Haluan lapsen, mutta pelkään raskausaikaa, arvon mammat tsempatkaa mua!

Vierailija kirjoitti:

Raskaus oli ihanaa aikaa. Se oli niin kaunista, puhdasta, lämpöä ja rakkautta täynnä.

Koko maailma hymyili kanssani ja kaikki ihmiset, tutut ja tuntemattomat kohtasivat minut hymyillen ja kunnioittavasti. 

Ihan viime metreillä sain raskausmyrkytyksen, jouduin sairaalaan ja sektioon. Se oli kamalaa.

Sain silti terveen vauvan ja kaikki hyvin, vaikka toista lasta en enää voi saadakaan. 

Eli se raskaus oli jollain tapaa samalla kertaa elämäni parasta aikaa, mutta myös pahinta.

Äyks. Sori mutta en usko alkuunkaan että kaikki maailman ihmiset hymyili sulle ja kunnioitti sua sen takia kun oot raskaana. Tämä oli jo niin äklömakiaa siirappia notta oksat pois.

Hyvä, kun tänne tulee heti hirveästi kommentteja, miten ihanaa ja auvoisaa raskausaika on ollut. En nyt tiedä onko tämä kauhean kannustavaa raskausvaivoista kärsiville. Itselläni tällaiset "raskaus oli maailman parasta aikaa" tuntuu lähinnä vittuilulta. :D 

Raskausaika pikkuvaivoineen oli toisaalta rasittavaa, mutta toisaalta ihanaa aikaa. Ensinnäisen kolmanneksen pahoinvointi oli varmaan raskainta, kun vauvaa ei vielä konkreettisesti tuntenut sisällään. Ultrien ja sikiön liikkeiden tuntemisen myötä olo helpottui, kun sai konkretiaa siitä, minkä vuoksi sitä "kärsiikään" . Oma raskauteni liitoskipuineen ja muine vaivoineen ei ollut helpoimmasta päästä eikä synnytyskokemuskaan ollut odotusten mukainen kiireellisen sektion vuoksi, mutta olisin valmis kokemaan kaiken uudestaan kuunnellessani nyt sylissäni nukkuvan 2 kk ikäisen vauvan tuhinaa.

Vierailija kirjoitti:

Pahoittelen, mutta jos et kestä 9 kk raskausaikaa etkä tuntien synnytystä, en suosittele loppuelämän kestävää vuoristorataa äitinä.

Eli adoptioäidit eivät koskaan pärjää eivätkä lasten isätkään. Ok...

Tuleehan raskauden mukana kaikenlaista kremppaa ja kolotusta, mutta kaikki on kyllä sen arvoista, kun muistaa, että sisällä kasvaa toinen ihminen. Eipä mua pelota alatiesynnytyksen kivutkaan, kaiken kyllä kestää. Pääasia, että vauvalla on kaikki hyvin.

Lapsen kasvatus kestää parikymmentä vuotta. Raskaus on siitä hyvin pieni osa, ja vasta alkutaival. Suurimmat pelot olivat näin jälkikäteen ajatellen kuitenkin vasta sitten, kun ei enää hallinnut lapsen elinpiiriä. Jossain vaiheessa piti nostaa kädet pystyyn ja luottaa siihen, että toisen siivet kantavat. Äitiys on....hitto mikä reissu. Toiseen kainaloon annetaan vauva ja toiseen ikuinen huoli. Onnea matkaan. :)

Aikuisen äiti

Minullakin oli hyvä raskausaika. Ainoa ongelma oli raskausdiabetes, mutta sekin oli ongelma lähinnä terveydenhuollon ammattilaisille, ei minulle itselleni, kun osasin siihen diabetestaustan takia varautua, enkä saanut hepulia, jos arvot joskus ylittyivät lääkityksestä huolimatta. No, raskauden jälkeen paljastuikin, että olin jo alkujaankin diabeetikko.

Insuliinin lisäksi raskauden lopussa piti nelisen viikkoa piikitellä myös verenohennuslääkettä vielä vähän isommilla neuloilla. Neulakammoiselle varmasti kamalaa, eikä se herkkua ollut itsellekään, mutta kun tarpeeksi pitkään sitä harjoittaa, niin siihen tottuu. Minun ja lapsen parhaaksi se oli.

Pahoinvointia oli vain harvoin, oksenkin tasan kerran rv 28 kun tuli liian kova nälkä ja iski hypoglykemia. Ruoka oli jo mikrossa, mutta ei ehtinyt kilahtaa tarpeeksi nopeasti :D

Liikuntaa harrastin alusta loppuun päivittäin, kävelin vartin matkat sairaalalle ja neuvolaan sitten kun ei enää jaksanut pyöräillä ja kävin 2x päivässä 20-60min lenkeillä. Olin sairaalassa käynnistyksessä muutaman päivän ja olin tulla hulluksi, kun ei saanut lähteä ulkoilemaan, niin pompin sitten jumppapallolla kaikki päivät ja kävin sairaalassa kaavussa miehen kanssa sairaalan lounasravintolassa muuten vain, että sai vähän kävellä edes portaita :D

Kiloja tuli 16kg, mikä oli lääkäristä liikaa, mutta itseä ei haitannut millään lailla. Liitoskivut johtui lähinnä istumisesta ja hävisivät liikkuessa. Kilotkin lähtivät kahdessa kuukaudessa (iso osa nesteturvotusta) ja nyt kun lapsi on 6kk, olen laihtunut vielä 3kg ylimääräistä "lähtöpainoon" nähden. Rintoihin jäi (haaleita) raskausarpia ja sellaiset ilmestyi alavatsaankin synnytyksen jälkeen, mutta eipä nuo menoa haittaa millään lailla. Episiotomiakin tehtiin, eikä sekään enää vaivaa millään lailla.

TL;DR: Kaikki voi mennä hyvin tai sitten kaikki voi mennä huonosti, mutta vaikka tulisikin kaiken maailman raskausvaivoja, raskausdiabetekset, -arvet ja liitoskivut, niin kun suhtautuu asiaan niin, että se kuuluu asiaan, ei nämä maailmaa kaada. Päinvastoin niistä vaivoistakin oppii nauttimaan, kuntietää sen johtavan johonkin ihanaan :)

Tiedän, että adoptioprosessi on vaivalloinen, mutta miksi useammat lapsen haluavat eivät harkitse adoptiota? Raskauskin on vaikea ja voi jättää kehoon pysyviä vammoja toisin kuin adoptioprosessi.

I feel you! Mulla on hyvin samanlaiset ajatukset. Ollaan ajateltu kohtapuoliin jättää ehkäisy pois ja kyllä raskausaika ja synnytys pelottaa. Mulla on omassa terveydessä asia, joka johtaa täysin tervettä naista useammin sektioon. Siksi mua kaikista eniten pelottaa se, että alatiesynnytystä yritettäisiin, mutta sitten se johtaisikin hätäsektioon. Mielummin ottaisin suunnitellun sektion suoraan. Mutta en ole tässä kohtaa mitään päätöksiä tehnyt ja tästä varmasti tulen stressaamaan tosi paljon. Pelottaa myös mitä kaikkea raskaudesta tulee ja eniten se, jos raskaudesta tai synnytyksestä (oli se sitten alatie tai sektio) tulisi jotain pysyvää tai pitkäaikaista.

Mutta yritän kuitenkin lohduttautua sillä, että raskaus ja synnyttäminen on kuitenkin luonnollista ja suurin osa muistakin niistä molemmista selviää.

Ei täällä ole mitään "arvon mammoja", vain BMI50+ kaakaonväristen kakaroiden yksinhuoltajia.

Olen nyt raskaana. Aika yhdentekevää, kaukana ihanasta, pahoinvointi on ollut rajua jonkun kuukauden, mutta mies on pitänyt huolta ja töissä on joustettu.

Meidän kehot on tehty kestämään raskaus jossain -40 asteen kylmyydessä korsussa, kyllä tää 2020-luvun Suomessa on kohtuu helppo nakki. Mieti omia esiäitejäsi aina apinoihin asti ja miten he kaikki ovat sen kestäneet. Kyllä sinäkin kestät.

Itse kanssa pidän raskausaikaan elämän parhaana aikana siitä huolimatta että olo oli välillä fyysisesti epämukava. Parhaan ajan siitä teki juurikin menkkojen pois jääminen, jolloin pms oireet myös katosivat. Henkisesti elämä oli ihanan tasaista.

Vierailija kirjoitti:

Ihan samaa mieltä että inhottavat kommentit vois pitää omana tietonaan. Raskaus on todella iso asia ja hormonit voivat saada odottavan äidin melko sekaisin. On ihan luonnollista jännittää ja miettiä millaista se raskaus olisi itselle.

Tsemppiä Ap! Suosittelen kahlaamaan somea/youtubea! Nykyään löytyy tosi paljon videoita aiheeseen liittyen joissa äidit jakavat kokemuksiaan ja vinkkejä esimerkiksi raskauspahoinvointiin. Jokainen raskaus kuin äitikin on yksilöllinen, et ole yksin!

Mä nimen omaan suosittelen välttämään somea raskausaikana ja itse asiassa koko vanhemmuuden suhteen. Parempaa tietoa saa kasvokkain asiantuntijoilta ja vertaisilta. Somesta saa päähänsä kaiken maailman ajatuksia jotka eivät ole relevantteja mutta stressaavat.