Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa olevan vapaudenkaipuu
16.05.2021 |
Olen siis ollut mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta. Tapasimme 23-vuotiaina, nyt olemme kohta kolmekymppisiä. Suhteessa on kutakuinkin kaikki perusasiat hyvin. Jonkun verran vääntöä on ollut siitä, että minä kaipaan miestä enemmän omaa tilaa. Tämä johti vuosien varrella yhteen kunnon kriisiinkin kun tuntui että happi loppuu ja toinen ei vaan tajua mutta siitä mies sitten säikähti ja nykyään viettää silloin tällöin aikaa myös harrastuksissa ja kavereiden kanssa, mikä on ollut tosi hyvä.
Silti välillä iskee melkein epätoivo, kun ajattelen, etten ”koskaan enää” saa olla yksin. Kun tapasimme, olimme molemmat ehtineet viettää sitä villiä nuoruutta, joten mitään biletystä ja muita miehiä en siis kaipaa. Välillä vain haluaisin olla ihan oikeasti yksin, vapaa ja huomioimatta ketään muuta. Olen aina viihtynyt itsekseni ja kaivannut paljon omaa tilaa, mistä tässä suhteessa tosiaan oli pitkään puute. Kuitenkin eroaminen olisi tavallaan järjetöntä: ennen pitkää lähtisin kuitenkin etsimään uutta miestä enkä usko että voisin koskaan löytää yhtä hyvää. Puolisoni on huomaavainen, hauska, komea ja luotettava ja meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja tulevaisuudentavoitteita. Meillä on ollut paljon todella hauskoja aikoja yhdessä matkustellen ja seikkaillen ja seksikin toimii. Haluaisin varmaankin tulevaisuudessa lapsia ja tiedän että hänestä tulisi aivan loistava rakastava isä.
Jotenkin näiden tunteiden kanssa tulisi kai oppia siis elämään. Joskus vain tuntuu että kaipaan yksinoloa niin joka solullani että olen kohta valmis uhraamaan kaiken, mutta etenkin kolmikymppisten sinkkujen deittailukertomuksia kuultuani epäilen että pitkässä juoksussa se olisi kammottava virhe.
Ajatuksia, kokemuksia, vertaistukea?
Kommentit (31)
Vierailija kirjoitti:
Lol, itse biletin 30 vuotiaaksi, minusta tuon yhteen meno noin nuorena varmaan aiheuttaa apn ongelmat
Lol, miten ihmeessä jaksoit? Itse tympäännyin bilettämiseen jo 21 vuotiaana ja sen jälkeen se homma tuntui typeryydeltä.
Kertaakaan sen jälkeen en ole bilettänyt, enkä tule bilettämäänkään. Olen liki 50 vuotias ja onnellinen. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä nyt ainakaan ala lapsia vääntämään, jos pään sisäinen elämä on noin epävakaa.
Anna miehen mennä. Jos teidät on tarkoitettu sitten joskus yhteen, niin ehkä niin sitten joskus tapahtuu, mutta nyt ei asia ole niin. Irrota otteesi miehestä ja erotkaa ystävinä, se on vähintä mitä voit nyt tehdä.
Huomaa mitkä näistä vastauksista ovat tulleet vihaisilta y l i l a u t a -miehiltä. Sisäisiä tuntojaan ihan fiksusti pohtiva ja miestään kunnioittavasti kuvaileva AP on paska ja epävakaa ja mies syytön uhri joka ansaitsee parempaa. Jopa joo.
Vierailija kirjoitti:
Sinun vaan täytyy ottaa omaa aikaa. Mies varmasti ymmärtää, kun kerrot. Hyvä olisi, jos teillä olisi iso talo, jossa riittää pihatöitä ja autotallihommia kummallekin. Kesämökki toiseksi asunnoksi on myös ihanteellinen teidänlaiselle parille.
Tämä kuulostaa muuten taivaalliselta :D
Kiitos kaikille asiallisista vastauksista! Kritiikkikin on ok, mutta hieman ihmetyttää nämä jotka ovat syystä tai toisesta ottaneet ongelmani hyvin henkilökohtaisesti. Enpä usko, että olemme eroamassa. Suhteessa on niin paljon hyvää että juuri siksi haluaisin löytää jonkin kompromissin, niiltä kun ei voi parisuhteessa välttyä. Se mielessä tämän keskustelunkin perustin.
Miehen voinnista huolestuneille voin kertoa, että hän elää omien sanojensa mukaan elämänsä onnellisinta aikaa :)
Minäkään en usko että olette mihinkään eroamassa tai että siihen olisi tarvetta. Mutta selkeä tarve on sinun löytää sellainen tapa olla yhdessä, joka ei aiheuta sinulle kriisiä ja ahdistusta. Enemmän itsekseen oloa ja isän fyysistä erillään oloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en usko että olette mihinkään eroamassa tai että siihen olisi tarvetta. Mutta selkeä tarve on sinun löytää sellainen tapa olla yhdessä, joka ei aiheuta sinulle kriisiä ja ahdistusta. Enemmän itsekseen oloa ja isän fyysistä erillään oloa.
Noh, meidän parisuhteessa on juurikin niin, että mies on ihan ahdistunut tästä korona-ajasta, kun mihinkään ei voi mennä, "mitään" ei voi tehdä, kuulemma seinät kaatuu päälle ja minä taas vastavuoroisesti nautin siitä, kun ei tarvitse juosta koko ajan pää kolmantena jalkana jonnekin. Ennen koronaa hän suunnitteli joka viikonlopulle jotain kaverimenoja (yhteisiäkin) ja monesti minä jäin kotiin itsekseni, kun en tosiaan jaksanut. Hän myös halusi ravintoloihin, reissuille ja koko ajan jonnekin ja kyllä minun kanssani. Sekin esimerkiksi uuvutti, kun perjantaina töiden jälkeen olisi pitänyt heti rynnätä kaupan kautta kaveripariskunnan mökille.
Se ns. oman ajan tarve on näin koronan myötä vähentynyt, kun saa vaan rauhassa olla kotona ja lepuutella töiden jälkeen. Saan ihan rauhassa katsoa leffoja ja kuunnella äänikirjoja tai vaikka siivota kaappeja, kun kukaan ei koko ajan painosta selän takana, että nyt pitäisi lähteä sinne veljenkumminkaiman kissanristiäisiin. Minua ei häiritse miehen läsnäolo mitenkään, vaan juurikin se hänen supersosiaalinen ekstroverttiluonne, kun koko ajan piti olla menossa jonnekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huomaa mitkä näistä vastauksista ovat tulleet vihaisilta y l i l a u t a -miehiltä. Sisäisiä tuntojaan ihan fiksusti pohtiva ja miestään kunnioittavasti kuvaileva AP on paska ja epävakaa ja mies syytön uhri joka ansaitsee parempaa. Jopa joo.
Mies ei ole päässyt omaa tarinaansa kertomaan ja ap kuulostaa nyt aika raskaalta tempoilevalta tapaukselta. Minä en ole muuten saanut mitään kuvaa vastaajilta siitä, että mies olisi muuta kuin asiallinen, sillä eihän hänellä tunnu olevan kovin isoa ongelmaa, vaan vain ap:lla on.
Olen vastannut muutaman kerran ja en ole ensinnäkään mies, saati ylilautailija, vaan perheellinen nainen, joka ei jaksa ikäkriiseileviä muita syytteleviä naisia.
Jos ap ei eroa, niin sitten ei auta enää valittaa ja ruikuttaa. Rehellisyyden perään kuitenkin liputan ja nyt ap ei tunnu olevan miehelleen rehellinen. Epärehellisyys ei ole ikinä korjaava asia missään suhteessa.
Miksi ihmeessä luulet, etten ole miehelleni rehellinen? Olen viestinyt hyvinkin selkeästi oman ajan ja tilan tarpeestani ja tuon kriisin jälkeen tästä on käyty paljonkin keskusteluja. Hän tietää hyvin etteivät ne meillä ihan kohtaa, onhan hän toinen osapuoli tässä suhteessa. Että kyllä hän on ihan kartalla näistä asioista.
En myöskään allekirjoita väitettä siitä että syyttäisin miestä ongelmistani. Miksi ylipäänsä täytyisi löytää joku syyllinen? Ei tässä tarinassa mielestäni ole kumpikaan mikään roisto vaan olemme ihan tavallisia ihmisiä jotka etsivät kompromissia siihen missä ei olla samaa mieltä. En tiedä miksi koet tarvetta heittäytyä noin vihamieliseksi tässä asiassa.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lisättäköön vielä että mistään ikäkriisistä tämä tarve omalle tilalle ei johdu. Olen ollut tällainen ihan lapsesta saakka.
Ap
Niin ja olen siis AP :D