Kasvatuksesta, kumpi teistä on parempi toiminta malli?

Lapset ovat varsin voimakkaassa murrosiässä. Lapset jaksaa luonnollisesti teinipaatoksessa kiukutella, tiuskia ja syyllistää vanhempiaan milloin mistäkin. Itse olen onnistunut aika hyvin pysymään neutraalina enkä ole provosoitunut tms.
Tänään olikin sitten vaikea päivä. Tulin todella rankan työpäivän jälkeen kotiin nälkäisenä ja rupesin kiukkuamaan itsekseni/lapsille jostain täysin turhasta... Tyyliin siitä että nälkään vedetään kaikkea herkkua ja napostelua ja ruuat jää kaappiin... Tuloksena toinen molemmat lähti ovet paukkuen huoneisiinsa. Ennen tätä vanhempi lapsistani huusi hyvin tiukasti kuinka ei tartte tulla hänelle kiukuttelemaan kun asia ei edes liittynyt häneen ja kuinka kukaan ei jaksa kuunnella tollasta paskaa... Itse sitten suuttuneena heitin tyhmän marttyyrikortin että minun se kyllä tarttee kuunnella naama peruslukemilla kaikkien muiden kiukut ja raivot eikä kukaan kiittele tai arvosta miten paljon teen hommia ja joskus vähän olen pahalla päällä niin sitä ei kestetä sitten yhtään.

Mun kysymys, miten teistä näiden tilanteiden jälkeen on fiksuin toimia? Siis olla itse esimerkin näyttäjä että menee yilanteen rauhoituttua pyytämään anteeksi että tuli väsyneenä ja nälkäisenä oltua vähän turhan ärhäkkä.

Vai,

Olla omissa oloissaan ja antaa lasten joskus pohtia asiaa itsekseen ettei äitikään mikään robotti ole?

No joo, eka vaihtoehto minusta. Mutta saakeli kun kaipaisin joskus että he itse tulisivat pyytämään anteeksi tai tekemään sopua. Tuntuu vaan ettei kukaan arvosta tai jaksa minua mutta minun on aina vaan jaksettava. Ennen kuin ehditte, joo äitiys on sitä. Kyllä, sitähän se on. Monen vuoden kynnysmatto.