Pelkääkö vanhukset vähemmän kuolemaa kuin nuoret?

En ole ikinä kuullut vanhusten pelkäävän kuolemaa. 

Parin olen kuullut kyllä toteavan, että onhan tätä tässä jo nähty, että pois joutaisi. Vaikkei ole sinänsä mitään kovaa sairauttakaan ollut. 

Varmaan vanhana on jo nähnyt ja kokenut tarpeeksi. Voi suhtautua loppuun levollisesti. 

Mulla on 40-vuotiaana jo sellainen olo, että tämä on nähty. 

Ehkä tuossa vaiheessa on ehtinyt jo tottua siihen, ettei ole kuolematon.

Nuorena saattaa mennä sen verran lujaa, ettei välttämättä tule tuollaisia asioita ajatelleeksi.

Olette väärässä. Suurin osa vanhuksista pelkää kuolemaa niin sanotusti kuollakseen. Harva haluaa pois.

Eivät kuulosta pelkäävän niin paljon. Itse jo tosin lopetin pelkäämästä 27:na, nyt ikää 30. Just kävin ajamassa vähän yli kahtasataa ;)

Yksilöllistä. Osa pelkää, osa ei.

En tiedä. Lienee todella yksilöllistä.

Olen nelikymppinen eikä minulla ole kuolemanvaarallista sairautta. Minulle kuolema tuntuu vielä niin kaukaiselta, etten osaa pelätä sitä. Vain se on mietityttänyt, liittyykö siihen ruumiillista kipua.

Kuolema tapahtumana on ainutkertaisuudessaan täysin erilainen kuin mikään muu aiemmin koettu, joten sitäkin olen miettinyt, etten voi etukäteen tietää, millainen juuri minä tulen psyykkisesti olemaan hetken ollessa lähellä. Olen yleensä melko myönteinen ja suhtaudun nöyrän alistuneesti kärsimyksiin, mutta tulenko olemaan sellainen myös kuolinvuoteella? Mitä jos rupeankin viimeisillä voimillani raivoamaan ja protestoimaan kuolemista vastaan? Tuskin, mutta en voi tietää sitä.

Uskovaisena en pelkää mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, vaan ainoastaan nuo edellä mainitut mietityttävät, mutta niitäkään en tosiaan varsinaisesti pelkää.

Ajattelisin että vanhuksilla ja pitkäaikaisesti kuolemansairailla kuolemanpelko lievenee yleensä, koska ruumiin heikentyminen ja vaivat kuljettavat siihen suuntaan, että kuoleman alkaa hyväksyä luonnollisena seurauksena.

Riippuu henkilöstä, jokaisella, iästä riippumatta, on työ tehtävänä siinä että pystyy hyväksymään kuolevansa. Eikä se ole vanhuksella välttämättä yhtään helpompaa kuin nuorella. Viimeiseen asti mun vanhemmat halusivat pitää elämästä kiinni. 

Tiedän kummankinlaisia. Jotkut pelkää kuolemaa ihan hysteerisesti, joillekin on oikeasti ihan sama.

Useimmat ei pelkää. Laitoshoidossa olevista tuskin kukaan. Joka päivä huokailevat että näinkö se Jumala on heidät tänne unohtanut, hakisi jo pois.

No vanhukset ovat jo eläneet elämänsä mutta nuorilla se on vielä edessä olisko syy?

En pelkää. Toivottavasti ei ole mitään iankaikkista elämää, oishan se nyt helvetin ahistavaa..

Vierailija kirjoitti:

Mulla on 40-vuotiaana jo sellainen olo, että tämä on nähty. 

Sama

Mä en pelkää varsinaista kuolemaa, eihän se mua kirpaise kun vaan pienen hetken. Mutta näin "nuorena" pelottaa se, että pienet lapset jäisi ilman äitiä. Sit kun ne on aikuisia niin uskon, että voin levollisesti lähteä...

Pelkäävät kuolemaan liittyviä kipuja, mutta kuolemaa saattavat jopa heikkoina hetkinä toivoa.

Mutta kun olen 46v ja tuntuu, että ei tässä ole enää järkeä? Kaikki on nähty ja tehty ja päivät olleen samanlaisia jo ainakin 10 vuotta. Ne tulee olemaan täsmälleen samanlaisia seuraavat 50 vuotta, niin pahalta tuntuu.

Ei. Olen itse 57 ja minulta on kuollut jo ystäviä, sairauksiin kaikki ja myös sukulaisia on kuollut 50-60 ikävuoden välillä. Yksi todella äkillisesti. Tiedostan, että kun olen ollut  koko ikäni täysin terve, sairaalassakin olen ollut vain yhden päivän tarkkailussa ja sekin osoittautui migreeniksi, vaikka oireet viittasivat pahempaan, joku päivä se voi yhtäkkiä romahtaa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän sitä tiedostaa, että elämä on jo ehtoo puolella. Muistan asioita 70-sekä 80- luvulta aika paljonkin ja tajuan, että siihen kun olen 87 on paljon lyhyempi aika kuin siihen, kun olin lapsi ja teini, enkä välttämättä edes tuohon elä. Lapset on aikuisia ja viikolla juuri puhuttiin, että pitää tehdä ohjeet mitä sitten tehdään kun kuolemme, koska heillä on aika vähän kokemusta asioista, kun suvussa on ollut niin vähän hautajaisia. Äitini kuoli heidän ollessaan ihan pieniä, miehen isä niin että juuri ja juuri muistavat ja sitten kun loput isovanhemmat kuolivat, asuivat jo muualla eivätkä nähneet hautajaisjärjestelyihin ja perunkirjoitukseen liittyviä asioita. 

Ei. Näin olen huomannut seuratessani vanhempiani, joista toinen jo kuoli syksyllä.

Iäkkäämpi alkaa ajatella kuolemaa enemmän, mutta pelkoa se ei poista. Samoin itse iäkkään vanhemman lapsena alkaa miettiä enemmän omien vanhempiensa kuolemaa ja valmistella itseään menetykseen. Suru on silti musertava.

Nyt koronan aikaan kuolemanpelko on ollut todellinen päivittäin ja sen kanssa on ollut hyvin raskasta elää. En halua luopua elossa olevasta vanhemmastani koskaan. Tiedän, että joudun sen tekemään.