Lue keskustelun säännöt.
Parisuhteessa olevan vapaudenkaipuu
16.05.2021 |
Olen siis ollut mieheni kanssa yhdessä seitsemän vuotta. Tapasimme 23-vuotiaina, nyt olemme kohta kolmekymppisiä. Suhteessa on kutakuinkin kaikki perusasiat hyvin. Jonkun verran vääntöä on ollut siitä, että minä kaipaan miestä enemmän omaa tilaa. Tämä johti vuosien varrella yhteen kunnon kriisiinkin kun tuntui että happi loppuu ja toinen ei vaan tajua mutta siitä mies sitten säikähti ja nykyään viettää silloin tällöin aikaa myös harrastuksissa ja kavereiden kanssa, mikä on ollut tosi hyvä.
Silti välillä iskee melkein epätoivo, kun ajattelen, etten ”koskaan enää” saa olla yksin. Kun tapasimme, olimme molemmat ehtineet viettää sitä villiä nuoruutta, joten mitään biletystä ja muita miehiä en siis kaipaa. Välillä vain haluaisin olla ihan oikeasti yksin, vapaa ja huomioimatta ketään muuta. Olen aina viihtynyt itsekseni ja kaivannut paljon omaa tilaa, mistä tässä suhteessa tosiaan oli pitkään puute. Kuitenkin eroaminen olisi tavallaan järjetöntä: ennen pitkää lähtisin kuitenkin etsimään uutta miestä enkä usko että voisin koskaan löytää yhtä hyvää. Puolisoni on huomaavainen, hauska, komea ja luotettava ja meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja tulevaisuudentavoitteita. Meillä on ollut paljon todella hauskoja aikoja yhdessä matkustellen ja seikkaillen ja seksikin toimii. Haluaisin varmaankin tulevaisuudessa lapsia ja tiedän että hänestä tulisi aivan loistava rakastava isä.
Jotenkin näiden tunteiden kanssa tulisi kai oppia siis elämään. Joskus vain tuntuu että kaipaan yksinoloa niin joka solullani että olen kohta valmis uhraamaan kaiken, mutta etenkin kolmikymppisten sinkkujen deittailukertomuksia kuultuani epäilen että pitkässä juoksussa se olisi kammottava virhe.
Ajatuksia, kokemuksia, vertaistukea?
Kommentit (31)
Olen jo vähän vanhempi, mutta vastaan koska tunnistan tilanteen. Itselläni kesti ihan liian kauan ymmärtää, että olen ihminen jolle ei yhdessä asuminen vaan pitkän päälle sovi. Osaan kyllä rakastaa syvästi ja sitoutua 110% kumppaniini, mutta kaipaan niin paljon omaa aikaa ja tilaa, että kriisi on ollut viimeistään aina muutaman vuoden kohdalla valmis ja erohan siitä on joka kerta tullut.
Nyt olen reilusti 40+ ja olen hoksannut omat ominaisuuteni ja tarpeeni. Nykyisen kumppanini kanssa asumme erillään vaikka olemme jopa naimisissa. Tämä on ainoa tapa joka minulle pitkässä juoksussa sopii ja tuntuu toimivan molemmin puolin (tällainen parisuhdemuoto vaatii toisen samanhenkisen).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pystyisitkö sä vaikka lähtemään lomamatkalle yksin tai alkaa nukkua omassa huoneessa?
Meillä on molemmilla omat huoneet ja tämä on ratkaissut oman tilan tarpeen hyvin. Molemmat voi rauhassa puuhastella omiaan ja nukkua rauhassa.
Jos haluat olla miehesi kanssa ja rakkautta on niin asia on varmasti jollain tavalla korjattavissa. Rakkaus antaa myös tilaa. Avointa kommunikaatiota omista tarpeista tarvitaan.
Sama juttu. Sen verran introvertti että ainoa parisuhdemuoto on asua erillään. Vaatii tosiaan sen vaan että molemmat ovat ok asian kanssa, eikä luule että kyse on sitoutumispelosta tms.
Tarpeeksi iso talo niin ei tarvitse toista katsella jatkuvasti. Kun haluat lapsiakin niin silloin se vasta oma aika jää taka-alalle.
Joko erillään asuminen tai sitten niin helkkarin iso talo, että molemmilla on ns. omat siivet. Tämä ei ole huumoria vaan ihan just näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pesunkestävä introvertti kaipaa omaa tilaa niin paljon, että erillään asuminen on oikeasti ykkösvaihtoehto. Ihan oman hyvinvoinnin vuoksi. Kannattaa tunnustaa ja tunnistaa ajoissa omat tarpeensa niin on mahdollisuus saada sellainen parisuhde jossa voi toteuttaa sitä muotoa mikä tukee hyvinvointia. Tsemppiä.
Vierailija kirjoitti:
Olen jo vähän vanhempi, mutta vastaan koska tunnistan tilanteen. Itselläni kesti ihan liian kauan ymmärtää, että olen ihminen jolle ei yhdessä asuminen vaan pitkän päälle sovi. Osaan kyllä rakastaa syvästi ja sitoutua 110% kumppaniini, mutta kaipaan niin paljon omaa aikaa ja tilaa, että kriisi on ollut viimeistään aina muutaman vuoden kohdalla valmis ja erohan siitä on joka kerta tullut.
Nyt olen reilusti 40+ ja olen hoksannut omat ominaisuuteni ja tarpeeni. Nykyisen kumppanini kanssa asumme erillään vaikka olemme jopa naimisissa. Tämä on ainoa tapa joka minulle pitkässä juoksussa sopii ja tuntuu toimivan molemmin puolin (tällainen parisuhdemuoto vaatii toisen samanhenkisen).
Olen paljon tuskaillut juuri sen kanssa, että oikeastaan minulle olisi sopinut paremmin itsenäisempi kumppani ja jos näin kolmikymppisenä etsisin uutta puolisoa niin tämä ominaisuus olisi varmaan aika tärkeä kriteeri. Sitten toisaalta ajattelen, että no kaikkiko mun pitää saada - nyt mulla on tämä mies ja pakkohan näin hyvässä kumppanissa on olla joku vika, ei muu olisi realististakaan. Meillä tietysti lisämaustetta tuo tämä lasten hankinnan ajankohtaisuus. Lapsiperhearjen pyörittäminen kahdessa eri osoitteessa mutta kuitenkin yhdessä olisi varmaan melkoinen sirkus.
Ehkä meidän pitää hankkia joku pihamökki, mihin voin aina välillä muuttaa evakkoon :D Kiitos vastauksesta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täsmennettäköön vielä, että ei meidän suhteemme tokikaan ole siis pelkkää ahdistusta. Tosi paljon on myös hyviä ja hauskoja hetkiä oikeastaan päivittäin ja juuri sen takia onkin niin vaikeaa löytää oikeaa ratkaisua. Olisi helppo lähteä, jos mies olisi pelkkä takertuvainen peräreikä, mutta kun vastapainona on niin paljon hyvää.
Mutta ehdottomasti oikeassa olette siinä että ihan fyysistä tilaa pitäisi saada lisää. Olemme molemmat alaa vaihtaneita opiskelijoita ja asumme siksi aika ahtaasti. Joskus tuo ahdistuksen tunne oikein korostuu kun kaksiossa toisiimme törmäillään. Valmistumme onneksi ensi vuonna, joten sitten sitä rahaakin alkaa taas olla ihan eri tavalla.
Kiitos kaikille vastauksista!
Lol, itse biletin 30 vuotiaaksi, minusta tuon yhteen meno noin nuorena varmaan aiheuttaa apn ongelmat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo vähän vanhempi, mutta vastaan koska tunnistan tilanteen. Itselläni kesti ihan liian kauan ymmärtää, että olen ihminen jolle ei yhdessä asuminen vaan pitkän päälle sovi. Osaan kyllä rakastaa syvästi ja sitoutua 110% kumppaniini, mutta kaipaan niin paljon omaa aikaa ja tilaa, että kriisi on ollut viimeistään aina muutaman vuoden kohdalla valmis ja erohan siitä on joka kerta tullut.
Nyt olen reilusti 40+ ja olen hoksannut omat ominaisuuteni ja tarpeeni. Nykyisen kumppanini kanssa asumme erillään vaikka olemme jopa naimisissa. Tämä on ainoa tapa joka minulle pitkässä juoksussa sopii ja tuntuu toimivan molemmin puolin (tällainen parisuhdemuoto vaatii toisen samanhenkisen).
Olen paljon tuskaillut juuri sen kanssa, että oikeastaan minulle olisi sopinut paremmin itsenäisempi kumppani ja jos näin kolmikymppisenä etsisin uutta puolisoa niin tämä ominaisuus olisi varmaan aika tärkeä kriteeri. Sitten toisaalta ajattelen, että no kaikkiko mun pitää saada - nyt mulla on tämä mies ja pakkohan näin hyvässä kumppanissa on olla joku vika, ei muu olisi realististakaan. Meillä tietysti lisämaustetta tuo tämä lasten hankinnan ajankohtaisuus. Lapsiperhearjen pyörittäminen kahdessa eri osoitteessa mutta kuitenkin yhdessä olisi varmaan melkoinen sirkus.
Ehkä meidän pitää hankkia joku pihamökki, mihin voin aina välillä muuttaa evakkoon :D Kiitos vastauksesta!
Ymmärrän hyvin. Olet kuitenkin jo pitkällä kun tunnistat tilanteen ja haasteet. :) Jos kumppanisi on sinulle oikea, saatte kyllä aikaan jonkinlaisen kompromissin asian kanssa. Esim. juuri riittävästi tilaa molemmille ja selkeät "pelisäännöt". Älä uhraa hyvinvointiasi ainakaan, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Avoin keskustelu asian tiimoilta on tarpeen. Onnea matkaan!
t. se 40+
Olette siis taistelleet koko sen ajan mitä olette yhdessä olleet? Tai lähinnä sinä olet taistellut, sillä miehellä ei tunnu olevan ongelmia.
Vaikka sinulla on miehen kanssa kuinka kivaa, niin en oikein ymmärrä miksi ajattelet kaiken kivan tulevan tulevaisuudessa ja olet tähän nykyiseen aikaan tyytymätön. Koska sinulla sitten olisi asiat hyvin, jos olet koko ajan tyytymätön? Koska olisi se "tulevaisuus", jolloin olisit sinut itsesi ja arjen kanssa? Onko sitä aikaa tulossa koskaan?
Et kai vain halua nyt omia miestä itsellesi ja antaa hänen odottaa "sitten kun" -aikaa, eli aikaa, kun sinä olet tyytyväinen? Haluatko sekä syödä, että säästää? Se ei tunnu mielestäni rehelliseltä toiminnalta parisuhteessa ollessa, vaan sinun pitäisi nyt päättää mitä haluat.
Et voi haikailla sinkkuaikoihin samaan aikaan, kun toinen odottelee ehkä jo isäksi tulemista. Sinun pitää joko tyytyä arkeen ja tehdä siitä itsellesi ja miehelle sopiva tai sitten lähteä. Jos lähdet, niin silloin pitää olla miehelle rehellinen lähdön syistä ja mitään parisuhteen taukotilaa ei mielestäni saa edes ajatella, vaan se on poikki kokonaan sitten. Miehen ajatukset tilanteesta voivat tietenkin myös muuttua sinun suhteesi, joten Et voi pitää häntä varmana nakkina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lol, itse biletin 30 vuotiaaksi, minusta tuon yhteen meno noin nuorena varmaan aiheuttaa apn ongelmat
Voi tässäkin olla jotain perää, mutta ehdin siis tosiaan kyllä juhlia ja rellestää nuoruudessani oikein olan takaa. Nyt kaipaan lähinnä sitä, että saisin hiippailla yksinäni kotona ja olla hiljaisuudessa :D
Sinun vaan täytyy ottaa omaa aikaa. Mies varmasti ymmärtää, kun kerrot. Hyvä olisi, jos teillä olisi iso talo, jossa riittää pihatöitä ja autotallihommia kummallekin. Kesämökki toiseksi asunnoksi on myös ihanteellinen teidänlaiselle parille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olette siis taistelleet koko sen ajan mitä olette yhdessä olleet? Tai lähinnä sinä olet taistellut, sillä miehellä ei tunnu olevan ongelmia.
Vaikka sinulla on miehen kanssa kuinka kivaa, niin en oikein ymmärrä miksi ajattelet kaiken kivan tulevan tulevaisuudessa ja olet tähän nykyiseen aikaan tyytymätön. Koska sinulla sitten olisi asiat hyvin, jos olet koko ajan tyytymätön? Koska olisi se "tulevaisuus", jolloin olisit sinut itsesi ja arjen kanssa? Onko sitä aikaa tulossa koskaan?
Et kai vain halua nyt omia miestä itsellesi ja antaa hänen odottaa "sitten kun" -aikaa, eli aikaa, kun sinä olet tyytyväinen? Haluatko sekä syödä, että säästää? Se ei tunnu mielestäni rehelliseltä toiminnalta parisuhteessa ollessa, vaan sinun pitäisi nyt päättää mitä haluat.
Et voi haikailla sinkkuaikoihin samaan aikaan, kun toinen odottelee ehkä jo isäksi tulemista. Sinun pitää joko tyytyä arkeen ja tehdä siitä itsellesi ja miehelle sopiva tai sitten lähteä. Jos lähdet, niin silloin pitää olla miehelle rehellinen lähdön syistä ja mitään parisuhteen taukotilaa ei mielestäni saa edes ajatella, vaan se on poikki kokonaan sitten. Miehen ajatukset tilanteesta voivat tietenkin myös muuttua sinun suhteesi, joten Et voi pitää häntä varmana nakkina.
Ymmärrän, että siltä varmaan kuulosti, mutta ei koko aika yhdessä ole siis ollut taistelua ja tyytymättömyyttä. Suhteessa on paljon hyvää ja koen olevani ison osan ajasta aika onnellinen. Mutta sitten kun se ahdistus tulee niin se yksinolon tarve on niin voimakas että melkein vintti pimenee. Juuri tämä voimakas ristiriita tästä kai tekeekin vaikeaa. Miehellä on myös ollut vähän vaikeuksia ymmärtää tätä koska ei ole introvertti kuten minä.
Mutta totta on, että jokin päätöshän tässä on tehtävä ja sitten sen kanssa pitäisi rohkeasti elää elämää eikä jatkuvasti miettiä ”mitä jos”. Se on ehkä minun huono tapani. Totta on myös että ehkä en riittävästi arvosta sitä mitä minulla jo on, sillä sekin on paljon.
Kiitos vastauksesta!
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo vähän vanhempi, mutta vastaan koska tunnistan tilanteen. Itselläni kesti ihan liian kauan ymmärtää, että olen ihminen jolle ei yhdessä asuminen vaan pitkän päälle sovi. Osaan kyllä rakastaa syvästi ja sitoutua 110% kumppaniini, mutta kaipaan niin paljon omaa aikaa ja tilaa, että kriisi on ollut viimeistään aina muutaman vuoden kohdalla valmis ja erohan siitä on joka kerta tullut.
Nyt olen reilusti 40+ ja olen hoksannut omat ominaisuuteni ja tarpeeni. Nykyisen kumppanini kanssa asumme erillään vaikka olemme jopa naimisissa. Tämä on ainoa tapa joka minulle pitkässä juoksussa sopii ja tuntuu toimivan molemmin puolin (tällainen parisuhdemuoto vaatii toisen samanhenkisen).
Olen paljon tuskaillut juuri sen kanssa, että oikeastaan minulle olisi sopinut paremmin itsenäisempi kumppani ja jos näin kolmikymppisenä etsisin uutta puolisoa niin tämä ominaisuus olisi varmaan aika tärkeä kriteeri. Sitten toisaalta ajattelen, että no kaikkiko mun pitää saada - nyt mulla on tämä mies ja pakkohan näin hyvässä kumppanissa on olla joku vika, ei muu olisi realististakaan. Meillä tietysti lisämaustetta tuo tämä lasten hankinnan ajankohtaisuus. Lapsiperhearjen pyörittäminen kahdessa eri osoitteessa mutta kuitenkin yhdessä olisi varmaan melkoinen sirkus.
Ehkä meidän pitää hankkia joku pihamökki, mihin voin aina välillä muuttaa evakkoon :D Kiitos vastauksesta!
Ymmärrän hyvin. Olet kuitenkin jo pitkällä kun tunnistat tilanteen ja haasteet. :) Jos kumppanisi on sinulle oikea, saatte kyllä aikaan jonkinlaisen kompromissin asian kanssa. Esim. juuri riittävästi tilaa molemmille ja selkeät "pelisäännöt". Älä uhraa hyvinvointiasi ainakaan, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Avoin keskustelu asian tiimoilta on tarpeen. Onnea matkaan!
t. se 40+
En usko, että ap on oikea kumppani miehelleen. Mies tarvitsisi aikuisen tasaisen naisen, joka ei haihattele enää yhtään, joka ei jossittele ja syytä toista omasta pahasta olostaan ap:n tavoin. Mutta ehkä mies on tyytyjä ja pelkää, että ei saa enää parempaakaan, jos ero tulee. Ap on ilmeisesti niin paljon suhteen aikana märrännyt miehelle, että mies ei tiedä miten päin uskaltaisi olla, kun aina tulee lokaa niskaan tavalla tai toisella.
Avoin keskustelu on paikallaan, mutta veikkaan, että ap on se jäärä, jonka mukaan siinä mennään.
Älä ainakaan koskaan anna kenenkään muun määritellä sitä mikä on ns. oikea tapa olla ja elää parisuhteessa tai perhe-elämää. Tai syyllistää siitä että tarvitset omaa tilaa. Ei ole yhtä oikeaa tapaa etenkään nykyaikana. Jokaisella on omanlaisensa tarpeet ja ne ovat yhtälailla tasaveroisia jonkun ekstrovertimman tarpeisiin nähden. t. introvertti myöskin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olette siis taistelleet koko sen ajan mitä olette yhdessä olleet? Tai lähinnä sinä olet taistellut, sillä miehellä ei tunnu olevan ongelmia.
Vaikka sinulla on miehen kanssa kuinka kivaa, niin en oikein ymmärrä miksi ajattelet kaiken kivan tulevan tulevaisuudessa ja olet tähän nykyiseen aikaan tyytymätön. Koska sinulla sitten olisi asiat hyvin, jos olet koko ajan tyytymätön? Koska olisi se "tulevaisuus", jolloin olisit sinut itsesi ja arjen kanssa? Onko sitä aikaa tulossa koskaan?
Et kai vain halua nyt omia miestä itsellesi ja antaa hänen odottaa "sitten kun" -aikaa, eli aikaa, kun sinä olet tyytyväinen? Haluatko sekä syödä, että säästää? Se ei tunnu mielestäni rehelliseltä toiminnalta parisuhteessa ollessa, vaan sinun pitäisi nyt päättää mitä haluat.
Et voi haikailla sinkkuaikoihin samaan aikaan, kun toinen odottelee ehkä jo isäksi tulemista. Sinun pitää joko tyytyä arkeen ja tehdä siitä itsellesi ja miehelle sopiva tai sitten lähteä. Jos lähdet, niin silloin pitää olla miehelle rehellinen lähdön syistä ja mitään parisuhteen taukotilaa ei mielestäni saa edes ajatella, vaan se on poikki kokonaan sitten. Miehen ajatukset tilanteesta voivat tietenkin myös muuttua sinun suhteesi, joten Et voi pitää häntä varmana nakkina.
Ymmärrän, että siltä varmaan kuulosti, mutta ei koko aika yhdessä ole siis ollut taistelua ja tyytymättömyyttä. Suhteessa on paljon hyvää ja koen olevani ison osan ajasta aika onnellinen. Mutta sitten kun se ahdistus tulee niin se yksinolon tarve on niin voimakas että melkein vintti pimenee. Juuri tämä voimakas ristiriita tästä kai tekeekin vaikeaa. Miehellä on myös ollut vähän vaikeuksia ymmärtää tätä koska ei ole introvertti kuten minä.
Mutta totta on, että jokin päätöshän tässä on tehtävä ja sitten sen kanssa pitäisi rohkeasti elää elämää eikä jatkuvasti miettiä ”mitä jos”. Se on ehkä minun huono tapani. Totta on myös että ehkä en riittävästi arvosta sitä mitä minulla jo on, sillä sekin on paljon.
Kiitos vastauksesta!
Ap
Vai että ahdistus iskee niin, että vintti pimenee... kuulostaa miestä ajatellen ihan karmealta.
Eroa ap. Tee se nyt keväällä ja tee se suoraselkäisesti ottamalla syyt kokonaan itsellesi. Älä enää vatkaa asiaa yhtään, vaan eroa, niin se on sillä tehty ja asia ratkaistu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo vähän vanhempi, mutta vastaan koska tunnistan tilanteen. Itselläni kesti ihan liian kauan ymmärtää, että olen ihminen jolle ei yhdessä asuminen vaan pitkän päälle sovi. Osaan kyllä rakastaa syvästi ja sitoutua 110% kumppaniini, mutta kaipaan niin paljon omaa aikaa ja tilaa, että kriisi on ollut viimeistään aina muutaman vuoden kohdalla valmis ja erohan siitä on joka kerta tullut.
Nyt olen reilusti 40+ ja olen hoksannut omat ominaisuuteni ja tarpeeni. Nykyisen kumppanini kanssa asumme erillään vaikka olemme jopa naimisissa. Tämä on ainoa tapa joka minulle pitkässä juoksussa sopii ja tuntuu toimivan molemmin puolin (tällainen parisuhdemuoto vaatii toisen samanhenkisen).
Olen paljon tuskaillut juuri sen kanssa, että oikeastaan minulle olisi sopinut paremmin itsenäisempi kumppani ja jos näin kolmikymppisenä etsisin uutta puolisoa niin tämä ominaisuus olisi varmaan aika tärkeä kriteeri. Sitten toisaalta ajattelen, että no kaikkiko mun pitää saada - nyt mulla on tämä mies ja pakkohan näin hyvässä kumppanissa on olla joku vika, ei muu olisi realististakaan. Meillä tietysti lisämaustetta tuo tämä lasten hankinnan ajankohtaisuus. Lapsiperhearjen pyörittäminen kahdessa eri osoitteessa mutta kuitenkin yhdessä olisi varmaan melkoinen sirkus.
Ehkä meidän pitää hankkia joku pihamökki, mihin voin aina välillä muuttaa evakkoon :D Kiitos vastauksesta!
Ymmärrän hyvin. Olet kuitenkin jo pitkällä kun tunnistat tilanteen ja haasteet. :) Jos kumppanisi on sinulle oikea, saatte kyllä aikaan jonkinlaisen kompromissin asian kanssa. Esim. juuri riittävästi tilaa molemmille ja selkeät "pelisäännöt". Älä uhraa hyvinvointiasi ainakaan, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Avoin keskustelu asian tiimoilta on tarpeen. Onnea matkaan!
t. se 40+
En usko, että ap on oikea kumppani miehelleen. Mies tarvitsisi aikuisen tasaisen naisen, joka ei haihattele enää yhtään, joka ei jossittele ja syytä toista omasta pahasta olostaan ap:n tavoin. Mutta ehkä mies on tyytyjä ja pelkää, että ei saa enää parempaakaan, jos ero tulee. Ap on ilmeisesti niin paljon suhteen aikana märrännyt miehelle, että mies ei tiedä miten päin uskaltaisi olla, kun aina tulee lokaa niskaan tavalla tai toisella.
Avoin keskustelu on paikallaan, mutta veikkaan, että ap on se jäärä, jonka mukaan siinä mennään.
En ole ap, mutta ikävä kommentti. Ap ei haihattele, vaan fiksun ihmisen tapaan tunnistaa omia tarpeitaan. Siitä en sano mitään kun en osapuolia tunne, että onko mies oikea vai ei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen jo vähän vanhempi, mutta vastaan koska tunnistan tilanteen. Itselläni kesti ihan liian kauan ymmärtää, että olen ihminen jolle ei yhdessä asuminen vaan pitkän päälle sovi. Osaan kyllä rakastaa syvästi ja sitoutua 110% kumppaniini, mutta kaipaan niin paljon omaa aikaa ja tilaa, että kriisi on ollut viimeistään aina muutaman vuoden kohdalla valmis ja erohan siitä on joka kerta tullut.
Nyt olen reilusti 40+ ja olen hoksannut omat ominaisuuteni ja tarpeeni. Nykyisen kumppanini kanssa asumme erillään vaikka olemme jopa naimisissa. Tämä on ainoa tapa joka minulle pitkässä juoksussa sopii ja tuntuu toimivan molemmin puolin (tällainen parisuhdemuoto vaatii toisen samanhenkisen).
Olen paljon tuskaillut juuri sen kanssa, että oikeastaan minulle olisi sopinut paremmin itsenäisempi kumppani ja jos näin kolmikymppisenä etsisin uutta puolisoa niin tämä ominaisuus olisi varmaan aika tärkeä kriteeri. Sitten toisaalta ajattelen, että no kaikkiko mun pitää saada - nyt mulla on tämä mies ja pakkohan näin hyvässä kumppanissa on olla joku vika, ei muu olisi realististakaan. Meillä tietysti lisämaustetta tuo tämä lasten hankinnan ajankohtaisuus. Lapsiperhearjen pyörittäminen kahdessa eri osoitteessa mutta kuitenkin yhdessä olisi varmaan melkoinen sirkus.
Ehkä meidän pitää hankkia joku pihamökki, mihin voin aina välillä muuttaa evakkoon :D Kiitos vastauksesta!
Ymmärrän hyvin. Olet kuitenkin jo pitkällä kun tunnistat tilanteen ja haasteet. :) Jos kumppanisi on sinulle oikea, saatte kyllä aikaan jonkinlaisen kompromissin asian kanssa. Esim. juuri riittävästi tilaa molemmille ja selkeät "pelisäännöt". Älä uhraa hyvinvointiasi ainakaan, se kostautuu ennemmin tai myöhemmin. Avoin keskustelu asian tiimoilta on tarpeen. Onnea matkaan!
t. se 40+
En usko, että ap on oikea kumppani miehelleen. Mies tarvitsisi aikuisen tasaisen naisen, joka ei haihattele enää yhtään, joka ei jossittele ja syytä toista omasta pahasta olostaan ap:n tavoin. Mutta ehkä mies on tyytyjä ja pelkää, että ei saa enää parempaakaan, jos ero tulee. Ap on ilmeisesti niin paljon suhteen aikana märrännyt miehelle, että mies ei tiedä miten päin uskaltaisi olla, kun aina tulee lokaa niskaan tavalla tai toisella.
Avoin keskustelu on paikallaan, mutta veikkaan, että ap on se jäärä, jonka mukaan siinä mennään.
Itse asiassa olen joustanut tässä suhteessa enemmän kuin koskaan. Ensimmäiset vuodet mentiin miehen ehdoilla tässä yhdessäoloasiassa ja siksi kriisi kai kärjistyikin, kun en riittävän hanakasti vaatinut sitä omaa tilaa ja aikaa, mitä ei käytännössä ollut koska mies halusi olla tosi tiiviisti yhdessä. En siis tosiaan ole mikään tyranni jonka pillin mukaan aina tanssitaan.
Lopulta sitten sanoin hyvin selkein sanoin että minä yksinkertaisesti tarvitsen omaa tilaa ja aikaa enkä voi olla suhteessa jossa en sitä saa. Sen jälkeen mies pelästyi kun ei halunnut eroa ja huomioi jatkossa minunkin tarpeeni paremmin. Olen itseasiassa jopa aika ylpeä meistä molemmista kun olemme saaneet näinkin hyvän kompromissin aikaan vaikeassa asiassa.
Nosto! Nopeasti nämä putoavat.