Harmittaa että elämä meni näin

Yep.

Sairaus (vakava) ja erilaisuus eivät ole valintoja. Jokainen on oikeutettu suremaan kärsimystään ja paskaa elämää. Ei siitä tarvitse olla kiitollinen.

Jep. Rakkaudeton turhuusvaellus. Loppuisipa pian.

Eilen sain vihdoin diagnoosin ja lääkityksen vaivaan, mikä on enenevässä määrin kiusannut arkea. Nyt vain odotan lääkkeen tepsivän ja saan elämäni takasin.

Loistava ja toiveikas tunnelma tällä suunnalla siis!

Vierailija kirjoitti:

Eilen sain vihdoin diagnoosin ja lääkityksen vaivaan, mikä on enenevässä määrin kiusannut arkea. Nyt vain odotan lääkkeen tepsivän ja saan elämäni takasin.

Loistava ja toiveikas tunnelma tällä suunnalla siis!

Lucky you.

Ei kipuja, ei kärsimystä, vaan elämä on rentoa ja ihanaa!

En olisi koskaan kuvitellut, että minusta tulee pitkäaikaistyötön. Kuvittelin aina, että jos en saa heti töitä omalta alaltani, niin voin väliaikaisesti mennä vaikka siivoojaksi. No en pääse edes siivoojaksi. Nyt kun työttömyyttä on takana jo vuosikausia, niin työpaikasta voin vain haaveilla.

Ihan hirveää paskaa, oikeasti. Kurjuuden multihuipentuma. Mitään en jää kaipaamaan, tule kuolema ja korona - korjaa!

Toivottavasti et kuitenkaan lastesi elämää pilannut.

Ei ole korvaavaa elämää kenelläkään.Siksi ei merkityksetöntä.

Ittellä ihan hyvä laiffi. 

Oma tilanteeni on sellainen, että kaikelta olisin välttynyt jos olisin saanut mt-ongelmiin apua heti eikä vasta aikuisena.

Mutta nyt minulla on opiskelupaikka alalta jolla varmasti riittää työtä. Eli suunta on ylöspäin. Lääkityskin on kunnossa.

Niin. Ehkä meillä on liian suuret odotukset ja vaatimukset nykyisin.

Jospa onnea on vain pieni pala hyvää suklaata silloin tällöin?

No on noi lapset, niiden takia pitää vaan yrittää pitää lippu korkealla.

Vierailija kirjoitti:

Niin. Ehkä meillä on liian suuret odotukset ja vaatimukset nykyisin.

Jospa onnea on vain pieni pala hyvää suklaata silloin tällöin?

Noup. Tosi monella on paljon enemmän. Usealla elämän osa-alueella.

Just eilen mietin, milloin mulla on viimeksi ollut täysin kivuton päivä. Taisi olla joskus vuonna 1994. Ensimmäiset vuodet diagnoosin jälkeen olivat vaikeita. Vaikeinta oli luopua rakkaasta harrastuksesta (tanssi) ja tiedostaa, ettei voi tehdä silloista työtäänkään (sairaanhoitaja) eläkeikään asti. Mutta enpä silloin tiennyt, että tulee vielä lisää kipua ja kärsimystä aiheuttavia sairauksia. Ja hyvä vaan, että en tiennyt. 

Tavallaan olen iloinen, että sairastuin jo hieman yli kolmekymppisenä. Iloinen siksi, että mulla oli vielä mahdollisuus vaihtaa elämäni suuntaa. Mahdollisuus lähteä opiskelemaan sellaista alaa, jota pystyn sairauksistani huolimatta tekemään. Ja ennenkaikkea mahdollisuus saada vielä töitäkin alalta. Alaa vaihtaessani ei käynyt vielä mielessäkään etätyömahdollisuus, mutta sellainenkin sitten alalla ja nykyisessä työpaikassa tupsahti. Ilman etätyömahdollisuutta olisin ollut paljon pidempään sairaslomalla, mutta koska mulla pää ja kädet kuitenkin toimi, kysyin työnantajalta, voisinko tehdä etänä osa-aikatöitä. Ja se sopi työnantajalle. Koska etätyö sujui niin hyvin, sain jatkaa etätöitä vielä senkin jälkeen. Nyt on 9 vuotta etätöitä takana. Väliin on mahtunut isojakin leikkauksia, mutta etätyön ansiosta sairaslomani ovat niiden jälkeen olleet lyhyitä. 

Rehellisesti sanottuna en enää muista, miltä tuntuu olla kivuton. Kipu on ollut ja tulee olemaan uskollisin ystäväni. Välillä tulee synkkiä hetkiä ja olisi valmis jo luopumaan elämästään, mutta ainakin toistaiseksi olen aallonpohjista selvinnyt. Jos tänään ei satu yhtä paljon kuin eilen, tänään on hyvä päivä. 

Joo hei tehdään porukalla se Hurmaava joukkoit se mur ha!? Jipii, tästä tulee hauskaa :D