Lue keskustelun säännöt.
Pitäiskö omaa aviomiestä oikeasti rakastaa?
28.05.2021 |
Olen jotenkin ihan herännyt todellisuuteen kahden lapsen ja kymmenen vuoden jälkeen. En tiedä mitä tunnen, halua lähinnä olla yksin. Jotenkin tuli outo olo siitä, pitääkö avioliiton tässä vaiheessa olla tällasta etten oikeastaan tunne mitään miestäni kohtaan, ärtymystä ja toivon että hän on mahdollisimman paljon jossain muualla. Sujuva arki riittää, riitaa en kaipaa. En osaa kuvitella että tämä voisi olla enää rakkautta. Onko tämä todella normaalia tässä kohtaa avioliittoa vai onko tämä liitto nyt tässä?
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Kovasti helpottaa yhdessäoloa, jos rakastaa puolisoaan. Itse olen ollut naimisissa kohta 30 vuotta. Tähän aikaan on mahtunut monenlaisia tunteita, vaikka avioliittomme on ihan hyvä ollutkin. Rakastaminen on jotain sellaista, joka aika ajoin on ihan arkista olemista, mutta esim. toisen menettämisen ajatus tai uhka paljastaa rakkauden syvyyden.
Onko teillä yhteisiä harrastuksia tai tekemistä? Onko elämänne pelkkää arjen pyörittämistä? Toki korona-aikana mahdollisuudet ovat aika vähissä.
Tarinasi kuulosti melkoiselta provolta. Olet muutenkin rasittavan tuntuinen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Faith kirjoitti:
Kyllä, mutta ei rakkautta aina mitata tunteiden voimakkuudella. Aviorakkaus ilmenee sitoutumisena, uskollisuutena ja armollisuutena.
Yhdessä kasvaminen ja siinä hioutuminen on tärkeä osa aviorakkautta.
Kuulemma monilla aviopareilla on aikoja, jolloin ei ole mitään palavia tunteita puolisoa kohtaan, mutta sitten taas tulee aikoja ja hetkiä, jolloin niitä on.
Nyt oli niin imelää, että en pysty edes kuvittelemaan tuollaista itselleni. Parisuhteenne oikeasti kuulostaa todella ällöttävältä. Oletteko teinejä?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reilu valtaosa kaikista suhteistaa kulahtaa ajan saatossa.
Tuossa on varmaaan jotain todenperää. Itsellä on juuri se että ajan kanssa tykästyn toiseen lisää. Kahdesti on naiset saaneet houkuteltua ihan vihityksi asti. Molemmilla kerroilla halusivat erota. Samoista syistä kumpikin halusi erota. Ne olivat löytäneet uuden miehen.
Kyllä mä mietin mikä mussa on vikana? Sitten olin 9-10 vuotta suhteessa niin että kumpikin asuu omassa asunnossaan. Siitä suhteesta lähdin minä kun yrityksistä huolimatta seksiä ei oikeastaan ollut. Ja ennenkuin kukaan ehtii kitistä niin meillä alkoi sovitusti pelkkänä seksisuhteena. No joo kun senkin sain pieleen niin onhan minussa vikaa.
Nyt sitä luulisi että olen jo viisastunut. Kissan piip. Mitä nyt on karkausyöstä aikaa? Vuosi jotain kuukausia. Keräsin jostain mistä lie ulottuvuudesta rohkeutta. Ehdotin että jos nähtäisi? Tziisus sentään antoi puh numeronsakkin. Mun pitäs varmaan varoittaa että älä turhaan juokse karkuun kun sulla on auto.
Ensinnäkin aloituksessani en puhunut tuollaisista ongelmista. Toisekseen, opettele elämään ihmisten kanssa. Tuollainen kukasta kukkaan pelimiehenä meneminen on naisille luotaan työntävää. Hyi
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reilu valtaosa kaikista suhteistaa kulahtaa ajan saatossa.
Tuossa on varmaaan jotain todenperää. Itsellä on juuri se että ajan kanssa tykästyn toiseen lisää. Kahdesti on naiset saaneet houkuteltua ihan vihityksi asti. Molemmilla kerroilla halusivat erota. Samoista syistä kumpikin halusi erota. Ne olivat löytäneet uuden miehen.
Kyllä mä mietin mikä mussa on vikana? Sitten olin 9-10 vuotta suhteessa niin että kumpikin asuu omassa asunnossaan. Siitä suhteesta lähdin minä kun yrityksistä huolimatta seksiä ei oikeastaan ollut. Ja ennenkuin kukaan ehtii kitistä niin meillä alkoi sovitusti pelkkänä seksisuhteena. No joo kun senkin sain pieleen niin onhan minussa vikaa.
Nyt sitä luulisi että olen jo viisastunut. Kissan piip. Mitä nyt on karkausyöstä aikaa? Vuosi jotain kuukausia. Keräsin jostain mistä lie ulottuvuudesta rohkeutta. Ehdotin että jos nähtäisi? Tziisus sentään antoi puh numeronsakkin. Mun pitäs varmaan varoittaa että älä turhaan juokse karkuun kun sulla on auto.
Ensinnäkin aloituksessani en puhunut tuollaisista ongelmista. Toisekseen, opettele elämään ihmisten kanssa. Tuollainen kukasta kukkaan pelimiehenä meneminen on naisille luotaan työntävää. Hyi
- Ap
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen miehiä, jotka ovat vielä niin naiiveja, että kuvittelevat naisen kykenevän pitkäaikaiseen rakkauteen. Tai rakkauteen ylipäätään.
26 vuotta ja rakastan yli kaiken. Lapsiamme myös, mutta he ovat nyt aikuisia. En kestä ajatusta, että joskus jompi kumpi meistä lähtee ensin.
N51
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos sinä haluat olla lähinnä yksin, jätä ne kaksi lasta miehellesi ja eroa. Aika monen avioliiton ongelmaksi voi tulla se että nainen haluaa olla vain äiti ja unohtaa sen vaimona olemisen.
Kun on lapsia, ollaan äiti ja isä. Muulla ei ole merkitystä.
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen miehiä, jotka ovat vielä niin naiiveja, että kuvittelevat naisen kykenevän pitkäaikaiseen rakkauteen. Tai rakkauteen ylipäätään.
No tässä on yksi ja kerroin jo mitä kokemuksia. Jossain muussa aiheessa saatan ihan hyvin sanoa oletko todella noin naivi? Mä sentään voin myöntää että itse olen itselleni se sokea piste. Ei niinku näy vaikka kaikki muu näkyy. Filosofisesti piip siitäkään. Lemmykin lauloi että itsellemme me kerromme parhaimmat valheet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnustan että rakastan. Elämä ja olosuhteet on aika karseet. Mies tekee töitä 60-100 tuntia viikossa. Viikon kesäloma aikaisemmin. Paljon työmatkoja. Miehellä omia harrastuksia ja menoja. Bilettää työkavereiden kanssa. Viinaa ja naisia. Joskus oli kausia että kävi kotona vaan kääntymässä ja paidat pesettämässä. Minä ja lapset välillä ihmetellään iskän toilailuja ja elämää.
Olet siis kotiapulainen/lastenhoitaja ja kohtu. Puoliso et ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Reilu valtaosa kaikista suhteistaa kulahtaa ajan saatossa.
Tuossa on varmaaan jotain todenperää. Itsellä on juuri se että ajan kanssa tykästyn toiseen lisää. Kahdesti on naiset saaneet houkuteltua ihan vihityksi asti. Molemmilla kerroilla halusivat erota. Samoista syistä kumpikin halusi erota. Ne olivat löytäneet uuden miehen.
Kyllä mä mietin mikä mussa on vikana? Sitten olin 9-10 vuotta suhteessa niin että kumpikin asuu omassa asunnossaan. Siitä suhteesta lähdin minä kun yrityksistä huolimatta seksiä ei oikeastaan ollut. Ja ennenkuin kukaan ehtii kitistä niin meillä alkoi sovitusti pelkkänä seksisuhteena. No joo kun senkin sain pieleen niin onhan minussa vikaa.
Nyt sitä luulisi että olen jo viisastunut. Kissan piip. Mitä nyt on karkausyöstä aikaa? Vuosi jotain kuukausia. Keräsin jostain mistä lie ulottuvuudesta rohkeutta. Ehdotin että jos nähtäisi? Tziisus sentään antoi puh numeronsakkin. Mun pitäs varmaan varoittaa että älä turhaan juokse karkuun kun sulla on auto.
Ensinnäkin aloituksessani en puhunut tuollaisista ongelmista. Toisekseen, opettele elämään ihmisten kanssa. Tuollainen kukasta kukkaan pelimiehenä meneminen on naisille luotaan työntävää. Hyi
Heh aika hyvin sulla on tuo naisen taito syyllistää hallussa. En piip ymmärrä miten saat musta pelimiehen? Niin en ole vieläkään ajatustenlukija. Siitä taidosta saattaisi olla hyötyä naisten kanssa? Okei sulla on ehkä se hyvin tyypillinen 7 vuoden kriisi. Mikä lie siinä just 7v ajassa onkin niin monella se on kyllästyminen. Ja nykyään kun ihmiset kyllästyy niin helppoahan se on erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapset jotakuinkin täysikäiseksi ja sitten ero. Jää vielä aikaa jännittäviin peliliikkeisiin komeiden playereiden kanssa.
Valitettavan moni rakkausliitto vaihtuu taloudelliseksi järkiliitoksi, kun lapset ja laskut tulee kuvaan mukaan.
Itsekin löysin aikanaan aivan upean puolison, sitten tuli 2 lasta ja siitä lähtien se olikin yhtä arjen pyöritystä.
Työ, lapset, ja arjen pyöritys vie kaiken sielua myöten...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin oon alkanut haaveilemaan yksin elämisestä.. 10 vuotta yhdessä ja yksi lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelen miehiä, jotka ovat vielä niin naiiveja, että kuvittelevat naisen kykenevän pitkäaikaiseen rakkauteen. Tai rakkauteen ylipäätään.
Tämä. Mies on aina naisille pelkkä siitoskone, lompakko, elättäjä, talonrakentaja, sirkushuvien tarjoaja ja sylkykuppi. Säälin kaikkia heteromiehiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos sinä haluat olla lähinnä yksin, jätä ne kaksi lasta miehellesi ja eroa. Aika monen avioliiton ongelmaksi voi tulla se että nainen haluaa olla vain äiti ja unohtaa sen vaimona olemisen.
Kun on lapsia, ollaan äiti ja isä. Muulla ei ole merkitystä.
Se tappaa miehen ja naisen välisen parisuhteen. Oletteko toisillekin vain isä ja äiti, joiden elämä pyörii ainoastaan lasten ympärillä?
Olet ap vastaustesi perusteella niin tympeä ja katkera ihminen, etten ihmettele miksi liittosi on ajautunut tuohon tilaan.
15 yhteistä vuotta takana ja ja juuri tällä viikolla kuulin tuttavalta että kylläpä tuo sinun miehesi näyttää edelleen rakastuneelta. Ja miksipä ei näyttäisi, olen minäkin edelleen rakastunut häneen.
Helpompihan se on rakastaa sellaista, joka ei asu saman katon alla. Onneksi itsellä on käynyt vähän toisin, olen nimittäin 20 avioliittovuoden jälkeen entistä enemmän rakastunut vaimooni.
Täällä on joku leikkinyt minua jo näköjään päivän aikana, hyi häpeä! Täällä aito alkuperäinen joak nyt vasta tulin katsomaan vastauksia tänne. Miksi joku on halunnut kuvitella olevansa täällä minä?
Kiitos vastauksista teille monille, ihana kuulla että jonkin verran vielä löytyy lämpöä ja rakkauttakin pitkissä suhteissa. Itse uskon, että ei niinkään se aika vaan kaikki tapahtumat sen varrella, ovat ne millä mielin se yhteinen historia hitsaa yhteen tai sitten alkaa erottaa. Meidän tie on valitettavasti ollut vaikea, mies on ollut varsinainen hermoheikko ja kotona oikeasti on rauhallisempaa kun hän ei ole paikalla. On enemmän huonoa kuin hyvää, minun kaltainen herkempi ihminen kokee hänen nollasta sataan kiihtyvän olemuksen uhkaavana ja pelottavana. Kovinkaan paljoa en näe sellaista, mitä arvostaisin tai joka herättäisi minussa jotakin hyvää.
Kymmenen vuotta aviolittoa on näyttänyt minulle paljon. Jos nyt voisin valita, hipsisin vähin äänin omaan asuntooni ja olisin ihanassa rauhassa ilman miehen jatkuvaa painostavaa läsänäoloa. En vain jotenkin enää kaipaa edes sitä hyvää, pystyn nauramaan vitseille yksinkin, urheilemaan yksinkin aivan kaiken tekemään yksinkin. Olenko sitten kasvanut aikuiseksi tässä matkamme varrella.
Joku sanoi, että puolison menettämisen kuvitteleminen piirtää rajat välittämiselle. En valitettavasti osaa ajatella sitäkään minään kauheana asiana, että menettäisin puolisoni, vaikka mitään pahaa en hänelle toivo. En vain näe sitä kauheana pelkona tai asiana joka on niin hirveä ettei sitä pysty edes ajattelemaan. Omien lapsieni ja vanhempieni kohdalla koen taas aivan fyysistä kauhua, kun ajattelen että menettäisin heidät.
Rakkaus on kuollut elämän virtaan. Niin siinä vaan kävi, eikä minua oikein edes kauheasti sureta. Lämmöllä niitä muistoja kunnioittaen.
- Alkuperäinen AP aloittaja
Ei, mutta toki se helpottaa avioliitossa olemista