Voi apua....3,5 v-lapsi pitäisi saada tk:een verikokeeseen!!! Miten???

miksi 3-5-vuotiaalta pitäisi ottaa verta?

koska koe on otettava niin se otetaan sattui tai ei. Tytöltä otettiin vuosia sitten verikoe kyynärtaipeesta ja ottajana oli tosi tumpelo joka ei eka kerralla onnistunut niin joutui vielä uudestaan ottamaan. Tyttö huusi kuin syötävä minun sylissä mutta kun tiukasti piti kiinni sai sen otettua.

Emla ei auttanut pojallamme jolta otettiin sekä verikokeita että laitettiin tippa käteen viime syksynä. Oli laitettu laastarit käteen jo aamulla kotona.

Itse pitää olla rauhallinen eikä voivottele sattumista. Tuo lapsen silmät kiinni on myös hyvä.

miksi 3-5-vuotiaalta pitäisi ottaa verta?

Kaikenikäisillä voi olla tarve lääketieteelliseen seurantaan.

Ohjeeksi..........

-Älä valehtele,

-Vaadi Emla kun on noin iso lapsi niin suonet kyllä löytyy kun on ammattilainen

-Kerro ennen sairaalaan menoa

-Ole rehellisesti pahoillasi, mutta selitä niin että lapsikin tajuaa miksi koe otetaan

-Reipas lahjonta ja kehuminen jo ennen näytettä

-Rauhallisuus ja päättäväisyys äitinä näytteen oton aikana

Viet lapsen sinne, sanot että otetaan koe ja lähdetään sitten kotiin, pidät kiinni jotta hoitaja saa verta otettua ja sillä ohi. Juu, lapsi huutaa varmasti jne., mutta noin se tehdään, jos halutaan tuloksia.

Ei kannata kertoa vkoja etukäteen ja vatvoa asiaa. Kerro lapselle miksi koe otetaan ja miten ja mistä. Sit vaan itse reippaana ja kyllä se siitä. Palkkioksi jotain mukavaa.

4-vuotiaalta jouduttiin juuri ottamaan kaksi koetta samana päivänä (tiedossa siis etukäteen). On otettu ennenkin ja varsinkin ekan kerran jälkeen jolloin ottaja oli itsekin aika kokematon ja hermostunut eikä tahtonut onnistua jätti syvän pelon lapseen.

Emlaa (taikarasvaa) pyydettiin etukäteen joka aamulla kotona laitettiin. illalla oli lapselle kerrottu mitä seuraavana päivänä tapahtuu, miksi se on tehtävä ja että se oikeasti saattaa nipistää vähän mutta menee nopeasti ohitse eikä satu hirveästi. Juteltiin myös siitä että se saattaa jännittää etukäteen mutta pelätä ei tarvitse. Lapselle myös luvattiin palkinto tuosta jännittävästä päivästä jos jaksaa olla reipas (ei tarkoita sitä ettei saisi jännittää) eli kuuntelisi tädin ohjeet jne..

Koska jouduimme toista koetta odottamaan paikan päällä otin mukaan yhden lapsen lempikirjoista jota lueskelimme ja ajatukset pysyivät suht rauhallisina pois itse kokeen otosta.



Tottakai lapsi sanoi moneen kertaan ettei halua mennä ja se sattuu jne... mutta joka kerta vastasimme samat asiat miksi sinne mennään, mitä tapahtuu, mitä sen jälkeen.



Kun koe otettiin selitettiin lapselle mitä nyt ja esimerkiksi se miksi äidin piti puristaa lujasti kädestä ym. kun monesti se on lapselle kamalampaa se kiinnipito kuin itse koe.

Vaikka Emlan vaikutus oli jo lakannut toisen piston kohdalla ja poika sanoi:" auts", koetta otettaessa meni kaikki yllättävän hyvin. Jälkeenpäin poika oli jopa vähän ylpeä kun oli ollut niin reipas kokeessa.

Ja kyseessä on poika joka vielä vuosi sitten huusi hysteerisesti nähdessäänkin lääkärin yhden kovakouraisen lääkärin jälkeen. Siitäkin yli päästiin puhumalla totuudenmukaisesti asioista etukäteen. Toimi ainakin meillä...

koskee siis kaikkia joilla vaikeuksia näissä jutuissa.



Vanhemman on oltava määrätietoinen ja ei anneta vaihtoehtoja ja tietenkin täytyy pysyä rauhallisena. Olen sitä mieltä että nämä pelot siirtyy (lue siirretään) sukupolvelta seuraavalle.



Meillä on tilanne ollut sellainen että kymmeniä kokeita on jouduttu ottamaan ja homma on onnistunut ilman showta aina.



Pitää olla rehellinen ja sanoa että se sattuu vähän mutta verikoe on otettava jne. Selitetään ikätasolle sopivasti. Kun hommasta tulee rutiini ei siitä pidetä mitään numeroa.



Verikokeen ottamisen saa vaikeaksi jos sen tekee vaikeaksi. Olenpa nähnyt lapsen joka oli lähes kymmenen ja poika päätti ettei koetta oteta ja lähtivät labrasta ovet paukkuen, isä oli saattajana. Oma lapsi oli odottamassa vuoroaan ja iältään neljä ja ihmetteli miksi iso poika kiukkuaa.



Lapsille annetaan kiiltokuva labrasta ainakin meilläpäin.

Kaikkein tärkeintä on pysyä itse rauhallisena ja kertoa asiasta lapselle rehellisesti ja hyvissä ajoin. Salailu, valehtelu "ei se satu tms.", lahjonta tai väkivalloin pakottaminen ei ole järkevää. Kun lapsi tietää rehellisesti mistä on kyse, miksi on tarve pistää, miten se tehdään, miten kauan kestää ja mitä siitä seuraa, hän myös uskaltaa luottaa, että niin todella tapahtuu. Me olemme kertoneet lapsillemme aina hyvissä ajoin mistä on kyse ja miksi niin tehdään. Ennen kaikkea olemme aina kertoneet, että se saattaa vähän sattua mutta kipu ei kestä kauaa. Lapsi on myös aina istunut sylissä ja saanut kokea, että vanhemmat ovat hänen turvanaan. Itkemistä ei ole kielletty tai kehotettu olemaan erityisen reipas. Kaikkein ikävintä lapselle on, jos hänet petetään.



Koskaan emme ole käyttäneet mitään emloja, vaikka lapsilta on otettu verinäytteitä, heidän haavojaan on ommeltu ja liimattu, hampaita otettu pois ja molemmat ovat olleet myös leikkaushoidossa. Henkilökunta on usein sanonut, että kylläpä on luottavaisia ja rauhallisia lapsia. No, heidän luottamustaan ei ole koskaan ole ollut tarve pettää.

jos rupean niitä itse pelkäämään, niin aivan varmasti kaikki menee pieleen.



se vaan kuuluu elämään, paska juttu, mutta tehtävä. en näe mitään syytä siitä kertoa viikkoja tai edes päiviä etukäteen ilmoitan, että lähdetään kaupungille, piipahdetaan labrassa ja sitten kauppaan... musta olis inhottavampaa että lapsi joutus miettiä sitä vaikka viikon!! sitten mennään labraan, lapsi käy kirkumaan, täti pitää kiinni ja ottaa veret, antaa tarran, lapsi rauhottuu kun huomaa, ettei kukaan vauhkoonnu hänen itkustaan, mennään kauppaan, tullaan kotiin ja that's it.



ihme vauhkoja.

ja sen olen saanut itse kokea.



Pelkään (siis edelleen) hammaslääkäriä. Pojalla oli joskus toka-kolmasluokkalaisena ensimmäinen reikä hampaassa. Joutu tietty paikkaukseen ja minä aivan kauhuissani, että miten tästä nyt selvitään.



Poika meni yksin hammaslääkäriin koulusta. Paikkautti hampaan ja homma selvä. Illalla kotona oli mulle aivan raivoissaan. Sanoi, ettei paikkaus ollut tuntunut missään ja poikaparka oli suunnilleen valvonut edellisen yön ja pelännyt, että selviääkö suunnilleen hengissä.



Meinas äiteetä vähän hävettää. Poika anteli ihan kiitettävästi kiitosta tästä luomastani etukäteisfiiliksestä, vaikka en sitä omasta mielestäni edes suoraan sanonut. Oli vaan käytöksestä aistinut ja rivien välistä lukenut.



Reippautta kehiin vaan itselle. Lapsi ei todellakaan kuole yhteen neulanpistoon.

vaikka muuten en sitä suosikaan. Idea on siinä että se palkinto vie ajatukset pois itse verikokeesta ja että lapsella on ikävän jutun jälkeen jotain oikein kivaa odotettavissa. Minä en ole koskaan vaatinut, että pitää olla reipas tai ei saa itkeä vaan olen vaan luvannut, että kokeen jälkeen mennään jätskille.



Mutta se on totta, että äidin asenne on kaikista tärkein. Meidän lapset antaa aina rokottaa mukisematta ja ilmeenkään värähtämättä, ja th:t on aina kehuneet ensimmäiseksi minua tästä asiasta :-) Olen kuulemma niin tyyni ja suhtaudun asiallisesti ja vähän välinpitämättömästi koko juttuun, että lapset ei osaa muuten ollakaan.

Jopa ihan saman perheen lapset, riippumatta siitä, miten vanhemmat asiaan suhtautuvat.