Jos et koskaan pääsisi parisuhteeseen, miten eläisit?

Ihmettelen että mikä tuos parisuhtees on niin ihmeellistä, että sitä pitäis havitella? Siis automaattinen oletus on, että kaikki halutaan sellanen. Ihmettelen. M28

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eläisin ihan normaalia elämää, mutta ilman parisuhdetta. MV nyt taas.

Mutta entäs yksinäisyys?

Ja kaikki muut saavat elämässä, mitä sinä et?

Katkeruus?

Ja toistan: yksinäisyys?

Sä oot taas näitä tyyppei joilla ei elämässä ole mitään muuta kuin yksi ihminen, puoliso. Sitten sitä pitää kytätä, vainota ja yrittää omistaa se kun ei ole mitään muuta sisältöä elämässä.

Normaaleilla ihmisillä on ystäviä, tuttuja, perhettä, sukua, harrastuksia, elämä.

Jos ei nyt lyötäisi lyötyä.

Olenhan jo sanonut etten kumppania ole koskaan ollut, joten en todellakaan ole voinut ketään vainota yms. Miksi niin edes tekisin?

Mulla on todella pieni suku ja olen ainoa lapsi, joten siellä ei ole ketään.

Ja kavereita haluaisin, edes yhden, mutta olen ujo ja musta tuntuu että vietän niin erilaista elämää kuin muut ettei löydy yhteistä.

Yritän nyt jotain harrastuksia sitten kehittää.

Mutta olisin toivonut ystävällisyyttä.

En mä todellakaan ketään vaivaa tai häiritse.

Ihmiset, jotka kuvittelevat parisuhteen olevan jokin elämän tarkoitus, ovat yleensä hemmetin rasittavia ripustautujia.

Elämässä on valtavasti asioita ja mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa. Parisuhde on vain pieni osa elämää.

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan elänyt vakavassa parisuhteessa, enkä ole sellaista edes halunnut. Omen yksin eläjä luonteeltani. Nyt elän juuri täysi-ikäistyneen lapseni kanssa, mutta olen enimmäkseen taas yksin. Ihan normaalia elämää tämä mulle on, on mulla perhettä onneksi lähellä, en yksin maailmassa ole.

Tää ei taida olla ihan ap:n kanssa sama asia.

Sulla on ensinnäkin lapsi, siitä paljon seuraa ja joku tsekkaa perään kun vanhenet.

Toiswksi, tarkoittaa että jotain sutinaa ollut kuitenkin.

Eli eri asia.

Hankkisin harrastuksen, jota voin tehdä intohimolla ja joka vie paljon aikaa, rahaa, vaatii paljon valmistautumista ja reissaamista. Esim. pitkien matkojen vaeltaminen, maastopyöräily, laskuvarjohyppy, kiipeily tms. Näihin myös liittyy tiivis harrastelijayhteisö, mitä kautta voi löytää eräänlaisen "perheen" (ja vahingossa ehkä sen kumppaninkin).

Vierailija kirjoitti:

Olen saman kokenut. Olen epäonnistunut suhteiden luomisessa. Meni hetken aikaa hyväksyä että voi hyvin mennä loppuelämä ”yksin”. Ihan ensiksi se asia täytyy hyväksyä ja käsitellä kaikki siihen liittyvät kipuilut ja tunteet. Se voi viedä aikaa eikä juttelu psykologin kanssa olisi pahitteeksi.

Itse aloin tehdä itsetutkiskelua ja kehittää itseäni henkisesti. Päätin olla onnellinen sinkkuudesta huolimatta! Joskus välillä huonoina päivinä kaipaa kosketusta, läheisyyttä ja rakkautta toiselta ihmiseltä, mutta suurimmaksi osaksi ajasta olen onnellinen ja tyytyväinen. En olisi ehkä koskaan tutustunut tällä tavalla itseeni jos olisin ollutkin parisuhteessa. Olen kasvanut henkisesti aivan valtavasti. Olen opetellut uusia taitoja. Voisin jopa näillä eväillä saada sen ennen niin kovasti haluamani parisuhteen, mutta en oikeastaan kaipaa sellaista enää samalla tavalla. Ainakin rima on korkea. Pitäisi olla samanlainen elämänkatsomus sekä arvot. En edes kunnolla tiedä millaisen tyypin kanssa homma voisi toimia. Luotan siihen, että tulee jos on tullakseen. Nyt keskityn itseeni ja tietysti maailman parantamiseen.

Minun mielestä minulla taas ei ole mitään annettavaa. En ymmärrä miten ihmiset ylipäätään pariutuvat. Olen ollut kyllä parisuhteissa mutta he on kaikki olleet minua huomattavasti vanhempia alkoholisoituneita työttömiä miehiä. 

Hieman vaikea kuvitella yksinäisyyttä, kun en ole ikinä ollut yksinäinen.

Tällä palstalla on kuitenkin neuvottu tuhat kertaa mitä yksinäinen voisi tehdä saadakseen ystäviä, mutta kumma kyllä yksinäiset eivät ole koskaan kiinnostuneita tekemään yhtään mitään asian hyväksi. He vain valittavat. He eivät keksi yhtään mitään muuta tekemistä kuin valittamisen ja muiden syyttelyn ongelmastaan.

He valittavat, syyttelevät, uhkailevat itzarilla ja muuta hyvin rumaa, mutta eivät suostu esimerkiksi lähtemään kotoa ihmisten ilmoille, katsomaan toisia ihmisiä silmiin, avaamaan suutaan, hymyilemään, ottamaan vastuuta mistään omista asioistaan, menemään erilaisten ihmisten luokse tai yhtään mitään. He ovat hyvin kranttuja ihmisten suhteen ja tulevalle ystävälle on asetettu yksinäisten iltojen aikana miljoona vaatimusta, mutta itseään he pitävät herroina.

Sanoisin, että jatkakaa valittamista, wtte ansaitse enempää.

Ei ole koskaan ollut parisuhdetta. Teen töitä ja vapaa-ajallani pakolliset kotihommat+kaikkea, mistä tykkään. Ei kai se sen monimutkaisempaa.

Vierailija kirjoitti:

Eläisin kuten nytkin. Vapaana, itsenäisenä ja elämään tyytyväisenä peräkammarinpoikana vailla parisuhteisiin liittyviä rajoituksia ja huolia!

"Peräkammareilu" ihan jees kun sitä osaa arvostaa. Omillani toki asun mutta ymrrän tuonkin homman. Tulihan sitä harrastettua aika pitkään :)

Ap, tämä palsta ei ole paras paikka yksinäisille, varsinkaan jos apua haluaa.

Mutta saman kohtalon kokeneena sanoisin, että aluksi päivä kerrallaan.

Mä aloitin ihan vain siitä että joka aamu painun kävelylenkille.

Arkirytmi on hirveän tärkeää, tee pienistä arkisista asiosta tärkeitä sinulle.

Vaikka olet yksin, kokkaa jotain suht fiinoä ja arvosta sitä.

Ensin sitä täytyy muistuttaa uudelleen ja uudelleen niiden tärkeyttä, kasvaa sitten ajan kanssa.

Tsemppiä.

Juapottelisin silloin kun haluan kuten nytkin, mutta hankkisin vähintään kaksi kissa, ehkä jopa kymmenen joiden kanssa katseltais kissavideoita, matkusteltaisiin sekä tehtäis herccuja <3 :-) <3