteen ja tähän on tottunut. Itekseen märehdin asiat läpi ja jatkan elämää. Ennen tein juuri noin kuin neuvoin sua, eli hankin ulkopuolista keskusteluapua. Viime aikoina ei ole enää ollut silleen tarvetta sille ku on tottunut tähän yksinoloon

Olen käynyt elämäni varrella useampaankin otteeseen jollain psykologilla, en siis hoidossa vaan ihan maksanut itse että voi vain jäsentää ajatuksia kun on joku kriisitilanne ollut. Ihan hyviä kokemuksia nuo mutta ne ei korvaa sitä että olisi joku jolle kertoa mitä tein tänään tai mitä kuuluu. Nyt ei ole edes rahaa mennä juttelemaan. Ap

Minä kävin seurakunnan kautta yhden yksinäisen naisen luona juttelemassa viikottain. Ystävystyimme sitten oikeastikin. Olimme paljon yhteydessä ennen kuin hän poistui keskuudestamme. Tuollaistakin vaihtoehtoa voisi kokeilla. Ei siis keskuudesta poistumista, vaan vapaaehtoista ystäväpalvelua. Meillä oli tuon naisen kanssa yli 30v ikäeroa, mutta se ei ystävystymistä estänyt. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään ja kuitenkin on mies ja lapset. Hoh-hoijaa taas. 

t. oikeasti yksinäinen

Tiedän että en ole monen mielestä oikeasti yksinäinen. Mutta ei 2 ja 4 vuotiaat lapset ole aikuista juttuseuraa, vaikka onhan minulla toki mahdollisuus heidän kanssa pelata palapeliä ja käydä kävelyllä. Aviomies ei ole juuri ikinä kotona ja kun on niin ei puhu minulle mitään eikä kuuntele mitään mitä puhun, poistuu toiseen huoneeseen jos sanon sanankin. Näin on ollut vuoden ja nyt ero tulossa. Oikeastaan yksinäisyys parisuhteessa voi joskus tuntua jopa pahemmalta kuin todellinen yksinolo, sillä silloin korostuu se että puolisoa ei todellakaan asiasi voisi vähenpää kiinnostaa. Ap

Itse olen sen tyylinen ihminen, että päädyn aina vähän sellaiseksi tukihahmoksi/äitihahmoksi ja se on sellainen rooli, johon sitten se tuettavana oleminen ei oikein sovikaan. Niinpä pidän yleensä vain paria läheisempää ystävää, koska enempää en ehkä jaksaisi.

Itse purin ajatuksia päiväkirjaan ja rukoilen myös. Pidän tästä. Olen melko yksityinen ihminen enkä halua rasittaa muita omilla negaatioillani. Rukoilu on myös mainio tapa jäsentää ajatuksiaan, koska keskustelussa toisen ihmisen kanssa ei voi olla yhtä avoin ja rehellinen. Rukous on yksityinen keskustelu, joka pysyy yksityisenä. Ihmiset aina vähän kuitenkin juoruilee eteenpäin muunneltua totuutta.

Minulla on ystäviä ja heille voin kyllä jutella, mutta usein siltikin käyn pahimmat ja parhaimmat keskustelut itseni kanssa ja samalla itken surut pois😢. Ei aina ole siinä juuri kenen kanssa jutella. Puolisolle kerron tietysti meidän arkea koskevat asiat, ne mistä haluan puhua. Ehkä terapia olisi hyvä sinulle, jos haluat jutella tai jokin kriisipuhelin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään ja kuitenkin on mies ja lapset. Hoh-hoijaa taas. 

t. oikeasti yksinäinen

Tiedän että en ole monen mielestä oikeasti yksinäinen. Mutta ei 2 ja 4 vuotiaat lapset ole aikuista juttuseuraa, vaikka onhan minulla toki mahdollisuus heidän kanssa pelata palapeliä ja käydä kävelyllä. Aviomies ei ole juuri ikinä kotona ja kun on niin ei puhu minulle mitään eikä kuuntele mitään mitä puhun, poistuu toiseen huoneeseen jos sanon sanankin. Näin on ollut vuoden ja nyt ero tulossa. Oikeastaan yksinäisyys parisuhteessa voi joskus tuntua jopa pahemmalta kuin todellinen yksinolo, sillä silloin korostuu se että puolisoa ei todellakaan asiasi voisi vähenpää kiinnostaa. Ap

Lasten kanssa puistoon, kerhoon, muskariin tms. Siellä sitten äitikavereita hankkimaan. Lapsista saa hyvän jutunjuuren alkuun. 

Onko ne koronan takia hiipuneet ystävyydet sellaisia joista pidit kuitenkin? Jospa voisit ottaa heihin yhteyttä nyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään ja kuitenkin on mies ja lapset. Hoh-hoijaa taas. 

t. oikeasti yksinäinen

Tiedän että en ole monen mielestä oikeasti yksinäinen. Mutta ei 2 ja 4 vuotiaat lapset ole aikuista juttuseuraa, vaikka onhan minulla toki mahdollisuus heidän kanssa pelata palapeliä ja käydä kävelyllä. Aviomies ei ole juuri ikinä kotona ja kun on niin ei puhu minulle mitään eikä kuuntele mitään mitä puhun, poistuu toiseen huoneeseen jos sanon sanankin. Näin on ollut vuoden ja nyt ero tulossa. Oikeastaan yksinäisyys parisuhteessa voi joskus tuntua jopa pahemmalta kuin todellinen yksinolo, sillä silloin korostuu se että puolisoa ei todellakaan asiasi voisi vähenpää kiinnostaa. Ap

Lasten kanssa puistoon, kerhoon, muskariin tms. Siellä sitten äitikavereita hankkimaan. Lapsista saa hyvän jutunjuuren alkuun. 

Olen töissä ja nuo perhekerhot on päivisin (tosin niitäkään ei ole koronan takia nyt ollenkaan). Töiden jälkeen vien kyllä lapsia leikkipuistoon mutta en ole siellä tutustunut keneenkään, yleensä eri naamat aina. Viimeksi tänään menin juttelemaan puistossa eräälle äidille mutta ei hän vaikuttanut haluavan jutella vaan keskittyi lapseensa (ja se toki sallittakoon ihmisille, tarkoitin vain että ei tutustuminen ole helppoa ainakaan täällä pk-seudulla). Ap

En kuulu kirkkoon. Miten nuo diakonit toimii? Soitetaanko heille vai miten? Ja pitääkö olla joku tietty asia mihin haluaa tukea kuten psykologillekin jos menee? Ap

Äitini, joskus myös siskoni ja paras lohduttaja, joka ei kyllä puhu on kissani.

Terapeutti.

Ystäville ei jaksa enää yrittää jakaa koska heillä omat ongelmat ja niitä puidaan. Siitä tulee ehkä olo et pärjään näinkin. Jos jaan omia oikeita ongelmia, tulee huonoja neuvoja tai tuomitsemista. Parempi istua itsekseen omien asioiden kanssa. Terapia ei toimi koska en uskalla ilmeisesti olla tarpeeksi avoin. En varmaan auttanut yhtään mut päivä kerrallaan.

Miten teillä on rahaa terapiaan?

Pyysin itse työterveydestä keskusteluapua ja oli rajattu että max 3 kertaa sai käydä, ei siinä päässyt edes alkuun.

Ei ole ketään. Olen lapseton sinkku, täysin kelpaamaton parisuhteeseen. Kavereita on muutama mutta en ole niin läheinen että kehtaisin heille avautua. Yksin itken kotona, etenkin kesällä.

Ei kukaan kuuntelee aina.

Vierailija kirjoitti:

Onko ne koronan takia hiipuneet ystävyydet sellaisia joista pidit kuitenkin? Jospa voisit ottaa heihin yhteyttä nyt?

Olen laitellut heille välillä viestejä että mitä kuuluu ja sellaista ja vastaavat kyllä lyhyesti jotain, mutta tuntuu että ystävyys perustui siihen että voidaan tavata ja jutella oikein rauhassa ja sen korona vei. Nyt korona-aikana oma elämäntilanteenikin on muuttunut niin että olen palannut töihin vanhempainvapaalta, mies on tosiaan irrottautunut elämästäni eikä osallistu perheemme asioihin enää mitenkään joten olen koko ajan kiinni töissä tai lapsissa. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ei ole ketään. Olen lapseton sinkku, täysin kelpaamaton parisuhteeseen. Kavereita on muutama mutta en ole niin läheinen että kehtaisin heille avautua. Yksin itken kotona, etenkin kesällä.

Näin se menee täälläkin. Tyypillinen naisten yksinäisyys eli vain mies ja lapset on hyvin erilaista.

Vierailija kirjoitti:

Ei kukaan kuuntelee aina.

Ei tietenkään. Kaipaisin sellaista, että voisi jonkun kanssa jutella vaikka kerran kuussa. Ap

Minä tein eron jälkeen listan asioista, joita haluan elämässäni muuttaa tai parantaa. Ensimmäinen asia oli ystävyyssuhteiden muodostaminen. Ex-mieheni oli myös paras ystäväni. Muihin en pitkän suhteen aikana pitänyt aktiivisesti yhteyttä (minulla on hyvin vähän sosiaalista energiaa), joten erottuani minulla ei ollut ketään. Olen erakkoluonne, mutta täysin ilman ystäviä minun ei sentään ole hyvä olla.

Nyt kun erosta on riittävästi aikaa, ex on taas hyvä ystäväni. Lisäksi minulla on toinen, todella tärkeä ystävä, jolle voin puhua kaikesta (samoin kuulemma hän minulle). Yhteydenpitoa on juuri sopivasti minun makuuni ja vuorovaikutus on aidosti vastavuoroista. 

Vaikka jo tämä riittää todella pitkälle, aion pyrkiä vielä hieman laajentamaan "ystäväpiiriäni". Tärkeintä on kuitenkin panostaa vain sellaisiin suhteisiin, jotka ovat aidosti hyviä ja hedelmällisiä. Olin eron jälkeen mieluummin täysin yksin kuin tekemisissä minulle sopimattomien ihmisten kanssa. Aidon ystävyyden löytämiseen ja rakentamiseen menee usein melko paljon aikaa näin aikuisiällä. Tämä ei tarkoita että se olisi mahdotonta. Kannattaa olla kärsivällinen ja avoin uudelle.

Jos tuntuu että on niin vaikea olla, että ei pystyisi olemaan hyvä ystävä toiselle ihmiselle, kannattaa käyttää hätäapuna psykoterapiaa, kirkon keskusteluapua ja auttavaa puhelinta, kuten ketjussa on jo neuvottukin.