Hei sinä, joka lapsena et saanut arvostusta tai/etkä lämpöä vanhemmiltasi, oletko aikuisena osannut antaa anteeksi?

Niin vaikea sanoa kun isäni yhä edelleen yli 70-vuotiaaana koittaa määräillä minua.

En kokenut vanhempiani läheisiksi.  Kuitenkin yritän ajatella niin että parhaansa he tekivät.  Niin on viisainta suhtautua koska en enää voi muuttaa asioita tässä suhteessa.  Aikuisuuden kanssa näillä tuntemuksilla ei mielestäni ole mitään tekemistä.

Ja taas tätä iänikuista hömppää.

Eihän täydellisiä vanhempia olekaan, ja joka sellaista väittää, liioittelee.  Vanhemmuus on kinkkinen juttu jota ei kunnolla opi koskaan.

En ole antanut anteeksi. Ymmärtää ehkä jotenkin voin.

Vieläkin äitini yrittää manipuloida ja syyllistää milloin mistäkin. Järkipuhe ei auta vaan tulee riita.

Jaksaa uhriutua ja heittäytyy marttyyriksi.

Toisilla ihmisillä on ihan oikeita ongelmia. Ja joku haluaa vaan draamaa.

Ja kyllä - en koe itseäni hirveän järkeväksi täsdö suhteessa mutta hyväksyn vikani.

Kaikista ei ole vanhemmiksi mutta mitäs asialle voi tehdä kun niitä lapsia vain on hankittava.

Yritän ajatella noin, mutta se on kovin vaikeaa. En vaan pysty kuvittelemaan miksi kenenkään vanhemman mielestä on ok että lapsi kasvaa päihteiden käyttäjien ympärillä, varsinkaan kun kyseinen vanhempi itse oli ja on raitis. Ei minun mielestäni täytä parhaansa tekemisen kriteereitä.

Minä en tainnut kelvata omana itsenäni kummallekaan vanhemmistani.  Kyllä siitä jäi pysyvästi hampaankoloon.  Olin kade niille joilla oli mielestäni kivat ja lastaan arvostavat ja jopa ihailevat vanhemmat.

No ei mennyttä anteeksiantokaan muuksi muuta vaan ihan yhtälailla ne tuon seurauksena tulleet seuraukset/ongelmat on läsnä elämässä koko loppuiän. Osaan toki voi vaikuttaa ainakin jonkun verran kun asian tiedostaa, mutta suurin osa näistä on niin syvällä omassa persoonassa ja käytöksessä ettei niitä poistetuksi saa. Ja ne tuottaa ei-toivottuja seurauksia ihan oikeastaan joka päivä.

Eikös kaikki kritisoi vanhempiaan jostakin ainakin jossakin elämänsä vaiheessa?  Kuuluuko vanhempien tuntuakaan täydellisiltä?  Elämäähän tämä vaan on eikä suinkaan täydellistä.

Vierailija kirjoitti:

Kaikista ei ole vanhemmiksi mutta mitäs asialle voi tehdä kun niitä lapsia vain on hankittava.

Kuka/mikä pakottaa ?

Naapurin täti aina kertoi lapsistaan ihailevasti.  Muistan aina ajatelleeni että oma äitini ei takuulla puhuisi minusta ja veljestäni kenellekään samoin ilmaisuin.  Kyllä pakko sanoa että vihlaisi.

Eivät kaikki vanhemmat halua lapsensa parasta.

Vierailija kirjoitti:

Eivät kaikki vanhemmat halua lapsensa parasta.

Näin on.  Olen kuullut, että jotkut vanhemmat ovat jopa kateellisia lapsilleen. 

Mielestäni tuossa on vähän paradoksi. En usko, että kaikki vanhemmat tekevät parastaan. Kyvytön voi silti ymmärtää, ettei hallitse kaikkea ja hakee apua, jolloin voi sanoa tehneensä parhaansa. Sen olen kuitenkin ymmärtänyt, että vanhemmuus on äärimmäisen vaikeaa pahimmillaan. Vaikka tekisi parhaansa, se ei silti aina riitä. Ymmärrän vanhempieni kyvyttömyyden, kun mietin heidän omaa lapsuuttaan. Ja olen antanut anteeksi ja pyrkinyt itse näyttämään esimerkkiä. 

Vierailija kirjoitti:

Naapurin täti aina kertoi lapsistaan ihailevasti.  Muistan aina ajatelleeni että oma äitini ei takuulla puhuisi minusta ja veljestäni kenellekään samoin ilmaisuin.  Kyllä pakko sanoa että vihlaisi.

Meillä tuota varsinkin teki kauempana asuvat sukulaiset ja tuttavat eli he kertoi iloisesti lastensa koulumenestyksestä ja harrastuksista ym normielämästä. kun taas äitini ei ikinä sanonut noissa keskusteluissa meistä omista lapsistaan yhtään mitään.

Ja koska nuo keskustelut myös lapsena kuuli, niin tottahan siitä sai sen käsityksen ettei meissä ole mitään hyvää kuten vaikka serkuissa. Ei mitenkään kohottanut itsetuntoa tuokaan.

Riippuu kyllä ihan tilanteen vakavuudesta lapsuudessa...

Mutta itse olen antanut anteeksi, ja ymmärrän että toinen vanhempani oli ihan hukassa omien traumojensa kanssa eikä surullista kyllä oli niitä ikinä käsitellyt.

Sitten en varmaan ole aikuinen näin yli nelikymppisenä. anteeksi on mahdoton antaa koska vanhempieni tekemä kousaaminen, solvaaminen, loukkaukset ja väkivalta jatkuu yhä, se ei ole koskaan loppunut eikä jäänyt sinne lapsuuteen. Narsistivanhempani muutu. Päin vastoin pahenee ja muuttui hullummaksi ja aggressiivisemmaksi iän myötä. Sama meno jatkuu.m niin kauan kuin se elää.

Olen sit ihan mielelläni lapsi, jos aikuisuuden ehto on anteeksi antaminen.

Mitä anteeksi annettavaa siinä on? He kasvatti ajalleen uskollisina ja samoin minä tein lapsilleni. Ei siihen aikaan ollut tapana kysellä ja pohtia joka asiaa. Sitä vaan elettiin kaikki virheellisinä omilla tavoillaan. Nykyään kaikki esittää parempaa kuin on, väsynyt lasittunut katse silmissä ja mitään tarkoittamaton hymy naamalla. Suusta tulee pedagokista löpinää ja suurin osa lapsista on mielenvikaisia yläkouluun mennessä. Vielä ahdistuneempia kuin vanhempansa. Ennen oli pahaa, mutta hyvä oli hyvää. Nyt on pahaa ja ei mitään.

En ole antanut, ja siitä olen samaa mieltä, että taidoiltaan olivat kyllä rajoittuneita. Lapsen pilkkaaminen ja muu henkinen väkivalta, jolla koitetaan tavallaan ottaa hankalalta lapselta luulot pois eräänlaisessa jatkuvassa valtataistelussa, ei kuitenkaan mielestäni ole asia, joka pitäisi antaa anteeksi ollakseen "aikuinen".

Ei sillä, että he olisivat koskaan anteeksi pyydelleetkään. Opiksi olen kyllä ottanut, ja omille lapsilleni kerron kyllästymiseen asti, että he ovat rakastettuja ja arvostettuja, toivottavasti se riittää kompensoimaan virheitäni.