Lue keskustelun säännöt.
Mikä psykologinen ilmiö sairauksista kateellisen taustalla?
17.05.2021 |
Tuli vähän huono otsikko, mutta haluaisin etsiä lisätietoa ja kirjallisuutta, mutta hakusana hukassa. Tunnetteko seuraavan tilanteen? Kroonisesti sairas omainen joutuu hetkeksi heitäytymään rooliin, jossa häntä hyysäävä lähimmäinen onkin itse tilapäisesti sairaampi kuin hän, jolloin jokin omaisen päässä napsahtaa kateusvaihteelle ja suusta tulee kommenneja tyyliin: "Et sinä mikään sairas ole, sinä olit vain x:n poisto-operaatiossa!" "Ei y-toimenpide oikeuta mihinkään sairauslomaan!" "Jalatko sinulta leikataankin? (Operaatio, jonka jälkeen ei saa puhua, ja hyysättävä joutuisi itse kävelemään naapurihuoneeseen katsomaan, onko toisella kaikki ok.)
Eli mikä tällaisen ilmiön psykologinen nimitys on? Narsismia tarkempaa termiä haen. Ja mistä reaktiot kumpuavat? Lapsuuden vaillejäämisistä? "Minä olen oman osuuteni jo aikanaan hoitanut" -asenteesta eli vääränlaisesta uhrautumisesta nuorempana? Jonkin tunnelukon aiheuttamasta oikeutuksesta? Haluaisin ymmärtää, kun en tilanteesta poiskaan pääse.
Kommentit (23)
Mistä heti alapeukku? Sekavasta ulosannista vai siitä, ettei aiheesta saisi keskustella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No tottahan se onkin, että jos käy leikkauksessa niin ei ole sairas (kuten pitkäaikaissairas on). On vaan toipumassa leikkauksesta ja tietysti huonossa kunnossa sikäli. Itse olen pitkäaikaissairas ja nielurisaleikkauksesta, laparoskopiasta jne toipuminen on kyllä ollut ihan lastenleikkiä sen rinnalla, että joka päivä tavalliset asiat ovat hankalia tehdä. Se on välillä hämmentänyt, että joku on ollut empaattinen "sulla oli varmaan kurkku todella kipeä!!" Kai se oli, mutta se meni kumminkin kokonaan ohi parissa viikossa.
Eli veikkaan, että se korostaa pitkäaikaissairaassa sitä erillisyyden tunnetta ja sitä, että muut eivät ymmärrä, ja kun itse joutuu esittämään terveempää ja reippaampaa kuin on eikä se silti riitä toisille, niin on vähän vaikea osoittaa paljon empatiaa toisille jostain täysin väliaikaisesta ongelmasta kuten leikkauksesta toipumisesta, jonka jälkeen toinen saa olla täysin terve taas.
Lisäksi tämä suhde ei vaikuta olevan kauhean terveellä pohjalla muutenkaan kun toista kuvataan sanalla hyysättävä. Saattaa olla paljon painolastia ja vanhoja kaunoja taustalla.
Kiitos, nyt tuli hyvä vastaus. Tosiaankin painolastia oin, oikein aistit. Sanasta hyysöttävä siis alapeukut, ok. Tämä hyysäjä kun on itsekin perussairas ja lisäksi joutumassa leikkaukseen, niin siksi tuntuu epäreilulta.
Mutta oikeuttaako perussairauskaan oikeutuksen tunteeseen, että toisten täytyisi uhrata elämänsä niin, että yksi on koko ajan keskipisteenä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mikä pakko teidän on olla yhdessä, jos inhoatte toisianne? Sitä vähän ihmettelen
Pitkäaikassairaalle vielä kysymys: Kun sairaus aiheuttaa sen, että arkiset asiat ovat hankalampia ja vievät enemmän aikaa suorittaa, onko mielestäsi oikein, että niitä asioita aletaan vältellä, kiertää tai vitkuttaa, kun hankaluus tekee ne inhottaviksi (esim. vaatteiden vaihto), vaikka samalla perussairauden ehdoton edellytys olisi jatkuva kuntouttaminen, johon lasketaan juuri nuo arjen hankalat askareet? En jaksaisi vierestä sen sadanteen kertaan nalkuttaa samoista asioista. Jos hoidan nuo hänen puolestaan, kohta minulla on 24/7 sänkyyn hoidettava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitkäaikassairaalle vielä kysymys: Kun sairaus aiheuttaa sen, että arkiset asiat ovat hankalampia ja vievät enemmän aikaa suorittaa, onko mielestäsi oikein, että niitä asioita aletaan vältellä, kiertää tai vitkuttaa, kun hankaluus tekee ne inhottaviksi (esim. vaatteiden vaihto), vaikka samalla perussairauden ehdoton edellytys olisi jatkuva kuntouttaminen, johon lasketaan juuri nuo arjen hankalat askareet? En jaksaisi vierestä sen sadanteen kertaan nalkuttaa samoista asioista. Jos hoidan nuo hänen puolestaan, kohta minulla on 24/7 sänkyyn hoidettava.
Ei kannata nalkuttaa, kannattaa ennemmin motivoida.
Pitkäaikaissairaan pitää kokea, että omatoimisuus on palkitsevaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitkäaikassairaalle vielä kysymys: Kun sairaus aiheuttaa sen, että arkiset asiat ovat hankalampia ja vievät enemmän aikaa suorittaa, onko mielestäsi oikein, että niitä asioita aletaan vältellä, kiertää tai vitkuttaa, kun hankaluus tekee ne inhottaviksi (esim. vaatteiden vaihto), vaikka samalla perussairauden ehdoton edellytys olisi jatkuva kuntouttaminen, johon lasketaan juuri nuo arjen hankalat askareet? En jaksaisi vierestä sen sadanteen kertaan nalkuttaa samoista asioista. Jos hoidan nuo hänen puolestaan, kohta minulla on 24/7 sänkyyn hoidettava.
Ei kannata nalkuttaa, kannattaa ennemmin motivoida.
Pitkäaikaissairaan pitää kokea, että omatoimisuus on palkitsevaa.
Ja mikä palkitsisi loppuunpalanutta nalkuttajaa? Jos motivaatio ei lähde sisältäpäin, motivoija väsyy itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja osa sairauksista siis aiheuttaa aloitekyvyn heikkenemistä ja masennusta, joten läheisen voimavarat kuluvat loppuun vuosikausien motivaattorina toimimiseen.
Kukapa meistä ei haluaisi olla hellitty ja hoivattu. Ja kun hoiva loppuu yhtäkkiä, meille tulee siitä kurja ja hylätty olo. Pitää syytellä sitä hoivaajaa, mikset sinä enää välitä??
Tätä näkee ihan kaveripiirissäkin, kun joku ottaa sen "vakavasti sairaan" roolin, ja huutaa sitten naama punaisena jos joku kehtaakin sanoa omaavansa saman diagnoosin. Kun minullehan nämä huomiot kuuluu, tämä on minun identiteetti, sinä et saa viedä minulta huomiota!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin täysin kypsynyt työhöni ja haaveilin jonkinlaisesta helpotuksesta. Kadehdin vakavan sairauden sairastanutta työkaveria, jonka toimintaa rajoittaneen jälkiseurauksen ansiosta hänen tarvitsi tehdä vain 60% työajasta. Tympi aina katsella kun hän jo keskiviikkona lompsi pitkää viikonloppua viettämään. Itsestä tuntui, ettei helpotusta saa muuten kuin vakavasti sairastumalla.
Vierailija kirjoitti:
Olin täysin kypsynyt työhöni ja haaveilin jonkinlaisesta helpotuksesta. Kadehdin vakavan sairauden sairastanutta työkaveria, jonka toimintaa rajoittaneen jälkiseurauksen ansiosta hänen tarvitsi tehdä vain 60% työajasta. Tympi aina katsella kun hän jo keskiviikkona lompsi pitkää viikonloppua viettämään. Itsestä tuntui, ettei helpotusta saa muuten kuin vakavasti sairastumalla.
Luulet että sairastaminen on helppoa hommaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kukapa meistä ei haluaisi olla hellitty ja hoivattu. Ja kun hoiva loppuu yhtäkkiä, meille tulee siitä kurja ja hylätty olo. Pitää syytellä sitä hoivaajaa, mikset sinä enää välitä??
Tätä näkee ihan kaveripiirissäkin, kun joku ottaa sen "vakavasti sairaan" roolin, ja huutaa sitten naama punaisena jos joku kehtaakin sanoa omaavansa saman diagnoosin. Kun minullehan nämä huomiot kuuluu, tämä on minun identiteetti, sinä et saa viedä minulta huomiota!!
Minusta olisi ainakin mukava huolehtia itsestään niin paljon itse kuin pystyy vs. olla hellitty ja hoivattu. Hellyyttä voi saada parisuhdetta vaalimalla tai lemmikiltä, jos tarvitsee hoivaa sairauden takia niin sitten sitä tarvitsee, halusi "huomiota" tai ei - apua tarvitsee vaikka mieluummin olisi vaikka ihan yksin välillä.
Joillekin pitkään sairastaneille siitä sairaudesta tulee osa minuutta, eivätkä osaa muuta olla kuin sairaita. Jos pitkäaikaissairas joutuu huolehtimaan jostain toisesta, ei hän osaa asettua hoitajan rooliin sillä on ikänsä ollut se hoidettava ja pelkää menettävänsä paikkansa. Jos en ole sairas niin mikä minä olen tai kuka minä olen? Jos on aina ollut se joka saa hoivan ja säälin ja nyt jää siitä paitsi niin mitä hän sitten tekee?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin täysin kypsynyt työhöni ja haaveilin jonkinlaisesta helpotuksesta. Kadehdin vakavan sairauden sairastanutta työkaveria, jonka toimintaa rajoittaneen jälkiseurauksen ansiosta hänen tarvitsi tehdä vain 60% työajasta. Tympi aina katsella kun hän jo keskiviikkona lompsi pitkää viikonloppua viettämään. Itsestä tuntui, ettei helpotusta saa muuten kuin vakavasti sairastumalla.
Luulet että sairastaminen on helppoa hommaa?
Hän parani sairaudestaan, joka jätti pienen toimintarajoitteen eikä se ollut mitenkään kivulias. Tuntui, että voisin minäkin jonkun hivenen heikomman raajan ottaa jos sen ansiosta ei tarvitse tehdä täysiä työtunteja.
Vierailija kirjoitti:
Joillekin pitkään sairastaneille siitä sairaudesta tulee osa minuutta, eivätkä osaa muuta olla kuin sairaita. Jos pitkäaikaissairas joutuu huolehtimaan jostain toisesta, ei hän osaa asettua hoitajan rooliin sillä on ikänsä ollut se hoidettava ja pelkää menettävänsä paikkansa. Jos en ole sairas niin mikä minä olen tai kuka minä olen? Jos on aina ollut se joka saa hoivan ja säälin ja nyt jää siitä paitsi niin mitä hän sitten tekee?
Mutta siis jos on itse niin sairas, että tarvitsee apua, niin miten yhtäkkiä muuttuu sellaiseksi, että pystyykin huolehtimaan sekä itsestään että toisesta? Miten ne voimavarat tai kyvyt muuttuu toisen sairastumisen johdosta sellaiseksi, että voikin nyt pitää itsestä ja toisesta huolta? Itse tulkitsen, että vihanpurkaus johtuu pelosta tai avuttomuudesta. Puhut kuin kyseessä olisi tahdon asia.
Ihan oikeesti tässä ei ole kyse siitä että oltaisiin kateellisia jostakin. Esimiehenä ihmettelen näitä ihmisiä jotka pienimmänkin toimenpiteen jälken on saikulla. Ei herranjumala verikokeen takia taritse olla koko päivää pois töistä. Siis näitä tulee vastaan jotka on koko päivän pois työtä kun aamulla pitää käydä verikokeissa. Sitten kun asiasta kysyy että todellako tarvitset päivän vapaata tämän takia alkaa nyyhkiminen siitä miten minäkin ymmärrän heitä vasta sitten un sairastun. ÖÖH
Juuri oikeutukselta kuulostaa. Mutta miksi joku katsoo olevansa oikeutettu johonkin erikoiskohteluun? En tiedä.