Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Hyvän lapsuuden elänyt korkeakoulutettu addikti
07.05.2021 |
Kaikki tietää jollain tasolla, että lääkärikin voi olla alkoholisti, mutta mielikuvissa päihderiippuvaisen tunnistaa ulkoisesta habituksesta jo kaukaa. Yleensä päihderiippuvaisen uraa ennakoi klassinen polku: äiti poltti tupakkaa raskaana ollessaan, suvussa ja lapsuudenkodissa väkivaltaa, alkoholismia ja syrjätyneisyyttä, nuorena koulukoteja ja jengiytymistä. Noilla lähtökohdilla hyvin monesta tulee alkoholisti, huumeriippuvainen tai sekä että. Elämänkoulun penkiltä valmistutaan hyvällä todennäköisyydellä syrjäytyneeksi ja näköalattomaksi.
Omat askelmerkit olivat hiukan erilaiset: minulla oli turvallinen, onnellinen lapsuus, kotona ei ryypätty eikä tapeltu eikä suvussa ole ainakaan tiedossa alkoholismia, koulussa meni hyvin, ja jatkoin sieltä yliopistoon. Ylempi korkeakoulututkinto löytyy, arvostettu ammatti, töitä on tehty, ei mielenterveyden diagnooseja, jälkikasvuakin on.
Silti minusta tuli addikti ja se vei lopulta työn, avioliiton, itsekunnioituksen ja seuraavaksi olisi mennyt vapaus tai henki. Nyt olen ollut 8kk ilman mitään päihteitä ja luon uudelleen suhdetta lapseni ja itseeni.
Mitä haluat kysyä?
Kommentit (71)
Vierailija kirjoitti:
Olen itse hyvin vaikeista olosuhteista lähtöisin. Vanhemmillani oli alkoholismia, köyhyyttä ja väkivaltaa. Olen saanut hirveällä taistelulla pidettyä itseni joten kuten pinnalla ja työelämässä. Olen ilman mitään turvaverkkoja, vain mies tukenani.
Valehtelisin, jos sanoisin että en tavallaan halveksi sinua. Sinä sait kaiken ja mokasit silti. Mutta toisaalta ymmärrän sinuakin, enkä haluaisi syyttää. Yritä pärjätä.
Huonoina päivinä halveksin myös itseäni, usko pois. Aikaisemmin tuolla kirjoitin siitä, että minä niin kovasti yritin terapiassa etsiä sitä lapsuuden traumaa tai muuta tekijää, jonka piikkiin voisin addiktion laittaa.
Useimpina päivinä en kuitenkaan enää kanna tuota häpeää. Ei kukaan päätä ruveta alkoholistiksi tai narkkariksi, ja suurin osa ihmisistä osaa käyttää päihteitä kohtuudella. Huumeitakin. Mistä minä olisin voinut tietää, etten kuulu heihin? Vielä kun aluksi kaikki sujui hyvin.
Sairaus kun on, niin syyllisiä on turha hakea. Yhtä lailla kaikki "mokaa" jotka ikinä päihteitä käyttää, mut toisilla se ei kostaudu. Eikä se syyllisen löytäminen edistä mitään. Toisten syyttäminen edesauttaa uhrimentaliteettia, itsesyytökset lainaavat. Kumpikin voi olla este toipumiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toisten syyttäminen edesauttaa uhrimentaliteettia, itsesyytökset lainaavat. Kumpikin voi olla este toipumiselle.
Lainaavat? Siis LAMAAVAT. Tun autocorrect.
kerran addikti, aina addikti.
Miltä tuntuu olla yhteiskunnan pohjasakkaa?
Vierailija kirjoitti:
En usko että lapsuutesi oli niin tasapainoinen kuin kuvittelet. Todennäköisesti joku unohdettu trauma tai muu vastaava kummittelee käytöksesi taustalla.
Näin minulla oli, pahat muistot oli painettu pois ja olin onnistunut selittämään kaikki äitini kummalliset päähänpiston normaaliksi, suorastaan normaalia huolehtivammaksi käytökseksi. Kunnes joskus 35-vuotiaana pystyin myöntämään itselleni, että äitini käytös ei ollut normaalia. Olen tajunnut, että se mitä pidin ylenmääräisenä huolenpitona olikin rajattomuutta ja läheisriippuvaisuutta, joka oli syvästi vaurioittavaa.
Suosittelen hakeutumaan traumaterapeutille.
Ihminen voi haluta humaltua tai päihtyä joskus ilman että taustalla on mitään ongelmia. Älä yleistä. En tarkoita, että esim. kovat huumeet hyvästä tai etteikö voisi vaikka alkoholisoitua silti, mutta eivät kaikki esim. juo ns. suruunsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä olet 8 kk ilman todellista nautintoa?
Huono provo, mutta vastaan silti:
- minulla on mahdollisuus hyvään ja pitkään elämään puhtaana ja raittiina - mielekäs työ, vanhemmuus, ja ihan mitä ikinä haluaakaan tehdä
- huumeita käyttämällä olin menossa suoraan joko vankilaan tai hautaan hyvin nopealla aikataululla (ihan konkreettisesti, teho-osastolla ja käräjillä oltiin jo käyty tutustumassa useaan otteeseen)
- viimeisten vuosien päihteiden käytöstä oli nautinto kaukana. Nuoruudessa se oli hauskaa, viimeiset vuodet yhtä selviämistä ja kärsimystä
- minulla on pieni lapsi.joshakww juristin duunbia niin eikö silloin tehdä huumeym testit?ja rikosrekisteri?
Ei kannata kommentoida nousuissa, judidiinduunia:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
kerran addikti, aina addikti.
Miltä tuntuu olla yhteiskunnan pohjasakkaa?
Ensimmäinen osa pitää paikkansa, en minä tästä parannu tai sellaiseen pisteeseen pääse, että voin vähän kohtuudella ottaa turvallisesti.
En koe olevani yhteiskunnan pohjasakkaa, vaikka tiedän monen ajattelevan noin. Olen kuitenkin ollut töissä ja maksanut veroja, minulla on hyvä ammatti, en ole tehnyt muita kuin huumausainerikoksia, ja toimin nykyään vastuullisesti. Eipä minua kukaan nykyään yhteiskunnan pohjasakkaan kuuluvaksi tunnistakaan, ellen itse kerro.
älä yritä oot samaa porukkaa kun me
t pera tokoinrannasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se oli mulla ihan se, että mulla meni selkä rikki ja sit alkoi erilaisten kipulääkkeiden ottaminen. Eka laillisten ja sit vähän myöhemmin laittomien.
Vierailija kirjoitti:
älä yritä oot samaa porukkaa kun me
t pera tokoinrannasta
No kyllähän mä tähän sairauteen liittyvissä asioissa oon ihan samaa porukkaa, sen sanoin tuolla aikaisemmin itsekin.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempasi eivät varmaankaan rakastaneet sinua. Kaltoinkohdelluilla ihmisillä on usein vääränlainen käsitys lapsuudestaan, etenkin jos siihen ei ole liittynyt minkäänlaista tunnistettavaa pahoinpitelyä. Vanhempasi pitivät sinusta hyvin huolta, kuten säädylliset ihmiset lapsistaan pitävät, mutta eivät rakastaneet. Korkeakoulutetuilla tämä on tyypillisin traumatausta.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempasi eivät varmaankaan rakastaneet sinua. Kaltoinkohdelluilla ihmisillä on usein vääränlainen käsitys lapsuudestaan, etenkin jos siihen ei ole liittynyt minkäänlaista tunnistettavaa pahoinpitelyä. Vanhempasi pitivät sinusta hyvin huolta, kuten säädylliset ihmiset lapsistaan pitävät, mutta eivät rakastaneet. Korkeakoulutetuilla tämä on tyypillisin traumatausta.
Väsynyttä keittiöpsykologiaa, kun yritetään sovittaa ihmisiä omaan käsitykseen mahtuvaan muottiin.
Vanhempani rakastivat ja rakastavat minua edelleen, ja se kokemus oli minulla läpi lapsuuden ja nuoruuden. Ei ole kyse itsetunnosta tai vaille rakkautta jäämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse hyvin vaikeista olosuhteista lähtöisin. Vanhemmillani oli alkoholismia, köyhyyttä ja väkivaltaa. Olen saanut hirveällä taistelulla pidettyä itseni joten kuten pinnalla ja työelämässä. Olen ilman mitään turvaverkkoja, vain mies tukenani.
Valehtelisin, jos sanoisin että en tavallaan halveksi sinua. Sinä sait kaiken ja mokasit silti. Mutta toisaalta ymmärrän sinuakin, enkä haluaisi syyttää. Yritä pärjätä.
Huonoina päivinä halveksin myös itseäni, usko pois. Aikaisemmin tuolla kirjoitin siitä, että minä niin kovasti yritin terapiassa etsiä sitä lapsuuden traumaa tai muuta tekijää, jonka piikkiin voisin addiktion laittaa.
Useimpina päivinä en kuitenkaan enää kanna tuota häpeää. Ei kukaan päätä ruveta alkoholistiksi tai narkkariksi, ja suurin osa ihmisistä osaa käyttää päihteitä kohtuudella. Huumeitakin. Mistä minä olisin voinut tietää, etten kuulu heihin? Vielä kun aluksi kaikki sujui hyvin.
Sairaus kun on, niin syyllisiä on turha hakea. Yhtä lailla kaikki "mokaa" jotka ikinä päihteitä käyttää, mut toisilla se ei kostaudu. Eikä se syyllisen löytäminen edistä mitään. Toisten syyttäminen edesauttaa uhrimentaliteettia, itsesyytökset lainaavat. Kumpikin voi olla este toipumiselle.
Oli sinulla traumaa tai ei, niin addiktio on joka tapauksessa aina pakenemista tunteilta ja ajatuksilta, joita ei selvänä kestä. Mitä sinä et kestä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempasi eivät varmaankaan rakastaneet sinua. Kaltoinkohdelluilla ihmisillä on usein vääränlainen käsitys lapsuudestaan, etenkin jos siihen ei ole liittynyt minkäänlaista tunnistettavaa pahoinpitelyä. Vanhempasi pitivät sinusta hyvin huolta, kuten säädylliset ihmiset lapsistaan pitävät, mutta eivät rakastaneet. Korkeakoulutetuilla tämä on tyypillisin traumatausta.
Väsynyttä keittiöpsykologiaa, kun yritetään sovittaa ihmisiä omaan käsitykseen mahtuvaan muottiin.
Vanhempani rakastivat ja rakastavat minua edelleen, ja se kokemus oli minulla läpi lapsuuden ja nuoruuden. Ei ole kyse itsetunnosta tai vaille rakkautta jäämisestä.
Entä: "Poor parental supervision: Children of parents who fail to monitor their behavior and provide discipline and structure are at risk of addiction."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä käytit, kuinka usein ja kuinka pitkään?
Juotko kahvia?
Vierailija kirjoitti:
Mitä käytit, kuinka usein ja kuinka pitkään?
Juotko kahvia?
Kaikkea mahdollista, eri aineita yli 100 kokeiltu. 18 vuotta tuli vedettyä, siitä n 14-15 päivittäin. Koko tuon ajan kannabista, suuren osan ajasta bentsoja, myöhemmin amfetamiinia, heroiinia tai Subutexia, ja säännöllisen epäsäännöllisesti kaikkea mitä eteen sattui. Aina kun jonkun aineen päivittäinen käyttö loppui, niin joku toinen tuli tilalle. Alkoholia tissuttelin, mutta 3-6 annosta päivässä enkä juuri koskaan enempää. Ennen raittiiksi tuloani pisin pätkä ilman mitään oli 18-vuotiaana kolme viikkoa, ja sekin armeijassa.
Juon kahvia 2-3 kuppia päivässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen itse hyvin vaikeista olosuhteista lähtöisin. Vanhemmillani oli alkoholismia, köyhyyttä ja väkivaltaa. Olen saanut hirveällä taistelulla pidettyä itseni joten kuten pinnalla ja työelämässä. Olen ilman mitään turvaverkkoja, vain mies tukenani.
Valehtelisin, jos sanoisin että en tavallaan halveksi sinua. Sinä sait kaiken ja mokasit silti. Mutta toisaalta ymmärrän sinuakin, enkä haluaisi syyttää. Yritä pärjätä.
Huonoina päivinä halveksin myös itseäni, usko pois. Aikaisemmin tuolla kirjoitin siitä, että minä niin kovasti yritin terapiassa etsiä sitä lapsuuden traumaa tai muuta tekijää, jonka piikkiin voisin addiktion laittaa.
Useimpina päivinä en kuitenkaan enää kanna tuota häpeää. Ei kukaan päätä ruveta alkoholistiksi tai narkkariksi, ja suurin osa ihmisistä osaa käyttää päihteitä kohtuudella. Huumeitakin. Mistä minä olisin voinut tietää, etten kuulu heihin? Vielä kun aluksi kaikki sujui hyvin.
Sairaus kun on, niin syyllisiä on turha hakea. Yhtä lailla kaikki "mokaa" jotka ikinä päihteitä käyttää, mut toisilla se ei kostaudu. Eikä se syyllisen löytäminen edistä mitään. Toisten syyttäminen edesauttaa uhrimentaliteettia, itsesyytökset lainaavat. Kumpikin voi olla este toipumiselle.
Oli sinulla traumaa tai ei, niin addiktio on joka tapauksessa aina pakenemista tunteilta ja ajatuksilta, joita ei selvänä kestä. Mitä sinä et kestä?
Myöhemmässä vaiheessa se oli tuota. Alkuun se oli monta vuotta vaan melko rajua ja lisääntyvää viihdekäyttöä - koin itseni poikkeukselliseksi koska pärjäisin koulussa ja sen jälkeen töissä hyvin vaikka miten käytin, en havainnut käytöllä olevan hirveästi negatiivisia seurauksia enkä nähnyt siis mitään syytä lopettaa. Mikään päihdevalistuksessa maalailtu kauhukuva ei toteutunut, ja tulin sen suhteen ylimieliseksi. Töissä ja myöhemmin yliopistossa olin nk. "high-functioning addict" joskin ennen opiskeluaikaa töissä olin aina selvin päin (mitä nyt saatoin pilveä polttaa kotona ennen kuin lähdin, vaikutus meni ohi viimeistään 30min työvuoron alusta). Olin myös aina melko elämyshakuinen; pakenin ehkä tylsyyttä tai muuten vaan hain aina jotain "jännempää".
Opiskellessa huomasin voivani amfetamiinilla parantaa keskittymistä, motivaatiota ja suorituskykyä. Onnistui se ilmankin, mutta vielä paremmin aineissa. Olen aina ollut aika kunnianhimoinen ja aloin yhä enemmän käyttää tällaista 'akateemista dopingia' jotta voisin tiristää itsestäni parempaa tulosta. Kun siitä piristeiden vedosta alkoi tulla unettomuutta ja muita ikäviä sivuvaikutuksia, kompensoin mieluummin rauhoittavilla aineilla kuin sitten vähentämällä nopeita.
Opiskelut sujuivat kuitenkin vaikka käyttö vaan paheni ja lisääntyi. Kun opinnot loppuivat olin jo täysi addikti, ja siihen samaan aikaan sattui yksi traumaattinen kokemus omassa perhepiirissä. Elämässä ei ollut muuta, olin valmistunut mutten vielä töissä. Täytin sen tyhjiön tietenkin aineilla, enkä päässyt siitä moneen vuoteen.
Sain jossain vaiheessa himmattua käyttöä ja pääsin töihinkin, mutta kun se onnistui, rohkaistuin ja aloin "kohtuukäyttämään" rentoutuakseni vaativan työn ja arjen lomassa. Se riistäytyi yllättäen käsistä.
Käyttö on ollut sekoitus ylimielistä elämyksien hakemista, suorituskyvyn parantamista ja ylläpitoa, ja myöhemmin sitten pakonomaista itselääkintää kun aloin hävetä sitä, mihin pisteeseen olin itseni ajanut.
Varsinkin amfetamiini on loppupeleissä huonoa tavaraa vaikeiden tunteiden pakenemiseen; se ei kovin tehokkaasti turruta vaan voi jopa voimistaa niitä, ja lisätä hermostuneisuutta ja ahdistusta. Valvominen ja aivan överiksi vedetty käyttö pistää kyllä sekaisin mutta ainakin osalla ihmisistä sen vaikutuksen alaisena ihminen on jopa korostuneen selvin päin - energisempi ja skarpimpi, mutta muuten melko samanlainen. Tämän takia sitä käytetään tarkkaavaisuushäiriön hoidossa, ja on yleinen harhaluulo että vaatii ADHD:n että se tekee keskittyneemmäksi. Terapeuttisilla annoksilla se parantaa ihan kautta linjan keskittymistä, työmuistia, ja pitkäjänteisyyttä.
Mitä olisi pitänyt tapahtua, että sinusta ei olisi tullut addiktia?
Vierailija kirjoitti:
Mitä olisi pitänyt tapahtua, että sinusta ei olisi tullut addiktia?
Olisi pitänyt jättää ne kokeilut yhteen kertaan!
En minä keksi minkä olisi pitänyt mennä eri tavalla, tai mikä olisi toiminut. En usko, että valistus tai mikään muu olisi siihen kauheasti vaikuttanut. Olin itsepäinen, utelias ja omavoimainen. Siitä näkökulmasta, että mitä vanhemmat/koulu/yhteiskunta olisi voinut tehdä eri tavalla, niin aika vähän. Valitettavasti.
Ehkä jos jotain todella pahaa ja opettavaista olisi sattunut aiemmin, se olisi saattanut toimia. Tai sitten ei.
Alue: Aihe vapaa
Olen itse hyvin vaikeista olosuhteista lähtöisin. Vanhemmillani oli alkoholismia, köyhyyttä ja väkivaltaa. Olen saanut hirveällä taistelulla pidettyä itseni joten kuten pinnalla ja työelämässä. Olen ilman mitään turvaverkkoja, vain mies tukenani.
Valehtelisin, jos sanoisin että en tavallaan halveksi sinua. Sinä sait kaiken ja mokasit silti. Mutta toisaalta ymmärrän sinuakin, enkä haluaisi syyttää. Yritä pärjätä.