Kasvatuksesta, kumpi teistä on parempi toiminta malli?

Eka vaihtoehto, silloin on hyvä hetki sanoa jälkikasvulle, että heidänkin kannattaisi opetella vastaava taito...

Sä rupesit huutamaan ja odotat, että HE tulevat pyytämään anteeksi? Mitä he pyytävät anteeksi? Tietenkin pyydät anteeksi, ainoastaan sitä mallia näyttämällä he oppivat koko homman idean. 

No itse kyllä pyytäisin anteeksi jos alentuu tuollaiseen teinimäiseen kiulutteluun. Kuulostaa kyllä aika ikävältä teidän perheen suhteet kun teinit noin käyttäytyy mutta jos äiti on samanlainen niin ei omena kauas puusta putoa...

Aikuinen on kuitenkin se, jolla tunteiden säätelyn pitäisi olla hallussa. Mielestäni sinun tulee pyytää anteeksi. Toki voit samalla kertoa, ettei sinustakaan ole kivaa olla turhan kiukun kohteena. Teinit kumminkin vasta opettelee kohtaamaan maailmaa ja se kiukuttelu/uhmaaminen on ihan luonnollinen osa itsenäistymisprosessia.

Wau! Olettaakin saattoi että täällä saa just tälläisiä vastauksia.

Upeaa jos teidän perheissä teinit ovat jo valmiiksi täydellisiä. Meillä ei ole. Eikä vanhemmatkaan ole. Ihan tavallisia ihmisiä hyvine ja huonoine puolinemme ja hetkinemme.

Ei, en odottanut että lapsi pyytäisi anteeksi minun kiukkuani. Hän taisi tilanteessa hermostua myös itsekin. Joskus ei vaan jaksa olla täydellinen mutta hienoa jos päiväsi paranee kun voi liiskata toisia omalla surkeudellaan.

Vertaistuki olisi joskus ihan kiva, mutta sitä täältä harvoin saa.

Samanlaisia fiiliksiä aika usein. Pitkiä päiviä nyt ollut, omia psykologisia testejä, lasten asioita, ei oo ollut hetkenkään rauhaa. Just totesin, ihan neutraalisti, että maito on lopussa. Siihen teinityttö alkoi kiljumaan, että: " Aina sä syytät mua. Muutkin juo sitä!" Teki mieli tokaista, että kukaan muu sitä ei kylläkään kanna kaupasta kuin minä, vaikka sitä tosiaan juo muutkin kuin minä. Onnistuin pitämään mölyt mahassa tällä kertaa. Joskus sitä vain kiehahtaa ja musta se on ihan ok. Ei kenenkään, edes äidin tarvitse sietää jatkuvaa perseilyä. Toki teinien kanssa on ihan turha alkaa vääntämään, koska teinien logiikalla aivan kaikki on vanhempien syytä, mutta kun olen vain ihminen minäkin.

Oppivat asioista keskustelemaan, kun itse toimit mallina. Vastaus kysymykseesi: ensimmäinen vaihtoehto

Vierailija kirjoitti:

Wau! Olettaakin saattoi että täällä saa just tälläisiä vastauksia.

Upeaa jos teidän perheissä teinit ovat jo valmiiksi täydellisiä. Meillä ei ole. Eikä vanhemmatkaan ole. Ihan tavallisia ihmisiä hyvine ja huonoine puolinemme ja hetkinemme.

Ei, en odottanut että lapsi pyytäisi anteeksi minun kiukkuani. Hän taisi tilanteessa hermostua myös itsekin. Joskus ei vaan jaksa olla täydellinen mutta hienoa jos päiväsi paranee kun voi liiskata toisia omalla surkeudellaan.

Vertaistuki olisi joskus ihan kiva, mutta sitä täältä harvoin saa.

En sanonut, että meillä on täydellisiä teinejä talossa, enkä sanonut että olen itse täydellinen. Sanoin, että jos on mokannut se pitää pystyä sanomaan ääneen, ihan puolin ja toisin. Ja lapsi ei sitä opi, jos ei sitä sille omalla esimerkillä opeta.

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen on kuitenkin se, jolla tunteiden säätelyn pitäisi olla hallussa. Mielestäni sinun tulee pyytää anteeksi. Toki voit samalla kertoa, ettei sinustakaan ole kivaa olla turhan kiukun kohteena. Teinit kumminkin vasta opettelee kohtaamaan maailmaa ja se kiukuttelu/uhmaaminen on ihan luonnollinen osa itsenäistymisprosessia.

Kiitos asiallisesta vastauksesta. Näin itsekin ajattelin. Joskus vaan pelkään että en koskaan saa kenenkään arvostusta näin toimiessa. Mutta tietenkin järki sanoo että näin kuuluu toimia esimerkkinä. Väsymys ja paska fiilis sitten saa mielen ahdistumaan...

Epätäydelliset vanhemmat kasvattavat epätäydellisiä lapsia epätäydellisessä maailmassa, joten täydellisyyttä ei kukaan saavuta. Riittävän hyvä riittää. Myös vanhemmuudessa.

T: lastensuojelutyössä oleva

Olen aika kiivas itse joskus. Toimin silloin niin, että annan hetken pölyn laskeutua, menen lapsen huoneeseen, pyydän anteeksi huutamista tai kiivasteluani, kerron miten minun olisi pitänyt toimia ja sen jälkeen yleensä jutellaan varsinaisesta aiheesta, mikä minua ja/tai lapsia harmitti.

Tiedän, ettei saisi suuttua, mutta olen nopea syttymään ja nopea leppymään. Tällä tavoin olen kuitenkin onnistunut säilyttämään murrosikäisiin lapsiin läheiset välit ja keskustelemme paljon kaikesta. He tietävät, ettei äiti ole täydellinen, mutta ei äitien tarvitsekaan olla. Tärkeintä on kyky pyytää ja antaa anteeksi sekä jokaisen perheenjäsenen taito tarvittaessa mennä itseensä ja miettiä, miten olisi voinut toimia toisin. Edellytän tätä myös teineiltäni.

Ensimmäinen vaihtoehto. Vanhempi näyttää esimerkkiä sovinnon rakentamisessa, vaikeista asioista puhumisessa ja nöyryydessä eli siinä että myöntää omat virheensä.

Joissain tilanteissa on syytä ottaa puheeksi se lapsen käytös, että hänkin sanoi rumasti tai ei tehnyt mitä oli luvannut tms. Parasta on jos lapsi oma-aloitteisesti myöntää virheensä ja tarvittaessa pyytää anteeksi, mutta jos niin ei tapahdu, aikuisen tulee auttaa siinä.

Ehkäpä minä en osannut ilmaista itseäni. Näin olen siis toiminut jo 16 vuotta. Mutta halusinkin vahvistusta muilta vanhemmilta että se mitä teen on juurikin paras vaihtoehto ja näin kannattaa jatkaa. Tuntuu pahalta kun aina on oltava vahva, silloinkin kun olo ei yhtään tunnu siltä. Mutta tiedän että lapset tarvitsevat vahvan vanhemman, hyvän esimerkin ja sen ettei heidän tarvitse opastaa äitiään vaan minun heitä. Ja siltikin nyt tekisi vaan mieli itkeä ja vetäytyä omaan kuplaan... Mutta jahka tästä ryhdistäydyn niin teen niin kuin pitääkin.

Kiitos vastauksista!

Kiukuttelevat teinit, kiukutteleva äiti..kaikissa perheissä kun ei vai ole tuollaista käytösmallia. On meilläkin teinit mutta ei kyllä koskaan he kiukuttele meille eikä toisinpäin, asioista pystyy ihan teinikin juttelemaan kun se on jo pienestä opetettu toimintamalli.

Ikävää jos koet sen jotenkin sinua kohtaan loukkaavana mutta kaikki ei kasvata kiukuttelevia teinejä.

Joo, " kaikki ei kasvata kiukuttelevia teinejä"... Ihan kuin sen voisi valita. Meillä on kaksi teiniä ja ovat kuin yö päivä ihan kasvatuksesta riippumatta. Toinen ei kiukuttele koskaan, ei korota ääntään, ei ole ärtynyt ja on oikea päivänpaiste. Toinen taas huutaa ja raivoaa, on kärsimätön ja ovet paukkuvat. Kas, kun ihmiset ovat erilaisia, jos ette ole huomanneet.

Tein kerran remppaa eräässä talossa. Siellä lapset teki ruuan, kun äiskä oli töissä ja estynyt sitä tekemään.

Oli tomera ja aikaan saava äiti. Pisti hommat toimimaan.

Minä pyytäisin teinit pöydän ääreen, pyytäisin ensinnäkin itse anteeksi, ja sitten käyttäisin tilanteen hyväksi keskustelemalla siitä heidän kiukuttelukäytöksestään oman kiukkukohtaukseni kautta peilaten, eli että päästään siihen asian ytimeen ilman, että teineille tulee yhtä vahvaa puolustautumisreaktiota, mitä silloin jos keskustelu alkaa "kun sinä toimit näin..". Saisivat vähän ajatelteltavaa ja esimerkin.

Huonosti käyttäytyviä teinejä teillä, meillä ei teinit korota ääntään

Mutt kasvatettiiin viulunsoitolla ja urheilulla. EI ollut oikeastaan minkääänlaista teiniaikaaa.

Vierailija kirjoitti:

Mutt kasvatettiiin viulunsoitolla ja urheilulla. EI ollut oikeastaan minkääänlaista teiniaikaaa.

Luuulen että mun tieni kapinointi siiirtyi aikusieen ikäään.