Kiittämättömyys on maailman palkka

Nuorena neitona, keskellä kaunista kesäpäivää, minulla oli kiire erääseen tapaamiseen. Yleensä kuljin kaupungilla tiettyjä samoja reittejä, mutta tällä kertaa minulle tuli tarve mennä eri kautta. Kävelin kävelykatua pitkin ja huomasin, että aikuisten keskellä kävelee pieni tyttö, selvästi alle 2-vuotias taapero. Hän oli suuntaamassa kadulle, jossa kulki autoja jonossa. Missään ei näkynyt ketään, joka olisi ollut lapsesta kiinnostunut. Juoksin nopeasti lapsen luo. Sain hänet kiinni, kun hän oli vajaan metrin päässä kadulla kulkevasta autosta. Kuski katsoi minua halveksivasti, ajatteliko lie, että huono äiti, kun lapsi meinaa jäädä auton alle.

Menin lapsen kanssa lähiliikkeisiin, ja pyysin myyjää kuuluttamaan, onko kenelläkään lapsi hukassa. Ei ollut. Lähdin lapsen kanssa kävelemään poliisilaitokselle. Vähän aikaa laitoksella oltuamme, ehkä 15 minuuttia, sinne tuli puhelu hätääntyneeltä isältä, joka oli hukannut lapsensa. Pian isä ja lapsen isoveli, noin 4-5 v, tulivat paikalle. Koko ajan pieni tyttönen oli ihan rauhallinen kanssani, ei itkenyt kertaakaan.

Koin, että tuossa tapauksessa sain jonkunlaisen ohjauksen muuttaa reittiä, jotta saatoin pelastaa lapsen, ettei hän jäänyt auton alle. Jonkun mielestä se oli vain sattumaa.