miksi tämä " kotiäitiys" on minulle niin vaikeaa?
Minä alan olla aika väsynyt tähän hommaan. Minusta tämä kasvatus tuntuu ihan äärettömän raskaalta ja vaativalta tehtävältä, siis jos meinaa kasvattaa lastaan ja saada jotain tulostakin aikaan. Meillä on 3-vuotias poika ja n. 5-kuinen vauva.
Meillä on tänään herätty klo 7, syöty aamupalaa heikolla menestyksellä ja sen jälkeen leikitty. Aamupalan syönnistä olen nyt päättänyt tinkiä. Kun ei ruoka kerran aamulla maistu, niin ei syödä sitten. Koska yritän olla hyvä äiti, laitan sen kuitenkin tarjolle, ja kyllähän siitä aina välillä vähän närpitäänkin. Hampaiden pesu jäi tänäkin aamuna tekemättä. Miten se onkin niin vaikea muistaa ja panna toimeen?
No sitten teimme askarteluhommia vauvan nukkuessa, ja vauvan herättyä puolen tunnin kuluttua lähdimme ulos kävelylle. Kävelimme metsässä ja puistossa ja sitten tulimme takaisin. Tähän osuuteen olen tyytyväinen. Päre ei palanut kertaakaan ja meillä oli jopa kivaa lukuunottamatta sitä, että vauva kitisi koko ajan ja imetin häntä kävellen metsässä.
Kotiin tullessa sitten alkoivat pulmat. Poika oli jo selvästi väsynyt ja unohdin pissattaa hänet ennen ruokailua. Alkoi valitus " minulla on pissahätä, minulla ei ole pissahätää" . Sain mennä hänen kanssaan vessaan, sitten hän ei halunnutkaan mennä pissalle. Kun menin takaisin pöytään, minun olisikin pitänyt mennä pissattamaan. No, kärsivällisesti suoritin tämänkin osuuden, vaikka minulla jo kiehui. Olin lähinnä vihainen itselleni, kun en muistanut ulkoa tultua, että olisi pitänyt pissattaa poika ennen pöytään menoa.
Lounaasta olen oppinut selviytymään taktiikalla: jotain valmista ettei tarvitse odottaa, mahdollisimman vähän lautaselle jotta lautanen tyhjenisi. Yleensä vain odotan ja odotan ja odotan ja odotan, että poika syö. Ja välillä tietysti patistelen, joskus kiukkuisenakin. Yleensä vauva karjuu jo viimeistään siinä vaiheessa turhautuneena, kun pitää vaan olla ja odottaa isoveljeä. Tänään sorruin lukemaan samalla kirjaa pojalle. Ajattelin, että meneehän tämä näinkin. Ruoka tulee syötyä eikä kenellekään tule paha mieli.Vauvakin pysyi tyytyviäsenä sitterissä.
Sitten vuorossa päivän painajaismaisin hetki: yritys saada poika päiväunille. Haukotteleva poika menee mielellään uninallensa kanssa peiton alle. Laitan musiikin soimaan. 10 min kuuluu pulinaa, sitten 5 min hiljaisuutta ja ensimmäinen kysymys " olenko minä jo nukkunut?" Seuraavaksi hän tulee pois sängystään, palautus sänkyyn. 10 min hiljaisuutta, sitten " olenko minä jo levännyt?" Siinä vaiheessa tilasin isäni hätiin hakemaan pojan autoilemaan. Autossa nukkuu takuuvarmasti, omassa sängyssä ei ikinä. Maanantaipäivät ovat tuskaa, kun kerhoon mennään iltapäivällä klo 13.30 ja sitä ennen olisi pakko nukkua edes hetki, muuten menee hulinaksi.
Vauvaan en ole kerennyt panostamaan tänään juuri lainkaan. Muutaman kerran olen imetellyt ja lykkinyt häntä ulkona vaunuissa. Päiväunia hän ei ole nukkunut juuri nimeksikään tänäänkään...
En tiedä, mikä tästä elämästä tekeekin näin raskaan oloista. Ihan tavallista arkea kai tämä on. vai onko?? Ärsyttää vaan, kun mikään ei mene suunnitelmien mukaan. Ihan tavalliset asiat kuten nukkuminen ja syöminen ovat meidän kotona niin ahdistavia, että sydän hakkaa jo valmiiksi, kun tietää ruoka- tai unihetken koittavan.
Kommentit (39)
Hei
Koita jaksaa, arki on joskus superhyperpuuduttavaa. Arrggh. Nytkin mun pitäisi olla tekemässä jotain ihan muuta kuin roikkua täällä netissä, mutta en jaksa.
Kannattaa ainakin yrittää " suorittaa" kotiäitiyttä mahdollisimman vähän. Tietenkin tietyt rutiinit pitää hoitaa, mutta yrittää sitten muuten tehdä vaan sellasia asioita, jotka ovat itselle luontaisia tai joista pitää. Ei tarvitse tehdä jotain sellaista lasten kanssa, josta itse saa näppylöitä vain siksi että sitä " pitää" tehdä.
Ei tästä varmaan apua ollut, mutta...
Meillä myös 3v ja tuollasta se arki on :)
Ruokailussa olen " luovuttanut" ja jätän nassikan yksin syömään pöydän ääreen sillä aikaa kun itse vaikka katson netistä näitä sivuja. Muuten saisin hermoromahduksen siinä vieressä istuessa. Jos näyttää ruokailu olevan ihan toivotonta, laitan munakellon soimaan ja sanon että lautanen lähtee pois heti kun kello soi. Kerran on tarvinnut kellon soida, muilla kerroilla lautanen on tyhjentynyt pikavauhtia.
Päiväunilla meillä huudellaan vaihtelevasti milloin pissahätää, milloin peiton huonoutta. Pidän kuitenkin pakollisena 1-1,5h taukoa sängyssään jolloin kuuntelee satuja CD:ltä. Repeat all-huippu toiminto lastenhuoneen soittimessa ;)
Tällä hetkellä tuon RAUHALLISEN tytön saa pidettyä aisoissa viemällä ulos 2-3 kertaa päivässä. Ensi viikolla aloittaa seurakunnan kerhossa 2x2h viikossa ja näkee siellä muita lapsia ilman että äidin tarvii seistä hiekkiksellä 4-5h päivässä. Pääsenpä edes kahtena päivänä vain iltaulkoilulla, sekä saan hoidettua rauhassa asioita tytön ollessa kerhossa.
Jos tuo kerhossa olo ei riitä energian ja kavereiden tarpeen purkamiseen tarpeeksi, sitten laitan alkuperäisistä suunnitelmista poiketen tytön päiväkotiin vuoden vaihteessa. Tarkoitus oli pitää kotihoidossa eskariin asti.
Tuli mieleen tuosta aamupalasta, että oletko yrittänyt tarjota sitä vasta vähän myöhemmin. Meillä syödään, jos vain mahdollista, aamupala vasta joskus 1-2 tuntia heräämisen jälkeen. Taaperolle annan maitomukin herättyä, isommat eivät halua herättyään mitään.
Äläkä tosiaan ole liian kriittinen itsellesi. Minusta päivänne vaikutti varsin mainiolta. Lapset nyt kiukkuavat ja välillä aikuisetkin, elämäähän tämä vaan on. Lasten kanssa kannattaa yrittää puuhastella mahdollisimman paljon sellaista, mistä itsekin pitää. Jos pidät leipomisesta, niin leivo lasten kanssa tai samoile metsässä, jos se on kivaa. Ei lapselle tarvitse yrittää aina keksiä mitään erityistä ohjelmaa. Itse ainakin olen aina ollut laiska asrkartelija. Olen lasten kanssa jonkun verran askarrellut, mutta melkoisen harvoin. Jossain vaiheessa sitten innostuivat itse, eikä tarvinnut kuin antaa tarvikkeita, niin askarteluja syntyi kymmeniä päivässä. Jaksamista arkeen!
Arkea lasten kanssa, juu.
Tuotahan se on, päivästä toiseen loputtomiin. Tai siltä se sillä hetkellä tuntuu, vaikka jo vuoden kuluttua tuskin muistaa millaista elämä oli vauvan ja taaperon kanssa...
Yksi hyvä neuvo tulee mieleen: yritä keskittyä siihen mikä sujuu hyvin. Olet touhunnut todella paljon esikoisen kanssa, leikkinyt, askarrellut, ulkoillut. Vau, minusta ei ole ikinä ollut tuohon, vaan jo yhden leikin leikkiminen on vaatinut aikamoista tsemppiä. Varmaan teillä sujuu moni muukin juttu hyvin, ole niistä iloinen äläkä murehdi hirveästi sitä mikä ei suju.
Sitten tuosta syömisestä ja nukkumisesta... Melkein 3v. voi jo pärjätä ilman päikkäreitäkin ja väkisin nukuttaminen rassaa molempien hermoja. Siksi jättäisin suosiolla päiväunet väliin kerhopäivinä. Jos mahdollista voisitte yrittää varmistaa että edellisenä päivänä on nukuttu päiväunet; meidän lapsilla päiväunet jäi pois niin, että niitä alettiin nukkua ensin joka toinen päivä, sitten yhä harvemmin. Mutta nälkä ja väsymys on karsea yhdistelmä ja siksi syömisen pitäisi jotenkin sujua näinä päivinä. Ehkä herkkuruokaa, ehkä sitä lukemista ruokapöydässä, mitä vaan että ateria sujuu.
Ja vielä toinen neuvo: älä ota sitä niin vakavasti äläkä missään nimessä ota sitä henkilökohtaisesti. Välillä on hyvä ottaa henkisesti askel taaksepäin, pois tilanteesta, ja asettaa asioita vähän perspektiiviin. Mikä on tärkeää, mikä on oikeasti vakavaa ja voisiko asiat sujua paremmin jollain ihan toisella systeemillä. Silti, vaikka systeemit olisi miten loistavat ja äiti miten rento tahansa, vaikeita hetkiä tulee joka päivä ja huonoja päiviä riittää niin äidillä kuin lapsillakin. Sekin täytyy hyväksyä.
Meilläkin on lokakuussa 3 vuotta täyttävä lapsi ja syyskuun lopussa tai lokakuussa syntyy toinen.Päivät tuntuvat jo nyt yhden kanssa raskailta joten kun vauva syntyy niin varmaan olen ihan poikki. On tää lasten hoito semmoista että hyvä kun selviää hengissä. Itellä aikomus vielä olla muksujen kanssa 3 vuotta kotona ja toiset 3 on jo kohta takana. Sitten riittää lapset eli ei meille kiitos enmpää ja meen töihin ja lapset hoitoon. Pidän silti kotona hoitamista niin tärkeänä että hoidan vielä sen kolme vuotta kun vauva on syntynyt. Se on kuitenkin aika jota ei saa enään koskaan takaisin. Esikoinen oli vauvana tosi helppo mutta kun täytti 2 vuotta niin alkoi tämä normaali lapsen käytös eli koko ajan pitäisi jotain tehdä ja sitten tukikin pahat uhmat,joita tulee päivässä paljon ja isoja.Onneksi olen keksinyt keinoja pitää niitä kurissa ja nyt on helpompaa kun uhmat ei pääse liian isoiksi. Poika on tosi suloinen,mutta äiti näin raskauden loppuvaiheessa todella väsynyt.Kun vauva syntyy niin itsestä pitäisi puristaa kaikki voimat jotta jaksaa antaa tasaisesti huomiota ja hoitaa kodin ja ruuat ja lapset yms...ei tosiaan kotiäitiys ole helppoa. Se on hurjan vaikeeta ja raskasta.
Mulla hieman eri tilanne, sillä lapsia kolme eli 5,5-vuotias, kohta 4v. ja 1v. eikä ihan perushoitamisessa ole ongelmia (syömiset, nukkumaanmenot). Mutta silti kamppailen jatkuvasti itseni kanssa siinä, että ollako kotona lasten kanssa vai ei? Siis hakeako töitä vai ei? Jonain päivänä en voisi kuvitellakaan laittavani pienintäni hoitoon, toisina päivinä haluaisin ehdottomasti olla ihan jossain muualla kuin raivoamassa näiden samojen seinien sisällä. Vielä siedän jotenkin ruoanlaiton (vaikken siitä hurjasti nautikkaan), siivoamisen, pyykinpesun ja vauvan hoitaminen ei ole minulle rankkaa, mutta -auta armias- kun joudun kuuntelemaan, katsomaan, seuraamaan sivusta, puuuttumaan isompien lasten välien selvittelyyn, kiukutteluun, toistensa kiusaamiseen...Olen takuuvarma, että lapseni ovat täysin terveitä ja tasapainoisia, he ovat vain lapsia kaikkine oikutteluineen. Mutta minä en ole kovin tasapainoinen, koska en yksinkertaisesti kestäisi yhtään heidän riitelyjään ja äänekkäitä leikkejään. Rakastan harmoniaa ja rauhallisuutta ja lapset tuovat kotiin kaikkea muuta kuin harmoniaa!! He tuovat epäjärjestystä, melua, ristiriitoja, he saavat minut raivon partaan joka päivä, he saavat esille kaikista pimeimmät puoleni. SILTI RAKASTAN HEITÄ ÄÄRETTÖMÄSTI!!! Tämä on varmasti kaikkien äitien tunne, että ei voisi mistään hinnasta luopua lapsistaan, vaikka tämä arkielämä heidän kanssaan on rankkaa, ainakin välillä. Toki on ihaniakin hetkiä, kun yhdessä luetaan kirjaa, tehdään jotain mukavaa, leikitään ja lauletaan, käydään kerhoissa jne. Minusta vain tuntuu välillä, että kaikki ikävät tunteet saavat yliotteen ja näen tämä kotonaolemisen hirvittävänä taakkana. Oikeasti haluaisin hoitaa lapseni kotona ainakin yhden vuoden vielä, mutta en tiedä onko minusta siihen... :(
Ps. Olen lasten syntymien välillä ollut aina myös töissä ja mieheni mielestä olen paljon tasapainoisempi (henkisesti)silloin kun käyn myös töissä...Kai se vain on niin, että meitä kaikkia äitejä ei ole luotu " kotiäideiksi" . Arvostan todellakin niitä äitejä, jotka jaksavat olla kärsivällisiä ja hoitavat lapsensa mahdollisimman pitkään kotona. Itselläni se olisi kasvun paikka, että kykenisin siihen.
Minua risoo välillä arjen rutiinien " tylsyys" , mutta yritän sovittaa siihen sitten muuta puuhaa (kyläilyjä yms.) sen verran kuin uskon lasten jaksavan ilman että on liikaa kaikkea. Isoimman koulu vie mehut lapsesta ja haluaa olla kavereittenkin kanssa ja sitten seuraavalla on kerhopäiviä, mutta tarvitsee silti vielä muutakin ja 1,5v tarvitsee lähinnä normaalit rytmit jne. Eli jokaisella tuntuu olevan eri tarpeet, sitten mietitään miten taaplataan. Kotiäidin rooli on kuitenkin minulle opettelua tähän " ammattiin" ja omien lasten kanssa elämiseen, kuten mikä tahansa muukin homma/työ pitää opetella ja kuten nykyään kaikki tuntuu olevan jotain muutosta ja uuden opettelua, niin on lastenkin kanssa kun lapset kasvavat ja muuttuvat ja taas on uudet tilanteet ja ongelmat edessä.
Kotiäitinä on joskus pahempia ja joskus parempia päiviä. Ongelma-asioista (ne mitä etukäteen jännität) kannattaa miettiä ratkaisukeskeisesti (siis ei ongelmakeskeisesti) miten asian saisi sujumaan. On vähän kuin " haaste" saada homma toimimaan. Päiväunista sanoisin minäkin että ei ehkä ihan pakkovälttämättömät ole enää tuon ikäisellä kotihoidetulla lapsella, jos nukkuu hyvin yöunet. Eli auttaisiko jos helpottaisit ettei ole pakko nukkua, vain levätä- aikakin tuntuu suht aikaiselta nukkumiseen, jossei aamulla lapsi heräile jo 6-7maissa ja aamupäivä ole täynnä toimintaa. Ja aamupalasta sanoisin ettei meilläkään lapsille uppoa heti herättyä, vaan mieluiten reilun tunnin kuluttua heräämisestä. Sitä kai voisi kokeilla? Tai jos lapsi ei vaan tarvitse joka kerta niin paljon ruokaa kuin odotat- meillä ainakin tämä pitää paikkansa pieniruokaisten lasten kanssa. Kun kerran olet kotona voit tehdä teille sopivalla tyylillä ja huomioida lapset yksilönä, mitä ei päivähoidossa voi aina niin tehdä. Eli kotona lapsia hoitaessa voi nauttia " vapaudesta" ja joustaa lapsen mukaan enemmän mitä hoidossa ei voi niin helposti tehdä.
Tsemppiä teille noiden rutiinien selvittelyyn. Minua suoraan sanottuna kummastuttaa (saan tosin taas tästä palautetta varmasti, mutta kirjoitan siitä huolimatta) että miksi jos jollakulla on joku asia hankalaa kotona lasten kanssa suositellaan heti ratkaisuksi hoitoa! Varsinkin kun ap:n lapsi käy kerhossa, joka on ilmeisesti lapselle tuttua ja luo jatkuvuutta, hoitoon vienti olisi taas yksi uusi asia lapsen elämässä ja varmasti muutoksen myötä lapsi jotenkin reagoisi siihen. Ja jos laitat lapsen hoitoon, niin tuskin se auttaa kotona syötyjä aamupaloja tai päiväunia. Kyllä ne asiat jotka kotona ei suju on kotona ratkaistava jotta kotielämä tuntuu mukavammalta. Kotiongelmia kun on paha delegoida vastuunsiirtona päiväkotiin.
Ja jos käsitin ap:n kirjoituksen oikein niin eniten taisi vaivata juuri noiden tiettyjen asioiden sujumattamuus. Kun ne saisi kuntoon, niin päivätkin voisivat sujua mukavammin. Lisäksi on tietenkin tylsää ja rutiinia jota kai pitää vain jotenkin kestää, mutta piristyksiäkin ja retkiä/kyläilyjä yms. olisi kiva olla, ettei kaikki ole vain tasaista arkea.
Isoimpana ongelmana meillä on nuo päikkärit. Poika nukahtaa illalla klo 21 ja herää aamulla klo 7. Ennen menimme nukkumaan vasta klo 22 ja heräsimme klo 8, päikkärit klo 13-14 allkaen noin puolitoista tuntia. Nyt piti päiväkerhon takia aikaistaa rytmiä ja tulos oli se, että ei enää lainkaan päikkäreitä!!!
En tajua mitä teen. Ihan kaikki vinkit aasta ööhön ovat tervetulleita meidän talouteen. Minulle on aivan sama, nukkuuko poika, jos hän on virkeä. Tällä hetkellä tilanne on se, että hän vain kieriskelee lattioilla ja sängyillä iltapäivisin tai pelleilee jotain. Leikkikään ei suju oikein.
(Kirjoitin tämän tuohon toiseen aihetta sivuavaan pinoon, tämä ei nyt suoraan sovi tähän, mutta en ehdi alkaa uudestaan sepostamaan kaikkea, joten tässä meidän tapaus, jos saat tästä jotain ajatuksia. Sinun kirjoitus kuulosti vaan niin paljon samalta kuin mitä minun ajatukset oli vielä viikko sitten...)
Meillä on erittäin sosiaalinen ja energinen tapaus. Sen huomaa esim. kun mennään ihan outojen ihmisten joukkoon, niin poika lähtee heti leikkimään, hyvä kun saa kengät jalasta, eikä sitä sen koommin näy helmoissa kiehnäämässä, itte pitää käydä kattomassa mitä se siellä touhuilee. Jos lapsesi on ujo tai hyvin äidistä riippuvainen, minä en laittaisi hoitoon siitä huolimatta, että pelkäisin uupuvani kahden kanssa.
Meille syntyi helmikuussa vauva ja esikoinen oli silloin 1,5, nyt 2, vauva 6kk. Sinnittelin molempien kanssa kotona puoli vuotta, uuvuin totaalisesti kun en saanut nukuttua 8 kuukauteen ja uhmaisen esikoisen temput vaan lisääntyivät päivä päivältä. Tilanne kärjistyi siihen, että minulta oli loppunut maito enkä huomannut sitä kun en ehtinyt ylipäätään koskaan huomioida vauvaa yhtään kun esikoinen vei kaiken huomion eikä sekään oikein riittänyt. Vauva meni veteläksi yksi päivä, ja jouduin tilaamaan ambulanssin. Selvisimme onneksi säikähdyksellä, mutta kun yritin niin kovasti olla hyvä äiti ja hoitaa molemmat kotona, kävikin niin, etten voinutkaan olla hyvä äiti ja imettää lasta enempää kuin 5,5 kk. Äitini ' pakotti' minut laittamaan esikoisen naapurin perhepäivähoitajalle päivisin leikkimään ja maksoi päivähoitomaksun. Esikoinen käy edelleen nukkumassa päiväunet kotona. Meillä alkoi tästä uusi elämä, esikoinen on kuin eri poika kun saa huomiota ja leikkikavereita, kuopus on paljon tyytyväisempi kun hänenkin olemassa olonsa noteerataan. Äiti ja isä ihmettelevät, että näinkö ihania lapsia meillä olikin. :)
Minulla oli kamalan pitkään ihan hirveän paha olla tuon nestehukkatapauksen vuoksi, en anna sitä varmasti ikinä itselleni anteeksi. Minulla on vielä paha mieli siitäkin, etten kyennyt hoitamaan lapsiani itse. Onneksi lapset ovat nyt tyytyväisiä. Siitä minä energiani ammenan. Jokaisessa perheessä on omanlaisensa tilanne, sinun täytyy vaan itse harkita, mitä teet. Minä kuuntelin pitkään erilaisia mielipiteitä, kyselin täälläkin, päätin yhtä, muutin mieleni, päätin toista, muutin taas mieleni ja päätin taas jotain muuta. Nyt on hyvä. Esikoinen tuli just naapurista ja kyselee, millon pääsee taas sinne. Aamulla kyselee jo tunti ennen kuin viedään että millon lähetään. Lapset on erilaisia, sen mukaan kai pitää yrittää löytää se oikea ratkaisu.
Eli onko lähellä aamupäivisin kokoontuvaa päiväkerhoryhmää? Aika huono aika tuollainen päiväkerhoaika niille, jotka vielä päikkärit nukkuvat. Meillä poika alkoi lopetella päiväuniaan juuri 3 ikävuoden tienoilla (nyt 3v.10kk) ja nukkuu päikkärit enää ihan silloin tällöin (oikeastaan vain viikonloppuisin, jos isä menee hänen kanssaan samalla nukkumaan). Kyllä meidänkin pojasta huomaa, että hän tarvitsisi päikkärit ainakin muutamana päivänä viikossa, mutta itse en siihen nukuttamisrumbaan ole jaksanut alkaa. Öisin nukkuu n. 21-7 (joskus vähän pitempäänkin tai menee vähän aikaisemmin nukkumaan) eli unta tulee n.10-11 tuntia/vrk. Kaipa se tuon ikäiselle riittää, vaikka jostain olen lukenut että lapsen aivojen kehitykselle olisi tärkeää nukkua päikkärit 5 ikävuoteen saakka! Meidän 5-vuotias tyttömme jätti päikkärinsä aikoinaan n.2,5-vuoden iässä, enkä ole kovin huolissani hänen aivokapasiteetista ollut (on siis mielestäni täysin normaali, oppivainen tyttö)! ;) Mutta tärkeintä on tietysti perheen kokonaistilanne ja jaksaminen. Väsyneen lapsen kanssa ei kenelläkään ole hauskaa...
Voimia!
Joo, siis ongelmana meillä on puuttuvat päikkärit, jotka tulivat siis tämän kerhon aloittamisen ja " ison pojan" sänkyyn siirtymisen myötä. En tiedä, olivatko muutokset liikaa. Sekin väsyttää minua, kun vauvan päikkärit ovat jotain 10 - 30 min kerrallaan ja nukahtaminen välillä tosi tuskaa. Onneksi hän nukkuu yöt hyvin.
Minä olen miettinyt, että laittaisinko esikoisen päiväkotiin. Toistaiseksi olen kuitenkin ajatellut, että en sitä tekisi, koska olen huomannut, että siskon syntymä on ollut pojalle valtava kriisi. Hän ei tahdo sietää sitä, että menen esim. tapaamaan ystäviäni vauvan kanssa ilman isoveljeä. Samoin hän on tosi tarkka siitä, jos vauva saa jonkun lelun tms. että hänen on myös saatava omansa. Kerhoon hän jää reippaasti eikä ole ylipäätään koskaan itkenyt minun perääni, mutta nyt olen huomannut, ettei se kerhoilu olekaan hänelle ihan niin helppoa kuin miltä päällisin puolin näyttää. Häntä tuntuu kovasti jännittävän sinne meno, kakka on ollut kovalla jo pitkään ja viime viikolla hän sanoi perhekerhon jälkeen, että " TÄMÄ oli mukava kerho" (vrt.päiväkerho). Selvästi hän siis kaipaa minua ja läheisyyttäni ja nuo tilanteet, joissa ollaan ilman vanhempaa, ovat hänelle isoja juttuja. Pelkään päiväkodin vievän vain ojasta allikkoon tässä vaiheessa. Kerhossa on nyt riittävästi haastetta.
Kovasti olen yrittänyt huomioida poikaa ja onneksi nyt alkaa helpottaa, kun vauva viihtyy jo paremmin lattialla ja pystyn imettämään rennommin vaikka juuri ulkona kävellen kuten kirjoitinkin. Alkuun kökötin imetystyynyn takana ja huusin pojalle, joka teki kaikkea älytöntä, mutta se on nyt loppunut. Kunpa vain vauvan päikkärit pitenisivät, niin saataisiin rauhallisempi ja rennompi ote arkeen. Vauvalla ei ole oikein vieläkään mitään muuta rytmiä kuin se, että illalla hän nukahtaa klo 21 - 22 ja aamulla herää klo 7 - 8.
Minulle on helppoa askarrella, ulkoilla, leikkiä ja tehdä kaikkea " kehittävää" , mutta arkirutiini kypsyttää. Inhoan kotitöitä, ruoanlaittoa ja kaikkea sellaista, mitä kuitenkin kotona on pakko tehdä, kun lasten kanssa on. Sitten harmittaa, kun on kovalla vaivalla tehnyt sapuskan eikä alas mene juuri mitään. Minulle kun ruokailu on sitä, että tullaan pöytään, syödään ja lähdetään pois. Olen ihan kaikkiruokainen ollut pienestä saakka. En voi käsittää, miksei ruoka maistu. Sen verran olen alkanut löysätä nyt, että teen toiseksi ruoaksi valmisruokaa ja toiseksi ruoaksi jotain omatekoista, ettei harmita niin paljon, kun kaikki menee roskiin.
Eipä sitten muuta. Jutuissanne oli paljon ajattelemisen aihetta. Vieläkin saa kommentoida, jos ajatuksia tulee.
Ei ole valitettavasti muuta kerhoryhmää!! Täällä on 4 - 6-vuotiaiden kerhot aamupäivisin ja 3-vuotiaiden kerhot iltapäivisin. Kyllä sitä on moni muukin manaillut. Vaikka toisaalta monien 3-vuotiaat eivät enää päikkärietä nukukaan... Minusta vaan tuntuu, että tuo meidän jäpikkä tarvitsisi vielä edes pienet torkut päivittäin
Eli valitettavasti minullakaan ei ole mitään poppakonsteja....Meillä on vauva 6kk ja esikoispoika reilut 3v. Viimeiset viikot ovat olleet yhtä hulinaa.Ilmeisesti se, että vauva on alkanut ryömiä on saanut esikoisenkin vaatimaan entistä enemmän huomiota.Hän hajottaa tavaroita, juoksentelee, huudattaa radiota täysillä, heittelee sohvatyynyjä, ei suostu syömään jne. eli ihan tätä perinteistä touhua.Hän ei myöskään nuku enää päiväunia ja varsinkin iltapäivisin poika on todella väsynyt.Toisaalta silloin harvoin kun hän nukkuu päiväunet niin yöunille meno venyy vähintään 22 mikä on liian myöhään.
Itse kestän arkea välillä huonommin ja välillä paremmin.Olen ottanut tavaksi että yritämme joka päivä mennä jonnekin;puistoon, kauppaan, metsään tai edes hiekkalaatikolle.Itseäni väsyttää eniten se, että joudun " leikittämään" esikoista (tämä on uusi piirre sillä ennen riitti kunhan teimme yhdessä esim. kotihommia) ja keksimään mitä jännittävämpiä juttuja.Huomaan siis että esikoinen tarvitsisi kavereiden seuraa mutta joka päivä kavereiksi ei voi muuttua!Lähellämme on kyllä puisto mutta siellä ei juuri käy lapsia ja aktiivisemmat puistot ovat kauempana.
Muuten päiväohjelma on meillä se, että yritämme käydä perhekerhossa ja sen lisäksi esikoinen käy yksin päiväkerhossa krt/vko ja jos sää on hyvä niin menemme asukaspuistoon.
On totta että tämänikäinen on usein päivähoidossa mutta koska meillä esikoinen ei ole ollut koskaan muualla kuin kotihoidossa niin en halunnut laittaa häntä vauvan synnyttyä päiväkotiin.Välillä olen tosi väsynyt ja odotan vain että mies tulisi kotiin, välillä taas päivä menee ihan ok.Eniten minua ehkä rassaa se, että koko ajan pitäisi olla huutamassa " naama punaisena" ja vielä hoitaa vauvaakin (joka myös on tosi vaativa pakkaus).Usein yritän vain ajatella itselleni mieluisia asioita silloin kun kaikki tökkii.Yritän pysyä siis rauhallisena ja ajatella jotain ihan muuta esim. mitä kivaa voisi keksiä, minne mennä jne. joitain omia juttuja.Tämä onnistuu toisinaan:)
Ehkä jos meillä olisi ollut kävelymatkan päässä jokin aamupäiväkerho, olisin vienyt esikoisen sinne mutta niin ei ole joten itse on vain jaksettava keksiä ohjelmaa.
Ajatukseni ovat siis hyvin sekavia (voi olla että huonosti nukutut 4 yötä vaikuttavat siihen:D) mutta pointtini on se, että hetki ja päivä kerrallaan.Jos sitten alkaa tuntua ettei jaksa niin sitten miettiä vaihtoehtoja!Itseäni on muuten aina auttanut jos on saanut " valittaa" edes jollekin joten ap ja muutkin samassa tilanteessa olevat lähettäkää sähköpostia jos siltä tuntuu!
gerberankukka@luukku.com
Heippa,
en tiedä lohduttaako, että aika monilla kolme vuotiailla jokapäiväiset päikkärit repivät lähinnä äidin hermoja. JOs ei tunnu nukahtavan, niin ehkäpä sellainen " pakollinen" lepohetki 0,5h riittää ja sitten saa nousta jos ei ole nukahtanut. Meillä tyttö 3v lopetti päikkärit jopa tarhassa vaikka siellä olsii luullut ollen väsy aamupäivän touhuista. Nukkui sitten viikonloppuisin vain kotona ja hyvin tuntui pienen sopeutumisvaiheen jälkeen riittävän. Nyt samainen 4v tyttö on siis kotihoidossa (vauva 9kk) ja nukkuu 21-8 välillä 10-11h ja sitten tuo nk. lepohetki, jolloin ei nuku vaan kuuntelee satuja.
muuten ei kyllä täälläkään tämä mamma voi taidoillaan ja rutiinin siedollaan kehuskella. Just tänään, ja mies on viikon työmatkalla, keitti iltapalalla 4v:n tää jogurtti on pahaa en syö marina (siis kaikesta muustakin on tänään marmatettu, kuten jokaisena päivänä viimeisen parin viikon ajan) niin yli, että lopulta heitin jogurttipurkin lattialle. Ja taas sain todeta, että tyhmästä päästä kärsii lähinnä äiti, koska lapset huusivat vain kovempaa ja minä pääsin luuttuamaan 8) ja lopulta selittämään esikoiselle miten aikuisetkin voivat joskus tehdä jotain todella tyhmää. Mutta tiedänpähän katsoa peiliin, kun 4v seuraavan kerran raivostuessaan viskaa puurot lattialle 8)
et silleen ja öitä kaikille!
kotiäitiys on tuollaista ap:n kaltaista suorittamista? Eikö voi ottaa yhtään rennommin? Jokin kuri ja järjestys on tietenkin oltava ja lasten saatava unta ja ruokaa riittävästi, mutta pipo kireälläkö täytyy tuota " olen hyvä äiti koska olen kotona lasteni kanssa" -syndroomaa toteuttaa?
Anteeksi, saitte kärkevää tekstiä, mutta ihan järkytyin noita kirjoituksianne lukiessa. Relatkaa hyvät ihmiset!
Lapset voivat saada einesruokaa joskus vaikka kaksi kertaa päivässä ja hyvin voivat ja kasvavat. Ajatelkaa: vaikka aamulla pussimuussia ja kalapuikkoja, illaksi pinaattilettuja! Mikro on oiva keksintö.
Kyläilkää, käykää kahviloissa, tilatkaa vaikka joskus pizza kotiin. Eväsretki nurmikolle vaikka tuntia myöhemmin kuin ruoka tavallisesti kotona olisi -hui :)
Lapset viihtyvät kun itsekin viihdytte, näin uskoisin?
Kyllä minua lohduttaa ainakin, kun kuulen, että muillakin 3-vuotiailla jää päikkärit pois tai että se on taistelua. Emmepä ole yksin tässä veneessä. Kiitos sinulle kommenteista.
Ja emmakaisa kirjoitit: " Jokin kuri ja järjestys on tietenkin oltava ja lasten saatava unta ja ruokaa riittävästi" . Siinähän se ongelma meillä onkin, kun unta ja ruokaa ei tule päivän mittaan riittävästi. Ja sen ympärille kiertyvät sitten nämä muut viihtymisongelmat. Olisin ikionnellinen, kun meillä alkaisi ruoka upota ja uni tulisi päikkäriaikaan. Ja kyllä meillä kyläillään, käydään kerhoissa, kaupoissa, retkillä jne. mutta silti jää jokaiseen päivään useita tunteja, jolloin ei voi olla jotain " ekstraa" vaan on sitä tavallista arkea vaan. Eikähän lasten kanssa voi koko aikaa olla jossain menossa, vaan välillä pitää luuhia kotinurkissakin ja rauhoittaa elämänrytmiä.
Minulle ei ole mikään " pakko" olla kotona lasten kanssa, mutta kuten ehkä aloitusviestistä luit, niin meillä on vauva. Todennäköisesti pyyhällän työelämään taas vauvan ollessa reilun vuoden ja silloin kotona on taas hieman rennompi äiti.
jos pyrkii siihen, että lapset syövät terveellisesti ja nukkuvat tarpeeksi?? Minua taas risoo sellainen asenne, että äidin mukavuus menee ohi kaiken muun ja jos lapsi on kotona hankala, niin suositellaan päiväkotia. Oikeesti olen sitä mieltä, että tämä " onnellinen äiti on paras äiti" -ajattelu menee joskus liian pitkälle, kun joillain tuntuu olevan tärkeämpää saada omaa aikaa, omaa lepoa ja vielä aikaa parisuhteelle kuin viettää ne muutamat vuodet rauhassa lasten kanssa. Tämä siis ei liity mitenkään ap:hen, tulipahan vaan tarve vähän puhista :-)
Noista päiväunista: harvalta lapselta päiväunet jää pois tuskatta ja kerralla. Useimmilla se on juuri sitä, että joskus nukutaan ja joskus ei, ja silloin kun ne nukutaan, uni ei tule illalla, mutta jos päikkärit jää väliin, ilta menee kiukutteluun ja hulinointiin. Kuten Insinööriäiti sanoi, kotihoito suo vapauden miettiä juuri teille sopivan tavan selvitä tästä vaiheesta. Minä luopuisin pakkonukutuksesta kerhopäivinä ja ottaisin käyttöön lepohetki-käsitteen muina päivinä. Eli 30 min lepo hiljaa makuullaan vaaditaan, nukkui tai ei. 3 v. on toki aika pieni vielä ymmärtämään aikaa tai sitä että aika vaan pitenee jos pelleilee, mutta voihan tuota yrittää.
Ruokailuun voisi yrittää keksiä jotain jujua lapsen innostamiseksi. Uusi hieno lautanen, ruoan asettelu lautaselle tulivuoreksi, autoksi yms... Se vaatii äidiltä ylimääräistä tsemppiä, mutta jos asian saa ratkaistua, se tuntuu tosi hyvältä. Puhun kokemuksesta: multa meni pitkään tajuta, että hankaliin tilanteisiin ei kannata aina sännätä suin päin hampaitaan kiristellen vaan niihin voi miettiä ratkaisuja etukäteen. Jo se että rikkoo vanhan kuvion, voi auttaa. Meillä esim. annettiin esikoiselle lupa nukkua päiväunet olkkarin sohvalla oman sängyn sijaan ja taistelu helpottui huomattavasti + mun oli helpompi komentaa hiljaisuus saman tien, kun istuin lähellä lukemassa tai vauvaa imettämässä.
Olen samaa mieltä siitä että kotiäitiys on työtä siinä missä mutkin duunit. Siinä täytyy olla valmis muutoksiin ja kehittymiseen ja ongelmatilanteissa on parempi miettiä ratkaisuja kuin jäädä vellomaan omaa epäonnistumistaan. Hyvä puoli palkkatyöhön verrattuna on, että olet itse oma pomosi. Voit pitää lusmupäiviä, jolloin syödään eineksiä, ollaan yöpuvussa lounaaseen asti, jätetään kerho väliin jne. eikä kellään ole siihen nokan koputtamista. Huono puoli tietysti on, että työssä on henkisesti niin tiukasti kiinni, että tulee otettua itseensä vähän joka jutusta. Mutta loppujen lopuksi, harva katuu kotona viettämiään vuosia, jälkikäteen voit ihan vilpittömästi kaivata näitäkin päiviä, usko pois :-)
Tuosta uniasiasta.`
Marle, miten ja mihin aikaan poika menee nukkumaan niinä päivinä kun hän ei ole nukkunut päiväunia tai ne on nukuttu huonosti? Jos päiväunista tulisi pelkkä lepohetki kuten moni on ehdottanut, ja hän menisikin nukkumaan vaikka jo klo 19.30-20?
Jos se onnistuisi, niin saisit itsekin hieman hengähtää illalla ja olla " vaan" vauvan kanssa, joka valvoo myöhempään. Vai onko veli tarkka siitä että hän valvoo jos vauva valvoo?
Hei,
ehdotan, että pohdit, mitkä asiat helpottaisivat juuri teidän arkea. Minua rassaa eniten, jos esim. joudun tekemään ruokaa nälkäänsä karjuva lapsi housunpuntissa tai se, että keittiö on koko ajan hävityksen kauhistus. Tämän takia olen luonut meille mm. seuraavia rutiineja
- tiskikone käy joka ilta (vaikkei olisi ihan täynnä) + tyhjennetään. Näin aamusta alkaen saa likaiset astiat piiloon
- ruoka ostetaan kerran viikossa
- iltaruoka valmistetaan aina edellisenä iltana lasten mentyä nukkumaan
- pyykkikone täytetään ja ladataan pesuaineilla joka ilta ja napsautetaan päälle päivän aikana
Oheisista asioista ehkä huomaa, että minun tapani olla kotona on se, että yritän lasten hereilläoloaikana olla mahdollisimman paljon läsnä ja kotia hoidetaan ns. aikuisten omalla ajalla. Toki päivälläkin tehdään kotitöitä, joissa lapsi mukana.
Lisäksi olen huomannut, että jos kaikki tuntuu menevän pieleen, niin helpointa on silloin lyödä ihan kaikki läskiksi. Istuskella olohuoneen lattialla ja kutitella lasta. Jos koko maailma on kuin hävityksen kauhistus, niin selvitetään se sitten illalla yhdessä puolison kanssa. Pahinta on kaaoksessa yrittää ns. suorittaa päivä normaalilla tavalla läpi. Siitä ei tule kuin äidille paha mieli.
Älä kritisoi itseäsi. teet varmasti parhaasi! Kaikki väsyvät välillä ja pinna palaa. Itse maksimoin oman " levollisuuteni" ja lapseni menee kolmesti viikossa päiväkotiin viideksi tunniksi. Saa virikkeitä ja purkaa energiaa muiden lasten kanssa, lisäksi hyvää ja monipuolista ruokaa eikä tarvitse aina itse olla nukuttamassa. Saan keskittyä vauvaan ja jaksan esikoistakin paremmin.Siis ainakin uskon näin. Ei ole vielä aloittanut. Mutta ehkä tällainen ratkaisu sopisi teillekin. Mutta älä ainakaan syyllistä itseäsi mitenkään, jos ei hermo aina kestä.