Lue keskustelun säännöt.
En ole sujut itseni kanssa lihavana enkä pysty nauttimaan kesästä. Miten tunnesyömisen kierteestä pääsee?
04.06.2021 |
Hakkaan päätäni seinään aina uudestaan ja uudestaan kroppani kanssa.
Ongelmani on se, että kun asiat menevät hyvin niin olen todella määrätietoinen ja pysyn valinnoissani kiinni. Osaan tehdä järkeviä päätöksiä ja paino laskee tai pysyy sopivana. Tiedän mikä kropalleni sopii, tiedän täysin miten se toimii ja reagoi eri ruoka-aineisiin.
Kuitenkin kun elämään tulee stressiä, masennusta tai ahdistusta niin en enää välitä. Syön milloin milläkin verukkeella suklaalevyn tai ison pasta-annoksen. Tätä voi jatkua joitakin päiviä. Kroppa ei kestä jatkuvaa vaihtelua syömiseni suhteen.
Viimeisimmän masennuskauden aikana lihoin yli kymmenen kiloa. Sillon tunnesyöminen kesti muutaman kuukauden.
Niitä kiloja yritän karsia ja takapakkeja tulee aina välillä.
Silloin kontrollintarve vain häipyi, olin eronnut väkivaltaisesta kumppanista, ystävät pettivät, työpaikka oli väärä, muutto toiseen kaupunkiin jne. Tapahtui paljon ja ei ole siis kenenkään vika tämä lihominen mutta tarkoitan, etten stressin myötä pysty pitämään ohjia käsissäni. Mielenkiinto häviää ja masennuin ainakin tuolloin niin, että jäin sängynpohjalle yrittäen piristää itseäni väärillä keinoilla.
Nyt sitten tuosta on jo aikaa joitakin kuukausia, elämä on päällisin puolin jo paljon valoisampaa. Tahdon itseni kuntoon, pian alkaa päivittäinen liikunta jo pelkästään työn puolesta (uusi työpaikka ja ala) ja raha-asiat helpottavat toivon mukaan.
Yksinäinen olen mutta sitäkin voin paikata työn teolla toistaiseksi.
Tämä lihavana olo heijastuu nyt siihenkin, etten kehtaa mennä ulos tai en koe ansaitsevani nauttia auringosta. Typerää, tiedän. En ajattele niin muista lihavista ihmisistä. En tarvitse ihailua keneltäkään, miehiltä vähiten, ne saa jäädä vähintään sinne asti kunnes saan päänsolmuja auki terapiassa. Joten sinänsä en tiedä miksi tunnen itseni niin luuseriksi kun kävelen ulkona tai miksi välitän kun tavallaan toisten mielipiteet ei liikuta juurikaan. Ylipainoa on 15kg ja olen nuori vielä. Tahdon tehdä muutoksen, ehkä olen vain pettynyt itseeni ja siksi haluan olla näkymätön ja kaikki ahdistaa. En koe eläväni vaan kaikki energia menee siihen kun voivottelen, että olisinpa hoikempi. Kaksi päivää olen taas syönyt väärin enkä täysin edes tiedä, että miksi. Iloa yritin siitä repäistä kai saamatta sitä.
Miten tästä tunnesyömisen kierteestä pääsee?
Kommentit (32)
Kuulostaa, että ap emotionaalisesti erittäin epävakaa ja mahdollisesti todella impulsiivinen. Näiden ominaisuuksien harjoittaminen auttanee laihdutusurakassa.
Sinun pitää myös omata joku selkeä tavoite, eli syy, minkä takia laihdutat. Tee siitä itsellesi hauskaa, jos pystyt. Ehkä haluat olla vegaani. Ehkä haluat kokeilla uusia juttuja, eikö se ole aika hauskaa kokeilla uudenlaista ruokavaliota, tai laskea kaloreita ja täten oppia ymmärtämään ruoka-aineiden ravintosisältöjä. Ehkä, ehkä ei. Kannattaa yrittää.
Jaksottainen paasto. Jätät itsellesi 8tunnin aikaikkunan, jonka sisällä saat syödä, esim klo 12-20. Saat syödä mitä haluat (tai vaihtoehtoisesti ruokavaliosi mukaisia tuotteita), mutta ainoastaan tuona aikana.
Kun lopetat herkut, tai edes vähennät niitä, poistat elämästäsi yhden mielihyvähormonia erittävän asian. Olisi hyvä löytää jotain muuta tilalle. Tykkäätkö luonnosta, pulmapeleistä, maalaamisesta jostain muusta? Ala harrastamaan enemmän itselle mieluisia asioita.
Palkitse itseäsi väliajoin. Mieti päivän jälkeen ja/tai aamulla, kuinka olet tänään ollut syömättä herkkuja. Meditoi 5 minuuttia ja onnittele itseäsi. Olet onnistunut, hienoa! Ehkä pystyn huomenna samaan, ehkä en, mutta voin yrittää parhaani! Jos olet ollut kolme päivää herkuttelematta, ja neljäntenä vedät sipsipussin, voit meditoida ja sanoa itsellesi että viime päivien tulos on hyvä; tänään söin sipsipussin, mutta huomenna voin palata takaisin edellispäivien rutiineihin. Kun anna itsellesi palkinto, kun olet jatkanut uusia elämäntapojasi kokonaisen viikon. Kysy itseltäsi mitä haluat palkinnoksi isosta uurastuksesta, ja kun jonain viikkona olet onnistunut, annat itsellesi tuon palkinnon.
Toivottavasti näistä ajatuksista on apua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just joo.
Olipa vakuuttavaa tekstiä aloituksessa.
L O L 😮
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa, että ap emotionaalisesti erittäin epävakaa ja mahdollisesti todella impulsiivinen. Näiden ominaisuuksien harjoittaminen auttanee laihdutusurakassa.
Sinun pitää myös omata joku selkeä tavoite, eli syy, minkä takia laihdutat. Tee siitä itsellesi hauskaa, jos pystyt. Ehkä haluat olla vegaani. Ehkä haluat kokeilla uusia juttuja, eikö se ole aika hauskaa kokeilla uudenlaista ruokavaliota, tai laskea kaloreita ja täten oppia ymmärtämään ruoka-aineiden ravintosisältöjä. Ehkä, ehkä ei. Kannattaa yrittää.
Jaksottainen paasto. Jätät itsellesi 8tunnin aikaikkunan, jonka sisällä saat syödä, esim klo 12-20. Saat syödä mitä haluat (tai vaihtoehtoisesti ruokavaliosi mukaisia tuotteita), mutta ainoastaan tuona aikana.
Kun lopetat herkut, tai edes vähennät niitä, poistat elämästäsi yhden mielihyvähormonia erittävän asian. Olisi hyvä löytää jotain muuta tilalle. Tykkäätkö luonnosta, pulmapeleistä, maalaamisesta jostain muusta? Ala harrastamaan enemmän itselle mieluisia asioita.
Palkitse itseäsi väliajoin. Mieti päivän jälkeen ja/tai aamulla, kuinka olet tänään ollut syömättä herkkuja. Meditoi 5 minuuttia ja onnittele itseäsi. Olet onnistunut, hienoa! Ehkä pystyn huomenna samaan, ehkä en, mutta voin yrittää parhaani! Jos olet ollut kolme päivää herkuttelematta, ja neljäntenä vedät sipsipussin, voit meditoida ja sanoa itsellesi että viime päivien tulos on hyvä; tänään söin sipsipussin, mutta huomenna voin palata takaisin edellispäivien rutiineihin. Kun anna itsellesi palkinto, kun olet jatkanut uusia elämäntapojasi kokonaisen viikon. Kysy itseltäsi mitä haluat palkinnoksi isosta uurastuksesta, ja kun jonain viikkona olet onnistunut, annat itsellesi tuon palkinnon.
Toivottavasti näistä ajatuksista on apua
Kiitos neuvostasi.
Kyllä, olen ollut epävakaa tunne-elämältäni nuorempana tai oikeastaan olen elänyt kovassa paineessa ja tuskassa mutta paljon oppinut itsestäni.
Ennen kuin olin tuossa väkivaltaisessa suhteessa (joka harmittaa elämäni loppuun saakka) niin pätkäpaastoilin, söin vhh-ruokaa ja olin tästä 20kg hoikempi. Olin elämäni kunnossa ja onnellisinta aikaa mitä minulla on ollut. Tein sen tasan tarkkaa itseäni varten ja käsittelin menneisyyttäni, olin vahva ja seisoin omilla jaloillani. Tein töitäkin vain sen verran kun halusin ja hyvällä palkka. Olin sujut elämäni kanssa.
No suhde tuli ja vei minua kun pässiä narussa..
Rakastuin ja pysyin hoikkana mutta hiljalleen sortamisen ja väkivallan alettua menetin kyllä arviointikykyni enkä enää välittänyt itsestäni, masennuin ja pahasti. Taival päättyi turvakotiin ja onneksi omaan asuntoon, myös psykologin puheille ja sieltä sain henkistä voimaa porskuttaa eteenpäin itsenäisesti. Eli kaiken kaikkiaan ihan hyvin menee kun suhteuttaa mutta kilot ovat jääneet, muutama tippunut. Ei tämä elämä vain ole aina kovin tasaista ja voi kun voisikin kääntää sivuja taaksepäin mutta ei voi.
Ap
Mä en oo koskaan ymmärtänyt tunnesyömistä.Ylipainoa on ja se johtuu siitä että yksinkertaisesti tykkään hyvästä ruoasta ja herkuista liikaa. Tästä vieroittaminen on vaikeaa. Tunteet näytän todella räiskyvästi. Jos oikein kiukuttaa niin menen lenkille tosi nukkumaan tai raivon koko rahalla; mutta en koskaan syö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun kirjoitan niin tavallaan tämä on hyvää itsereflekointia. Jatkan siis vielä, että varmaan tämän kaiken ytimessä on se, etten koe olevani minkään arvoinen kun kiloja tulee. Tulee takaumia mieleen..
Jos aloitan vaikka exästä, hän usein puhui minusta negatiiviseen sävyyn. Olisin muuten ollut siis mitä ihanin ja loistavin nainen mutta kiloni olivat hänelle suuri inhon kohde. Haukkui usein läskiksi ja kertoi, että minut pitäisi saada kuntoon. Kavereidensa aikana saattoi pilkata käsivarsiani tai muuten vihjailla painostani ikävään sävyyn. Se oli kamalaa ja vaikka hänellä oli itselläänkin vatsaa kertynyt aika kiitettävästi niin en kyllä koskaan häntä arvostellut.
Toisena on sitten äitini, joka on alkoholisti ja aina töppäiltyään humalassa, niin lohdutti meitä ruoalla. Ihan konkreettisesti mistään ei saanut puhua ja alkoholismi oli vain ilmiö, joka pidettiin omassa päässämme. Ruokaa tuotiin ja herkkuja kannettiin niin pysyi lasten suut kiinni ja kaikilla oli kivaa.
Silti äiti arvosteli painoani ikävään sävyyn aina. Hän on myös haukkunut ja halveksinut minua painoni takia.
Tiedän, että hoikkana olisin kauniimpi mutta olen jotenkin jäänyt omaan maailmaani kiinni ja minusta tuli jojoilija, jopa syömishäiriöinen omalla tavallaan. Aina silloin sain kehuja kun hoikistuin ja minua pidettiin jonkin arvoisena. Ahdistaa ja itkettää. Helvetti kun pääsisi tästä kierteestä vain pois.
Välit olen tietenkin pistänyt poikki ihmisstä jotka haluavat murjoa, toki se on ollut vain kannustamista heidän mielestään. Ei ole toiminut...
Tässä sitten huvittavinta on se, että taidan itsekin murjoa aivan samanlailla itseäni joka ei johda juuri muuhun kun tällaiseen huonoon kierteeseen ja traumojensa perässä vetämiseen.
Niin tuttua tekstiä sillä erotuksella ettei lapsuudenkodissa kukaan tolloillut humalassa vaan herkuilla hyviteltiin sitä, ettei oltu juurikaan läsnä vaan töissä ja samoin herkuilla myös lohdutettiin kun oli kipeänä ja palkittiin hyvästä koulumenestyksestä.
Sitten taas tuo ylipainosta haukkuminen ja vttuilukin on aiheuttanut tavallaan vähän kuin uhmaakin, että moisten prseenreikien puheiden takia en rupea laihduttamaan. Tämä on sinänsä hassua, koska olen ollut jonkinlaisella laihiksella teini-iästä asti eli en ikinä ole herkutellut hyvällä omatunnolla, vaikka kunnon mässy-övereitä on tullut vedettyäkin. Jotenkin sitä "ulkoistaa" itsensä siitä hetkestä pois kokonaan ja tavallaan ajattelee kuin sillä sipsipussilla ei olisi merkitystä koska enhän "minä" sitä syö...
Ylös ulos ja lenkille! Niin ne läskit sulaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kun kirjoitan niin tavallaan tämä on hyvää itsereflekointia. Jatkan siis vielä, että varmaan tämän kaiken ytimessä on se, etten koe olevani minkään arvoinen kun kiloja tulee. Tulee takaumia mieleen..
Jos aloitan vaikka exästä, hän usein puhui minusta negatiiviseen sävyyn. Olisin muuten ollut siis mitä ihanin ja loistavin nainen mutta kiloni olivat hänelle suuri inhon kohde. Haukkui usein läskiksi ja kertoi, että minut pitäisi saada kuntoon. Kavereidensa aikana saattoi pilkata käsivarsiani tai muuten vihjailla painostani ikävään sävyyn. Se oli kamalaa ja vaikka hänellä oli itselläänkin vatsaa kertynyt aika kiitettävästi niin en kyllä koskaan häntä arvostellut.
Toisena on sitten äitini, joka on alkoholisti ja aina töppäiltyään humalassa, niin lohdutti meitä ruoalla. Ihan konkreettisesti mistään ei saanut puhua ja alkoholismi oli vain ilmiö, joka pidettiin omassa päässämme. Ruokaa tuotiin ja herkkuja kannettiin niin pysyi lasten suut kiinni ja kaikilla oli kivaa.
Silti äiti arvosteli painoani ikävään sävyyn aina. Hän on myös haukkunut ja halveksinut minua painoni takia.
Tiedän, että hoikkana olisin kauniimpi mutta olen jotenkin jäänyt omaan maailmaani kiinni ja minusta tuli jojoilija, jopa syömishäiriöinen omalla tavallaan. Aina silloin sain kehuja kun hoikistuin ja minua pidettiin jonkin arvoisena. Ahdistaa ja itkettää. Helvetti kun pääsisi tästä kierteestä vain pois.
Välit olen tietenkin pistänyt poikki ihmisstä jotka haluavat murjoa, toki se on ollut vain kannustamista heidän mielestään. Ei ole toiminut...
Tässä sitten huvittavinta on se, että taidan itsekin murjoa aivan samanlailla itseäni joka ei johda juuri muuhun kun tällaiseen huonoon kierteeseen ja traumojensa perässä vetämiseen.
Niin tuttua tekstiä sillä erotuksella ettei lapsuudenkodissa kukaan tolloillut humalassa vaan herkuilla hyviteltiin sitä, ettei oltu juurikaan läsnä vaan töissä ja samoin herkuilla myös lohdutettiin kun oli kipeänä ja palkittiin hyvästä koulumenestyksestä.
Sitten taas tuo ylipainosta haukkuminen ja vttuilukin on aiheuttanut tavallaan vähän kuin uhmaakin, että moisten prseenreikien puheiden takia en rupea laihduttamaan. Tämä on sinänsä hassua, koska olen ollut jonkinlaisella laihiksella teini-iästä asti eli en ikinä ole herkutellut hyvällä omatunnolla, vaikka kunnon mässy-övereitä on tullut vedettyäkin. Jotenkin sitä "ulkoistaa" itsensä siitä hetkestä pois kokonaan ja tavallaan ajattelee kuin sillä sipsipussilla ei olisi merkitystä koska enhän "minä" sitä syö...
Juu, defenssit toimivat täälläkin. Hyvin osasit pukea sanoiksi nuo ahmimishetket.
Sinäkin saanut osasi perheestä, jossa on kuitenkaan ei ole ehkä tarpeeksi ollut vanhemmuutta kasvun mukana. Vanhempien työnarkomania voi olla tosiaan myös yksi lapsen emotionaalisen vajauden lähde. Ap
elämä lipui ohitseni kirjoitti:
Kumpa voisin auttaa. Minulla on sama, paitsi että olen jo keski-ikäinen ja 25 vuoden jojoilun jälkeen niitä liikakiloja on jo peräti 40kg!!!!
Kumpa olisin silloin parikymppisenä osannut katkaista kierteen ja saanut itseni kuntoon. Olen kaikki nämä 25v elänyt "sitten kun laihdun" -elämää. Mihinkään en ole oikein uskaltanut ryhtyä.
En toivo sinulle samaa.
p.s. Kun nyt katson itsestäni kuvaa nuorempana ja VAIN 15kg ylipainoisena, niin näytän ihan tavalliselta ja kauniilta nuorelta naiselta. En vain tiennyt sitä silloin.
Mä olisin voinut kirjoittaa saman viestin ja tämä "sitku"-ajatuksen myötä elämättä jäänyt elämä harmittaa tässä iässä jo ihan vietävästi.
Itsellä ei nuorena edes ollut ylipainoa vaan olin välillä jopa hoikka, mutta koska en ihmeemmin ikinä ollut harrastanut liikuntaa niin olin löysä/veltto ja koska ruumiinrakenteeni on mallia tasapaksu niin en ikinä hoikkanakaan ollut siro vaan vähän sellainen tanakamman näköinen. Toki nykyään kun niitä kuvia katsoo niin ihan ookoolta sitä näytti ja ihan vaan liikuntaa harrastamalla (eikä kaljaa juomalla) sitä olisi saanut sekä kroppansa että varmasti pääkoppansakin kuntoon.
Huonoitsetuntoisena sitä sitten imi seuraansa just samanlaisia poikia/miehiä jotka joko omaa oloaan kohentaakseen (tai ihan vaan ilkeyttään) osasi nälviä just oikeilla sanoilla ulkonäköä/kroppaa ja koska itsekin oli samoilla linjoilla niin se muuttuikin totuudeksi jonka kanssa painii vielä reilut 20 vuotta myöhemminkin.
Sitku olen laihtunut, sitku tämä mekko menee päälle, sitku sitä on ajatuskulku liki kaikessa. Jopa jonkun hiusnaamion hankkiessa ajattelee, että käytän tätä sitku olen laihtunut ja muutenkin nätti koska nyt tämä menisi ihan hukkaan ja kuin helmet sioille..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
elämä lipui ohitseni kirjoitti:
Kumpa voisin auttaa. Minulla on sama, paitsi että olen jo keski-ikäinen ja 25 vuoden jojoilun jälkeen niitä liikakiloja on jo peräti 40kg!!!!
Kumpa olisin silloin parikymppisenä osannut katkaista kierteen ja saanut itseni kuntoon. Olen kaikki nämä 25v elänyt "sitten kun laihdun" -elämää. Mihinkään en ole oikein uskaltanut ryhtyä.
En toivo sinulle samaa.
p.s. Kun nyt katson itsestäni kuvaa nuorempana ja VAIN 15kg ylipainoisena, niin näytän ihan tavalliselta ja kauniilta nuorelta naiselta. En vain tiennyt sitä silloin.Mä olisin voinut kirjoittaa saman viestin ja tämä "sitku"-ajatuksen myötä elämättä jäänyt elämä harmittaa tässä iässä jo ihan vietävästi.
Itsellä ei nuorena edes ollut ylipainoa vaan olin välillä jopa hoikka, mutta koska en ihmeemmin ikinä ollut harrastanut liikuntaa niin olin löysä/veltto ja koska ruumiinrakenteeni on mallia tasapaksu niin en ikinä hoikkanakaan ollut siro vaan vähän sellainen tanakamman näköinen. Toki nykyään kun niitä kuvia katsoo niin ihan ookoolta sitä näytti ja ihan vaan liikuntaa harrastamalla (eikä kaljaa juomalla) sitä olisi saanut sekä kroppansa että varmasti pääkoppansakin kuntoon.
Huonoitsetuntoisena sitä sitten imi seuraansa just samanlaisia poikia/miehiä jotka joko omaa oloaan kohentaakseen (tai ihan vaan ilkeyttään) osasi nälviä just oikeilla sanoilla ulkonäköä/kroppaa ja koska itsekin oli samoilla linjoilla niin se muuttuikin totuudeksi jonka kanssa painii vielä reilut 20 vuotta myöhemminkin.
Sitku olen laihtunut, sitku tämä mekko menee päälle, sitku sitä on ajatuskulku liki kaikessa. Jopa jonkun hiusnaamion hankkiessa ajattelee, että käytän tätä sitku olen laihtunut ja muutenkin nätti koska nyt tämä menisi ihan hukkaan ja kuin helmet sioille..
Jep. Itsellä on kaapit täynnä ihania mekkoja ja muitakin vaatteita jotka olen ostanut sitä silmällä pitäen, että tämä on ihana pistää päälle sitten kun olen laihtunut ja hoikka.. Ostan siis kaikki (kivat) vaatteet sen sitku elämän ja unelmaminän koossa.
Viimeiset 10 vuotta olen kulkenut ihan kamalissa vaatteissa, koska en ole halunnut _enkä halua vieläkään_ ostaa mitään nättiä, koska ajatuksena on aina, että se jää joka tapauksessa ihan kohta (eli tyyliin jo ensi kuussa) käyttämättä ihan liian isona. Toisekseen ylipainoisena välttää vähän kamalampikin vaate kun mikään ei nätisti istu päälle kuitenkaan eikä näytä hyvältä. Rumat ne vaatteilla koreilee jne.
Lienee sanomattakin selvää, etten ole laihtunut kiloakaan vaan päin vastoin painoa tulee kilon kaksi vuodessa lisää.
Uutta Tauskia ja kostokroppaa kehiin, kyllä se siitä. Ja aina kannattaa ottaa kun tekee mieli-herkkuja siis :)
No just näin. Pidin itseäni jo lapsena vähän lihavana, mutta onneksi touhu ei ollut silloin kovin ulkonäkökeskeistä. Kaverini olivat sellaisia varsamaisen hoikkia. Joku vuosi sitten löysin ala-asteen lopulta terveydenhoitajan paperin, jossa on painoni ja pituuteni. Huvikseni laskin lasten painoindeksin ja olin ihan normaalipainoinen! Sitten parikymppisenä painoa alkoi tulla ja muistan, kuinka harmittelin, että painoni oli ihan normaalipainon ja lievän ylipainon rajalla. Nyt muistelen kaiholla viime kesää, kun olin "vain" kokoa 46 ja nyt ne samat kesävaatteet ovat makkarankuoria. Puuttukaa painonnousuun ajoissa. Pari kiloa voi laihduttaa aika paljon helpommin kuin nykyiset n. 25 kg.
Minulla ei toimi tämä "älä osta herkkuja kotiin", koska en niitä juurikaan osta. Ongelma on se, että rakastan hyvää ruokaa, en siis niinkään einespizzoja ja irtokarkkeja. Joitain vuosia painoni pysyi nautiskelevalla elämäntavalla lievässä ylipainossa, mutta nyt mennään jo lihavuudessa, vaikka en syö sen kummemmin kuin ennenkään ja liikuntaa olen jopa lisännyt. En tiedä, voiko muutos johtua ihan vaihdevuosien lähenemisestä? Mutta mistään pikku muutoksesta ei ole kyse, jos haluan laihtua, tyyliin "en osta mässyä kaupasta" vaan koko ruokavalio pitäisi laittaa uusiksi ja samalla elämäntapa, koska sosiaaliseen elämääni kuuluu paljon juuri hyvällä ruoalla herkuttelua. Sitten pitäisi lähinnä katsella sivusta, kun muut syövät ihania juustoja ja juovat hyviä viinejä :( .