Tunnen olevani epäonnistunut ihmisenä jo pelkästä syntymisestä. Päihdeperhe ja tyhjyys.

Tunnen olevani juureton ja oloni on turvaton.
Taustalla vanhemmat alkoholisteja, perheessä mielenterveysongelmia, seksuaalista hyväksikäyttöä/väärinkäyttöä, henkistä väkivaltaa ja sellaista. Oli paljon hyvääkin mutta kasvoin kuitenkin jossain määrin kieroon. Meitä rakastettiin mutta silti moni asia oli rikki.
Perheeni kanssa olen harvemmin tekemisissä, vanhemmat edelleen juovat runsaasti.

Olen yrittänyt monin erilaisin konstein saada itseni olemaan tässä maailmassa, tuntea olevani turvassa itseni kanssa edes.
Valitettavasti teinivaiheen kapinointi ja päihteiden kanssa pelleily ei edesauttanut niistä saaduista kaverisuhteista huolimatta.
Menin vain ojasta allikkoon ja menetin lähinnä vain hyviä vuosia elämästäni väärien ihmisten ja elämäntapojen kanssa.
Sitä jatkui liian pitkään.
Sitten yritin töillä saada itseni jotenkin parannettua. Menestyin ja uuvuin, kurottelin tähtiä ja menetin senkin kun ei pää kestänyt.
Miehet olleet väkivaltaisia, syömisen kanssa ristiriitaa ja paino jojoilee, rahaa ei säästössä työvuosien jälkeenkään mutta ainakin puhtaat luottotiedot taas. Ystäviä ei ole ollut sen jälkeen kun muutin tapojani ja kasvoin ihmisenä enkä enää oikein tunne luottavani kehenkään. Olen ystävällinen mutta pidän kuitenkin tietyn etäisyyden.

Ei nämä välttämättä ole niin tärkeitä asioita mutta tarkoitan, että kaikki mitä luettelin tuossa valtaosasta ihmisten normaalista arjesta niin kohdallani täytyy mennä aina vaikeimman kautta. Tuntuu kuin olisin haavoilla enkä osaa hoitaa niitä oikein ja sabotoin elämääni.
Aivan kun minut olisi ohjelmoitu väärin.
Pelottaa niin paljon enkä jaksa enää tätä tyhjyyden ja ahdistuksen olotilaa.
Olen yrittänyt vaikka ja mitä, olen ehdottomasti viisastunut ja henkisellä polullakin oivaltanut mutta silti eksyn aina.
Uskokin elämän kantavuuteen alkaa olemaan koetuksella ja nään ympärilläni pahoja asioita. Se mitä maailmassa tapahtuu yms, on vaikea uskoa vilpittömyyteen ja rakkauteen.
Lapsenuskoni tuntuu vain vuosi vuodelta kaikkoavan kauemmaksi. Olen alle kolmenkymmenen enkä halua edes katsoa vuosien päähän.
Koen liian usein, että on päästävä pois.

Käyn juttelemassa ja mahdollisesti alkaa terapia mutta tiedä sitten saako sekään ihmeitä aikaan.