Siis otetaan uudestaan=)

Yleisesti ottaen me olemme mieheni kanssa ihan samoilla linjoilla ja kasvatamme tytärtämme samoin. Olemme pyrkineet ottamaan molemmista kulttuureista ne lastenkasvatuksen parhaat puolet. Varsinaisesti emme ole koskaan sopineet, että " nämä nyt ovat ne meidän yhteiset pelisäännöt" , mutta tilanteiden tullessa eteen olemme yksi toisensa jälkeen miettineet, että miten haluamme kunkin asian hoitaa ja yleensä olemme olleet automaattisesti samaa mieltä.



Asiallisella puheella ollaan tosiaan löydetty ne mielestämme parhaat tavat toimia, mutta toki aina välillä tulee sellaisia tilanteita, että tulee pientä kinaakin. Nyt meillä viime aikoina on ollut tapetilla sellainen asia kun tyttäremme (6-vuotias) on huono syömään... Minä en ole tehnyt asiasta ongelmaa; Olen vain ottanut sen periaatteen, että kaikkea pitää maistaa, mutta pakko ei ole syödä jos ei tykkää tai jaksa. Samoin en pidä niin tärkeänä, että lapsi syö aina lautasensa tyhjäksi, koska minusta on tärkeää lapsen itse oppia säätelemään ruokahaluaan.

Ja mieheni taas on ihan eri mieltä... Hän ei voi sietää sitä, että tyttö istuu pöydässä näykkimässä ruokaa lautaseltaan, syö hitaasti, on kranttu ja usein jättää osa syömättä lautaselleen... Mieheltäni menee usein hermot ruokapöydässä, yrittää huutamalla pakottaa lasta syömään jne.. ja sitten meillä onkin helposti sota pystyssä kun minä en voi ymmärtää sitä, että ketään pakotettaisiin syömään jos kerran on ihan terve, normaalipainoinen ihminen kyseessä. Tästä olemme väitelleet kerran jos toisenkin, emmekä pääse yhteisymmärrykseen. Minusta mieheni pakottamiskeinolla tehdään ruokahetkestä lapselle vain vastenmielinen asia ja mennään ojasta allikkoon ja mieheni mielestä minun tavalla lapsi ei koskaan tule syömään kunnolla mitään, koska annan hänelle liikaa vapautta valita. :o/

Tällähetkellä, pojan ollessa 2v ei meillä oikeestaa ole ongelmia kasvatuksen suhteen. Suurin " ongelma" on ehkä se että minä olen määrännyt pojalle herkkupäivän lauantaiksi, mutta mies syö aina keksiä teen kanssa ja poika ku näkee niin haluaa myös keksiä ja mieheni antaa myös sitä. Siitä olen sanonut että syö pojalta salassa äläkä anna sille keksiä jos ei oo lauantai mut hän ei oo moksiskaa.

Tai esim. tässä ykspäivä se kysy koska rattaat otetaa pois käytöstä ja ku sanoin että menee ainaki vuos tai kaks niin se oli ihmeissään ja oli sitä mieltä että pitäis suunillee heti ottaa pois käytöstä ja antaa pojan vaan kävellä kokoajan.



Tulevaisuudessa saattaa tulla ne suuremman ongelmat. Mies sano että ku poika on 10v niin hänet lähetetää Pakistaniin (siis ei koko loppu elämäks sentään) koska täällä se oppii ehkä elämään maan kulttuurin mukaan niin siellä hän saattais oppia esim. kunnioittamaan vanhempia. Mä en oikein tykännyt hyvää varsinki ku pojalla on peruskoulu kesken silloin. Ja tais olla jotain tällaistaki keskustelua että kun poika on täysikänen tai vähän päälle niin muuttaako hän yksin asumaan (siis sinkkuna) vai asuuko meidän luona niin kauan kun menee naimisiin. Tietenkää en siis ole heittämässä häntä pihalle jos haluaa jäädä tänne mut jos se haluu tyyliin 18v muuttaa pois kotoota niin mä en ainakaa estä sitä. Miehen mielipide on eriasia.

Meillä on miehen kanssa aika samanlaiset mielipiteet ja arvostukset, mm. vanhempien kunnioittamisesta. Kyllähän hänen kulttuurissaan tyttöjä ja poikia kasvatetaan eri tavalla, mutta meidän perheessämme ei ole tullut siitä ristiriitoja. Mies on kuitenkin sen verran " vapaamielisestä" perheestä. Mies on jämäkkä, mutta jotenkin lempeämpi kuin minä. Ei siis mitään käskytysmeininkiä tai huutamista vaan omalla esimerkillä opettamista ja hyvällä sanomista. Fyysinen kuritus ei ole meillä käytössä, ja täytyy ihailla miehen pinnaa: volyymi ei kovin usein nouse.



Ruokailuista on tullut vähän sanomista, miehen mielestä kun lapselta ei voi koskaan kieltää ruokaa. Mun mielestäni tyttö voi ihan hyvin odottaa ruoka-aikaan, herkkuja ei tartte saada joka päivä ja aterioiden olisi hyvä olla suht säännölliseen aikaan joka päivä.

Minkä ihmeen takia lapsi ei voi oppia täällä kunnioittamaan vanhempia? Varmasti tekee ihan hyvää tutustua isän kulttuuriin ihan paikanpäälläkin ja tavata sukulaisia. Mutta että lähettää 10-vuotias lapsi kasvatettavaksi Pakistaniin...

Meidän tulevat lapset kasvatetaan kyllä siellä missä itsekin asumme. Eri asia tietenkin kesälomat tms, silloin varmasti pyritäänkin käydä anoppilassa yhdessä tai erikseen.

Jenni_äiti:

Tulevaisuudessa saattaa tulla ne suuremman ongelmat. Mies sano että ku poika on 10v niin hänet lähetetää Pakistaniin (siis ei koko loppu elämäks sentään) koska täällä se oppii ehkä elämään maan kulttuurin mukaan niin siellä hän saattais oppia esim. kunnioittamaan vanhempia. Mä en oikein tykännyt hyvää varsinki ku pojalla on peruskoulu kesken silloin.

Jenni_äiti:

Tällähetkellä, pojan ollessa 2v ei meillä oikeestaa ole ongelmia Tulevaisuudessa saattaa tulla ne suuremman ongelmat. Mies sano että ku poika on 10v niin hänet lähetetää Pakistaniin (siis ei koko loppu elämäks sentään) koska täällä se oppii ehkä elämään maan kulttuurin mukaan niin siellä hän saattais oppia esim. kunnioittamaan vanhempia. Mä en oikein tykännyt hyvää varsinki ku pojalla on peruskoulu kesken silloin.

No huh huh. Se " tulevaisuus" saattaa olla käsillä aika yllättäen (lasten kanssa näin käy, vuodet hujahtavat!), joten tuosta muuttojutusta kannattaa tosiaan puhua ajoissa -- ja perusteellisesti. Eikö se vanhempien kunnioituksen opettaminen ole vanhempien tehtävä? Kymmenvuotias saattaa tuntua isolta kaksivuotiaan äidistä, mutta kyllä se on vielä aika pieni! Ja se peruskoulu on muuten kesken 15-vuotiaaksi... mutta ilmeisesti juuri siitä on kysymys: Lapsi pitää saada hyvissä ajoin ennen (esi)murrosikää pois " turmeltuneesta yhteiskunnasta" . Viis lapsen koulutuksesta.

Ihmetyttää vain, että isä itse asuu Ruotsissa (eikö niin?) -- jos se on niin kamala maa, ettei siellä voi kymmenvuotiasta poikaa kasvattaa, miksi ylipäätään asua siellä? Kyllähän se turmelus iskee jo reilusti ennen kymmenettä ikävuotta, koulukavereiden kautta viimeistään.

Mikä on pojan kansalaisuus? Sekin varmaan vähän vaikuttaa noihin maastamuuttoihin?

Jokin keksinsyönti on aika pikkujuttu tuohon verrattuna. Oletko vedonnut siihen, että et halua totuttaa poikaasi makeaan, koska et halua hänen hampaidensa reikiintyvän ennen aikojaan? (muksuhan ei hingu makeaa, jos ei sitä saa)

Ja niistä rattaista luovutaan yleensä siis pikkuhiljaa... Jotkut kolmevuotiaat kävelevät jo pitkäikin matkoja (jopa vaikeakulkuisessa maastossa, esim. kivisillä tuntureilla), jotkut nelivuotiaat tarvitsevat vielä rattaita (tai muyta kantoapua)... Eikä se vaikuta mitenkään myöhempään " liikkuvuuteen" . Oma muksuni kökötti pitkään rattaissa kaupunkireissuilla (etenkin jos paikka oli outo), mutta hänestä kehkeytyi hyvin liikunnnallinen.

Mutta tuosta muuttojutusta keskustelisin sinuna ahkerasti, ennen kuin varsinainen konflikti iskee. Kai sinullakin on jonkinlainen sananvalta asiassa?

Itseasiassa mulla menee passi vanhaks 2008 ja ajattelin uuden hankkiessa liittää myös poikani nimen omaan passiini joten näin ollen se ei edes tulevaisuudessa voi matkustaa Pakistaniin ilman että mä olen mukana! Mutta tästä pikku suunitelmasta en tietenkää kerro miehelleni. ;) ...ainakaa vielä.



Siitä vanhempien kunnioituksesta. Hän otti esimerkiksi sen että kun me tapasimme niin hän sanoi että kysy äidiltäsi käykö että menemme naimisiin. Mä sanoin että miksi pitää kysyä, se on mun oma asia ja elämä ja mä päätän siitä eikä äidin sanomisella ole mitää merkitystä. Hänen kulttuurissa kysytää vanhemmilta saanko mä ottaa hänet vaimokseni/miehekseni ja muutenki kuunellaa kiltisti mitä vanhemmat sanovat (paitsi jos se on Islamin vastaista). Kun taas meidän kulttuurissa monesti kinastellaa vanhempien kaa kun vanhemmat yrittävät antaa neuvoja niin lapset tyrmäävät ja sanovat " mun elämä, mä päätän" . Ymmärrän mieheni kannan asiasta, mutta kyl mä olen sitä mieltä että kun lapsi kasvaa aikuiseksi niin tämä henkilö ite päättää mitä haluaa elämässään tehä.

Jenni_äiti: mahdatko saada lastasi omaan passiisi ilman miehen suostumusta? Kyllä sullakin pitää voida olla sanomista siihen, missä ja miten ja kenen toimesta lastasi kasvatetaan.



Mikä on se kulttuuri, jonka mukaan oppii elämään? Mistä se opitaan? Varmaan kaveripiirillä on vaikutusta, mutta eiköhän niin ole vanhemmillakin. Yleensä ne huonosti käyttäytyvät lapset ja nuoret ovat enemmän esillä kuin hyvin käyttäytyvät. Esim.: monille mieheni kavereille on ollut yllätys, että suomalaisesta naisesta voi saada ihan hyvän vaimon. Kaikki suomalaiset tytöt eivät ryyppää ja rellestä.



Mieheni oli vaikea sanoa vanhemmilleen vastaan, mutta ei se sitä tarkoita, että hän olisi aina tehnyt vanhempien tahdon mukaan, " istunut siinä, mihin vanhemmat käskevät" . Vanhempia on kunnioitettava, mutta siihen liittyy toinenkin puoli: vanhempien rakkaus ja oikeudenmukaisuus lasta kohtaan.

Jenni_äiti:

Itseasiassa mulla menee passi vanhaks 2008 ja ajattelin uuden hankkiessa liittää myös poikani nimen omaan passiini joten näin ollen se ei edes tulevaisuudessa voi matkustaa Pakistaniin ilman että mä olen mukana! Mutta tästä pikku suunitelmasta en tietenkää kerro miehelleni. ;) ...ainakaa vielä.

Siitä vanhempien kunnioituksesta. Hän otti esimerkiksi sen että kun me tapasimme niin hän sanoi että kysy äidiltäsi käykö että menemme naimisiin. Mä sanoin että miksi pitää kysyä, se on mun oma asia ja elämä ja mä päätän siitä eikä äidin sanomisella ole mitää merkitystä. Hänen kulttuurissa kysytää vanhemmilta saanko mä ottaa hänet vaimokseni/miehekseni ja muutenki kuunellaa kiltisti mitä vanhemmat sanovat (paitsi jos se on Islamin vastaista). Kun taas meidän kulttuurissa monesti kinastellaa vanhempien kaa kun vanhemmat yrittävät antaa neuvoja niin lapset tyrmäävät ja sanovat " mun elämä, mä päätän" . Ymmärrän mieheni kannan asiasta, mutta kyl mä olen sitä mieltä että kun lapsi kasvaa aikuiseksi niin tämä henkilö ite päättää mitä haluaa elämässään tehä.

Jenni_äiti:

Itseasiassa mulla menee passi vanhaks 2008 ja ajattelin uuden hankkiessa liittää myös poikani nimen omaan passiini joten näin ollen se ei edes tulevaisuudessa voi matkustaa Pakistaniin ilman että mä olen mukana! Mutta tästä pikku suunitelmasta en tietenkää kerro miehelleni. ;) ...ainakaa vielä.

Siitä vanhempien kunnioituksesta. Hän otti esimerkiksi sen että kun me tapasimme niin hän sanoi että kysy äidiltäsi käykö että menemme naimisiin. Mä sanoin että miksi pitää kysyä, se on mun oma asia ja elämä ja mä päätän siitä eikä äidin sanomisella ole mitää merkitystä. Hänen kulttuurissa kysytää vanhemmilta saanko mä ottaa hänet vaimokseni/miehekseni ja muutenki kuunellaa kiltisti mitä vanhemmat sanovat (paitsi jos se on Islamin vastaista). Kun taas meidän kulttuurissa monesti kinastellaa vanhempien kaa kun vanhemmat yrittävät antaa neuvoja niin lapset tyrmäävät ja sanovat " mun elämä, mä päätän" . Ymmärrän mieheni kannan asiasta, mutta kyl mä olen sitä mieltä että kun lapsi kasvaa aikuiseksi niin tämä henkilö ite päättää mitä haluaa elämässään tehä.

Jenni_äiti:

Siitä vanhempien kunnioituksesta. Hän otti esimerkiksi sen että kun me tapasimme niin hän sanoi että kysy äidiltäsi käykö että menemme naimisiin. (...)Kun taas meidän kulttuurissa monesti kinastellaa vanhempien kaa kun vanhemmat yrittävät antaa neuvoja niin lapset tyrmäävät ja sanovat " mun elämä, mä päätän" .

Ymmärrään pointtisi ja miehesi huolen, mutta: TE olette lapsenne vanhempia, TE kasvatatte halutessanne hänet kunnioittamaan teitä. Ymmärtäisin miehesi huolen vielä paremmin, jos asuisitte paikkakunnalla, jossa ei ole muita muslimeja -- mutta käsittääkseni siellä on muslimiyhteisö, jossa vallitsevat samanlaiset arvot kuin miehelläsi (ja sinulla?)? Ja varmasti lapsi aikoinaan koulussa saa myös koulukavereikseen muslimiperheiden lapsia.

Avainasemassa olette kuitenkin TE, lapsenne kasvattajat. TEILTÄ hän ne arvot oppii.

(Ihan vaan esimerkkinä: Suomessa, jopa pk-seudulla, on paljon lestadiolaisperheitä, joiden arvot ovat ehkä hieman erilaiset kuin valtaväestön (esim. ei telkkaria, ei musiikkileikkejä, ei tanssia, ei leffoja etc.) -- ja siitä huolimatta lapset kasvavat kunnon lestadiolaisiksi useimmiten ihan sulassa sovussa muiden kanssa, tavallisessa päivähoidossa, tavallisissa peruskouluissa, KOSKA se kotona opittu painaa niin paljon. Täällä pk-sedulla lestadiolaislapsia on kuitenkin aika vähän, hyvä jos yksi per luokka, ja siitä huolimatta he omaksuvat useimmiten vanhempiensa uskon ja elämänkatsomuksen --ja vanhemoien kunnioituksen. Ilman mitään uudelleenkoulutusleirejä. Maan sisällä voi olla -- ja on -- erilaisia kulttuureja.)

Jos lapsi on yhteishuollossa, häntä ei käsittääkseni saa viedä kovin pitkäksi aikaa ulkomaille ilman toisen vanhemman suostumusta. Silloin kyse on lapsikaappauksesta. Käytännössä ongelma voi olla isompi, jos lapsella on oma passi (sen hankkimisen tarvitaan kai molempien suostumus? -- eli jos pahaa pelkäät, älä ota lapselle passia ollenkaan tai vuioen passi kerrallaan; Suomeen pääsee henkkareilla) ja maa, johon lapsi viedään, on näiden länsimaisten sopimusten ulkopuolella, mutta silti: kyse on silloin _rikoksesta_ nimeltään lapsikaappaus. Kysy mieheltäsi, haluaako hän todella turvautua rikollisiin keinoihin saadakseen lapsen pois Ruotsista? Voisitteko neuvotella jonkin kompromissin: kävisitte ensin perheenä Pakistanissa muutaman kerran (mitä nyt rahavarat sallivat) ja sitten lapsi viettäisi parina vuonna koulujen loma-ajat Pakistanissa, tutustuisi maan kulttuuriin ja sikäläisiin sukulaisiinsa? Sehän olisi hänelle vain rikkaus. Täysikäisenä hän voisi sitten valita, minne menee.

Hei,

kauhulla luin kirjoitustasi siitä miten miehesi haluaa lähettää lapsenne Pakistaniin oppimaan vanhempien kunnioittamista, ja hän olisi silloin vasta 10 vuotias. Ei sinun tarvitse hyväksyä sellaista päätöstä, onhan lapsi myös sinun, joten pidä oikeuksistasi kiinni. TE, olette hänen vanhemmat, ja hänen kotinsa on Ruotsissa, joten hänen pitää oppia kunnioittamaan kotimaataan, äitiä ja isää, ja se onnistuu ainoastaan omassa kodissa, omien vanhempien seurassa, ei Pakistanissa. Lomamatkat ymmärrän, mutta silloin vanhemmat tai jompi kumpi ainakin on lapsen mukana. Ja onhan hänellä suomalaisetkin sukujuuret, mitä miehesi tuumaisi, jos sinä haluaisit lähettää lapsenne Suomeen oppimaan sinun vanhemmiltasi tapoja. Älä anna periksi, muuten voit jopa menettää lapsesi.



Meillä odotetaan ensimmäistä lasta ja paljon ollaan keskusteltu kasvatusasioista jne. Mieheni kotona äiti on ollut se henkilö, joka on kasvattanut lapset ja hoitanut kodin. Mutta me tulemme kasvattamaan ja hoitamaan lapsemme aivan varmasti yhdessä. Onneksi ajatuksemme kohtaavat ja mitään suuria eroja ei ole kulttuurillisestikaan. Olisi hankala elää perheenä, jos toinen sanoisi sitä ja toinen tätä, ja sitten riideltäisiin. Olen läheltä joutunut seuraamaan erään suomi-suomi pariskunnan elämää, ja ei voi kuin ihmetellä miten ihmiset jaksavat tapella lapsenkasvatuksesta ym. Millaisetkohan seuraamukset sellaisella on lapseen ? t. emmi