Milloin ymmärsit että et voi saada kumppania, ja minkäikäinen olet nyt?

Vierailija kirjoitti:

Viimeisen vuoden aikana ymmärsin, että en kelpaa parisuhteeseen, olen kerta kaikkiaan niin epäviehättävä, tylsä ja outo. Tiesin tämän jo 15v mutta välillä on ollut yritystä mutta eihän siitä mitään ole tullut.

Ja ei, ei ole resursseja parantaa itseä.

Asianlaidan olen ymmärtänyt kyllä tosiaan mutta hyväksyminen tekee kamalan kipeää.

N43

Minäkin olen outo… se tosiaan hankaloittaa asioita. Takuulla jossain on meille oudoille joku toinen outo! Ei olla vaan kohdattu.

Hyväksyminen on vaikea prosessi, tiedän. Välillä on helpompia päiviä, ja välillä romahtaa. Toivottavasti löydät itsellesi sopivat tavat työstää asioita niin kyllä se siitä helpommaksi muuttuu.

Sitä ei ole vielä tapahtunut, mutta hiljalleen sellainen ajatus on alkanut hiipimään pääkoppaan. Vuosia sitten paransin elämäntapani  ja muutenkin puitteet on kunnossa paitsi ne sosiaaliset taidot. En osaa vääntää loputtomasti juttua mistä tahansa ja pitää keskustelua yllä.

Kunpa olisi jokin tapa millä voisin unohtaa tämän kaipuun. Minä vihaan sitä. Se tekee elämästäni helvettiä. Töihin ja harrastuksiin voi hukuttautua mutta ei 24/7. Haluan olla onnellinen yksin.

Vierailija kirjoitti:

Noin kannattaa ajatella silloin, jos on onnellinen elämässään sellaisena kuin se on. Mutta jos haluaa parisuhteen, tuollaiseen ajatukseen ei kannata alistua.

Itse olen eri mieltä. Jos on ainaista vastoinkäymistä ja todellisuus on se, että kukaan ei sinusta kiinnostu, niin siinä parisuhdehaaveessa roikkuminen ylläpitää omaa surua. Ehkä huono vertauskuva, mutta sekin "tappaa sisältä", jos haaveilet omasta biologisesta lapsesta koko ikäsi ja olet hedelmätön. Joskus pitää vain hyväksyä asiat ja etsiä muita ratkaisuja elämään. Joku adoptoi, joku tekee jotain muuta. Takaisin parisuhdeaiheeseen, en voi sanoa että olisin onnellinen, mutta varmasti onnettomampi olisin jos vielä roikkuisin siinä surussa, että haaveilisin rakkaudesta. Ja kun sitä ei ikinä tule, se olisi musertavaa.

T. 1

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa muistaa että hyvään parisuhteeseen tarvitsee tavata vain yhden hyvän ihmisen. Yhden. Se voi tapahtua koska vain.

Muista myös, että sen yhden hyvän pitää myös tavata se hyvä. Ei kumppania oteta vain sillä että itse haluaa. Ei riitä että "tapaa sen oikean" näin fraasia käyttääkseni, jos itse on se väärä.

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tahtomattaan ikisinkkujen valituksissa kahta asiaa:

1) miksi ette tee dramaattisia itseänne viehättävämmäksi tekeviä muutoksia elämäänne? Treenatkaa itsenne tosi kovaan kuntoon, hankkikaa joku himoittu koulutus, ostakaa psykologipalveluita ja stailauspalveluita tekemään teidät sisäisesti ja ulkoisesti kasassa olevia.

2) miksi teette jyrkkiä linjauksia siitä, kuka teille ei ainakaan kelpaa? Esim. nelikymppinen mies ja ei eronneita. Miksi vitussa kategorisesti ei eronneita? Ei se ero määritä heitä kokonaisuudessaan ihmisinä.

Aloittakaa terapialla ja sen jälkeen nuo muut hommat kuntoon. Saatte kyllä puolison, jos teette tarpeeksi rajut muutokset sen mahdollistamiseksi.

1)olen ollut reilusti alipainoinen, nyt ylipainoinen, tokikaan mikään fitness-lihaksikas en koskaan. Mutta väittäisin että ulkonäkö on muutakin kuin painoa ja lihasmassaa, ja minulla ei sitä ole suotu (minua on kiusattu 12 vuotta nimenomaan ulkonäön takia, kasvojen ja sitä ei pysty edes peittämään). Minä olen hakenut todella moneen paikkaan opiskelemaan, en ole päässyt yhteenkään. Siis on minulla maatalouden perustutkinto, siihen se sitten jäikin. Terapiassa käyn, erittäin hyvällä terapeutilla, mutta hän ei ole mikään jumala joka voisi tehdä mahdottomia.

Up

Up

Minä masennun kun rakastun. Alan itkeä ja saada paniikkikohtauksia jos joudun olla erossa rakkaastani. Olen ollut tästä terapiassa mutta ei ole ollut apua. Muutin ihan sekopääksi suhteissa. Kun olen sinkku niin olen normaalia. Tuskinpa kukaan mies jaksaisi tälläistä katsella

20-vuotiaana kun aloitin opinnot ja katsoin vierestä sitä muiden mukavaa sosiaalista elämää ja miten vaivattomasti muut pariutuivat. Itkuhan siinä tuli kun tajusin miten erilainen olen kuin muut. Siitä lähtien olen kokenut oloni täysin ulkopuoliseksi tässä maailmassa.

N31

Vierailija kirjoitti:

En ymmärrä tahtomattaan ikisinkkujen valituksissa kahta asiaa:

1) miksi ette tee dramaattisia itseänne viehättävämmäksi tekeviä muutoksia elämäänne? Treenatkaa itsenne tosi kovaan kuntoon, hankkikaa joku himoittu koulutus, ostakaa psykologipalveluita ja stailauspalveluita tekemään teidät sisäisesti ja ulkoisesti kasassa olevia.

2) miksi teette jyrkkiä linjauksia siitä, kuka teille ei ainakaan kelpaa? Esim. nelikymppinen mies ja ei eronneita. Miksi vitussa kategorisesti ei eronneita? Ei se ero määritä heitä kokonaisuudessaan ihmisinä.

Aloittakaa terapialla ja sen jälkeen nuo muut hommat kuntoon. Saatte kyllä puolison, jos teette tarpeeksi rajut muutokset sen mahdollistamiseksi.

Kaikki em. konstit on käytetty. Jotkut ovat sen verran rikki perusteellisesti ja siksi on turha hakata päätä seinään. Nimittäin helpottaa kun hormonitoiminta alkaa laskemaan niin ei sureta kumppanin puute niin rankasti.

Silloin kun tajusin että maailmassa on tuhansia kaltaisiani ihmisiä joilla on samanlainen ulkonäkö ja ominaisuudet mutta että he ovat paremmassa asemassa kuin itse. Silloin tajusin että kilpailu ja itseni parantaminen on turhaa.. Nämä ihmiset myös alkavat parantaa itseään samalla tavalla jos itsekin alan.. Se on joku jumalan säätämä universaali laki tai jotain.. Turha taistella sitä vastaan.

Oon varmaan aina tietänyt sen jollain tasolla. Tietoisemmin hyväksyin asian pari vuotta sitten, olen nyt 34.

Ymmärsin noin 5 vuotta sitten. Olen nyt kypsässä iässä.

Sain tiedon että syntymästä saakka ovat johdot erilailla kytketty kuin useimmilla muilla ja se tekee minusta erikoisen, mutta myös rasittavan, hankalan ja räjähdysherkän, ei auta vaikka olisin kuinka kaunis tai lahjakas. Jos olisin rikas, riippumaton ja estoton kuin Elon tai itsevarma kuten Greta, niin olisi ehkä helpompi.

Ei voi vaatia muita kestämään ihmistä jolle ei auta terapia, ohjaus, eikä lääkkeitä ole. 

Ainoa mahdollisuuteni on ollut että minulla on palkattuja ihmisiä lähellä, apuna, mutta useimmat eivät kestä olla lähelläni edes palkkiota vastaan ja itsekin jännitän ja stressaannun kun olen jo oppinut että oma tapa olla ja viestiä (masking) on muiden mielestä rasittava, loukkaava, ärsyttävä jne. 

Ainoa toimiva tapa on meikäläiselle ollut eläminen löyhässä kylämäisessä yhteisössä joka perustuu yhteisiin arvoihin jne jossa saan jonkinlaista ihmisseuraa ja vuorovaikutusta, ilman että kenenkään on pakko olla seurassani.

Täytin taannoin 37 ja vaikka en toivoa ole vielä menettänyt, niin kyllä pelko yksinjäämisestä on alkanut hiipiä mieleen. Omasta aktiivisuudesta tämä on paljolti kiinni ja myös jostain sisäisestä epäilystä siitä, ettei kukaan nainen kuitenkaan kiinnostuisi minusta, vaikka samaan aikaan myös ajattelen olevani kuitenkin aika hyvä tyyppi ja meneväni hukkaan jos en ketään kumppania löytäisi. En ole erityisen miehekäs ulkoisesti, en pitkä enkä harteikas, vaan hoikka ja aika poikamainen ikäisekseni, mutta silti ihan kivan näköinen mielestäni, ainakin joinakin päivinä. Tämä on johtanut tiettyyn epävarmuuteen omasta viehätysvoimasta ja tuota itsevarmuutta minun pitäisi saada lisää jos haluaisin kumppanin löytää.

Vierailija kirjoitti:

Täytin taannoin 37 ja vaikka en toivoa ole vielä menettänyt, niin kyllä pelko yksinjäämisestä on alkanut hiipiä mieleen. Omasta aktiivisuudesta tämä on paljolti kiinni ja myös jostain sisäisestä epäilystä siitä, ettei kukaan nainen kuitenkaan kiinnostuisi minusta, vaikka samaan aikaan myös ajattelen olevani kuitenkin aika hyvä tyyppi ja meneväni hukkaan jos en ketään kumppania löytäisi. En ole erityisen miehekäs ulkoisesti, en pitkä enkä harteikas, vaan hoikka ja aika poikamainen ikäisekseni, mutta silti ihan kivan näköinen mielestäni, ainakin joinakin päivinä. Tämä on johtanut tiettyyn epävarmuuteen omasta viehätysvoimasta ja tuota itsevarmuutta minun pitäisi saada lisää jos haluaisin kumppanin löytää.

Et kysynyt neuvoa, mutta neuvon nyt kumminkin kun se on se yksi vikani jonka takia en voi saada kumppania  hehe, niin että oletko kokeillut tehdä asioita joissa koet olevasi hyvä tai asioita jotka kiinnostavat, ja joista olet huomannut nauttivasi, nimittäin se tuo itsetuntoa ja vähentää negatiivista itsen tarkkailua ja sieltä samoista ympyröistä voi löytyä samanhenkinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytin taannoin 37 ja vaikka en toivoa ole vielä menettänyt, niin kyllä pelko yksinjäämisestä on alkanut hiipiä mieleen. Omasta aktiivisuudesta tämä on paljolti kiinni ja myös jostain sisäisestä epäilystä siitä, ettei kukaan nainen kuitenkaan kiinnostuisi minusta, vaikka samaan aikaan myös ajattelen olevani kuitenkin aika hyvä tyyppi ja meneväni hukkaan jos en ketään kumppania löytäisi. En ole erityisen miehekäs ulkoisesti, en pitkä enkä harteikas, vaan hoikka ja aika poikamainen ikäisekseni, mutta silti ihan kivan näköinen mielestäni, ainakin joinakin päivinä. Tämä on johtanut tiettyyn epävarmuuteen omasta viehätysvoimasta ja tuota itsevarmuutta minun pitäisi saada lisää jos haluaisin kumppanin löytää.

Et kysynyt neuvoa, mutta neuvon nyt kumminkin kun se on se yksi vikani jonka takia en voi saada kumppania  hehe, niin että oletko kokeillut tehdä asioita joissa koet olevasi hyvä tai asioita jotka kiinnostavat, ja joista olet huomannut nauttivasi, nimittäin se tuo itsetuntoa ja vähentää negatiivista itsen tarkkailua ja sieltä samoista ympyröistä voi löytyä samanhenkinen?

Kyllä minulla toki on muutamia harrastuksia joista nautin, mutta ne eivät ole sellaisia joissa helposti kehenkään tutustuisi, tai edes kohtaisi, vaan enemmänkin itsekseen touhuamista.

Vierailija kirjoitti:

20-vuotiaana kun aloitin opinnot ja katsoin vierestä sitä muiden mukavaa sosiaalista elämää ja miten vaivattomasti muut pariutuivat. Itkuhan siinä tuli kun tajusin miten erilainen olen kuin muut. Siitä lähtien olen kokenut oloni täysin ulkopuoliseksi tässä maailmassa.

N31

Onko sulla joku diagnoosi vai oletko vain ujo? En itsekään viihtynyt opiskelijakemuissa, koska en yksinkertaisesti sopeutunut joukkoon yhtään. Kävin monesti ja aina halusin lähteä aikaisin kotiin. Ei ne ole kaikille.

Ja ujoudessa (jos siitä kärsit) ei ole mitään vikaa. Monet miehet ovat samanlaisia. 

Kolmikymppiseksi mennessä. Nyt olen 57.

Ap, odotitko sä siis vaan että sut haetaan kotoa?

Ei sitä kumppania saada, se hankitaan!!!

Esiteininä.

Nyt 38, ei koskaan kummpania